Postailin tänne joskus ja aina oon foorumia paljon lukenu, mutta vanhan käyttäjän tunnarit o hukassa nii tein uuden sit.
Ihan ku omia kokemuksia lukis ku jengin posteja kattoo... Varsinki noiden jotka kilpaili kamppailulajeissa ja punttia reenas...
Itse alko 18v:nä jonki sortin ylikuntoilu, sillon takana oli punttia monta vuotta, kamppailulajeja (thainyrkkeilyä, vapaaottelua, potkunyrkkeilyä jne), ja kestävyyslajeja ja vaikka mitä lähes koko lapsuuden ajalta. En juuri tajunnu mistä oli kyse, puskin vaa eteenpäi, Lääkärissä tuli käytyy kyllä ja tarkastettua että kaikki oli fyysisesti kunnossa ==> eli saa reenata...
yeah right..
Sykkeet vaihteli, treenin jälkee sydän hakkasi ties kuinka pitkään, heikotti kokoajan, urheilun jälkee tuli aivan käsittämättömän paska olo pariks tunniks. Ei nukuttanut, nukutti, stressi omasta huonosta voinnista kokoajan ajatuksissa päällimmäisenä, urheilu oli mulle kaikki kaikessa-Tämä meininki jatku ehkä vuoden, jota seurasi aika, jolloin siistin ruokavaliotani ja aloin vetää enemmän pitkiä kävelyjä/ hölkkää kun pudotin painoani pienempiin sarjoihin.. Aloin myöäs venytellä kotona joka ilta puolisen tuntia. Olo parani, sykkeet laski, paino putosi ja suurin osa siitä rasvana, diettaaminen sujui loistavasti.
Oloni oli siis huomattavasti parantunut, mutta ei täysin, olin jo oppinut ressaamaan omasta olostani ja tarkkailemaan sitä. Tästä syystä stressi oli hyvinäkin päivinä päällä, ei uskonut oikein siihen, että voisi voida hyvin vaan tarkkaili ylikunnon merkkejä kokoajan ihan kuin miettisi että saako sitä reenata tänään vai ei. Oli vointi sitten mikä oli niin reenasin kyllä. Haavat parani todella hitaasti, treenistä palautu hitaasti, irtiottokyky oli surkea jne. Mutta olo oli parempi niin reenasin kumminkin, mietin kyllä jo silloin mitä elämälläni oikein olen tekemässä, onko tässä mitään järkeä, mutta huonolla itsetunnolla varustettu 18-19 v. jannu jolle urheilu oli kaikki kaikessa, lukio loppu, tulevaisuudesta ei tietoakaan ei paljoa tulevaisuuden ajattelusta tiedä...
Sitten alkoi intti, vointi oli kyllä kohtalainen, mutta ei koskaan parantunut entiselleen, päivittäin vaihteli. Intissä sairaistuin sitten influenssaan, sain jälkitautina poskiontelontulehduksen, johon sain antibiootit joille olin allerginen tms. ==> vointi meni surkeaksi, paskoin verta ym. mikään ei pysynyt sisällä. Tästä en parantunut monessa viikossakaan ja lopulta sairastuin sydänlihastulehdukseen, hemoglobiini oli siinä vaiheessa sitten sairaalassa varmaan 80 jne. Mut kotiutettiin sitten ja ajattelin että tässä sitten vaa kotona tervehdytään. Sydänlihastulehduksesta paranin kyllä, mutta olo huononi päivä päivältä. Oireet oli kuin ylikunnossa pahimmillaan, vaikka vaan istuskelin kotona, en tiennyt enää mikä on, masennuin vakavasti jne.
Tästä on joku 1v ja 6kk aikaa, vaikka tossa nyt oli toi sydänlihastulehdus ym. niin pidän niitä vaan huipentumana omalle ylikuntoilulle. Tähän päiväänkään asti kropan toiminta ei oo kohentunut juurikaan tosin masentunut en ole enää tms. Mutta kroppa ei toimi ollenkaa sydän hakkaa kokoajan miten sattuu, ruoan jälkeenkin syke nousee jostain syystä reippaasti yli satasen pariksi tunniksi n. 60 leposykkeestä. Liikunnasta ja pienestäkin henkisestä stressistä (esim jos säikähdän) seuraa sykkeen kohoaminen tunneiksi korkealle, unettomuutta jne. Kroppa ei toisin sanoen osaa enää parin vuoden jatkuvan ja kasvavan stressin jälkeen pientäkään henkistä tai fyysistä stressiä käsitellä kunnolla, .. vaan pitää esim syömistäkin jo ruoan sulattamista rehkimisenä :D ainakin sykkeistä ja olosta päätellen.
Nyt kun 21v.nä tietää elämästä ees pikkasen 18.v jannua enemmän niin... Ei sitä jaksa ajatella asiaa paljoa tms, mutta kyllä tajuaa että aika turhaan tuli ainot keho mikä mulla on rikottua/ hermoston luonnollinen toiminta sotkettua.
Siinä ei vatsapalikoiden auringossa kiiltely paljoo enää kiinnosta ku fyysiseti ja henkisesti jokapäivä o suht paskaa.
Tsemppiä vaa kaikille, en haluu kuulostaa miltää auktoriteetiltä, mutta sanon vaa, se ylikuntoilun kanssa tappelu ja urheilust pakkomielteen ottaminen ei oo mitenkää kannattavaa, siinä ei mitään voita.
Toi Jonin sigu kertoo enemmän ku osaan ite sanoo Eli
"Kun korvienväli lakkaa jaksamasta, silloin ei auta vaikka olisit maailman kovin nostaja tai painija.
Ei mitalit kaapissa, eikä kavereiden ihailu.
Sillon sä olet ihan yksin."
Siihen ku lisää tai pistää vaihtoehoks viel et ku keho lakkaa jaksamasta
niin ei enää niin jaksanut välittää ja silti huomasi, että ei minua se sohva kutsukaan sen useammin ja on paljon kivempaa lähteä kun sen tekee omasta halusta eikä vain siksi kun olisi jotenkin "pakko". Tulee tehtyä paljon tehokkaamminkin kun ei väsyneenä sinne raahaudu.
