Ylipitkä itsereflektiivinen vuodatus
En edes muista, kuinka paljon olen omasta ylikunto-oireilustani kirjoittanut, mutta minäkin tahdon tehdä päivitystä! Mielestäni olen ollut ylikunnossa kaksi tai jopa kolme kertaa, silloin ensimmäisellä kerralla en tajunnut yhtään, että kyse voisi olla jostain tuollaisesta, ja elämänmuutos oli muutenkin niin suuri, etten oikein tiedä, mistä kaikesta oli kyse. Mutta nyt tästä viimeisimmästä. Vielä vuosi sitten olin aika tohjona. Pläräilen vanhaa kalenteria ja huomaan, että aina välillä olen puoliväkisin koettanut aloittaa treenaamisen uudelleen, ja vituiksi on mennyt. Kesä ja syksy 2006 oli pahinta aikaa. Lämpöilyä, huimausta, kroppa aivan sekaisin, mieliala alhaalla ja sitä rataa, jengi tietää. Motivaatio treenaamiseen oli kateissa – tajuan vasta nyt, että se mun taistelijan liekki oli hiipunut ihan tyystin. Kun kiipesin raput ylös, meinasin pyörtyä. Pahimmillaan olin niin turvoksissa, että käveleminen teki kipeää. Jaksoin juuri ja juuri nousta sängystä, kävelin 20 minuuttia ulkona itkien ja kuuntelin Turmion kätilöitä ja etenkin Pirun nyrkkiä. Silti söin edelleen vitun typerästi – aivan liian vähän hiilihydraatteja. Oikeesti. Ei mitään vitun vähähiilarisia enää ikinä.
Lääkärit eivät tajunneet mistään mitään.
Kesällä 2007, sen jälkeen kun olin väkisin kahlannut läpi parit kisat, joihin seura painosti (!) osallistumaan, aloin kerätä peruskuntoa takaisin. Pikku hiljaa. Peruskestävyyttä ja perusvoimaa. Tein raskasta työtä, joten pakko oli koettaa levätäkin.
Kroppa näyttää hyvin, milloin menee liian pitkälle. Lakkaan nukkumasta ja keho alkaa saman tien kerätä nestettä. Vittumaisinta on, että en palaudu, ja se tuntuu aina jaloissa. Kisoissa ja leireillä saattaa yö mennä siihen, että suunnilleen pieksen jalkojani jotta ne rentoutuisivat ja saisin unta.
Yksi todella tärkeä asia, jonka tahdon sanoa kaikille naisille – ja josta olen punttimimmien puolella sanonutkin – on se ehkäisypillerihomma. Itse olen aivan varma, että vaikka alun perin sekoitinkin kroppani ihan vain painonvedolla ja treenillä, oli myöhemmin ehkäisypillereiden vaikutus olotiloihini selvä. Itse asiassa lääkärillä käydessäni kaikki ylikunnon oireet selittyivät pillereillä. En voi vieläkään olla aivan varma... siis joo, varmasti olin ylikunnossa, mutta se uusi romahdus jossain vaiheessa saattoi johtuakin osittain pillereistä.
Olen jatkanut sitä, mistä näemmä puhuin jo tämän ketjun toisella sivulla: aiheesta puhumista. Olen naisnyrkkeilyporukoissa joku hemmetin ylikuntosanansaattaja. Juuri eilen yksi valmentaja muistutti minua siitä, että jokaisen pitää itse ne virheet tehdä, ennen kuin tajuaa. Joka helvetin kerta kun salilla uusille ihmisille avaan suuni ylikunnosta, joku tietää mistä on kyse ja on kokenut saman. Kenellä on taustalla parisuhteen epäonnistuminen, kenellä jokin huonosti paranneltu sairastelu, kenellä painonveto, mutta aina löytyy joku. Mikä helvetti siinäkin on, että jotkut eivät tätä ongelmaa vain myönnä ja tajua! Väheksyntäänkin törmää. ”No et sä nyt niin paljon treenannu... sulla taitaa vaan brakata pää...” Saatana sentään.
Mielestäni ylikunnon lähestymisen – melko vääjäämättömänkin? – voi huomata siitä, että sitä edeltää jonkinlainen maaninen vaihe. Urheilija jaksaa silloin mitä vain, treenaa paljon ja puhuukin enimmäkseen vain treenaamisesta ja ehkä syömisestä. Tämä on se vaihe, jossa ongelmaan pitäisi jo puuttua. Ja tämä lienee myös se vaihe, jossa sitä maanista urheilijaa on todella vaikea saada kuuntelemaan ja uskomaan. Mitä ongelmaa voisi olla, kun treenaminen tuntuu aina hyvältä, vaikka vähän ehkä väsyttäisi ennen niitä? Liukuminen maniasta epätoivoiseen väkisin treenaamiseen ja sekä henkiseen että fyysiseen ahdistukseen alkaa hiljakseen kyteä, jos sille manialle ei saada stoppia. Olen ollut huomaavinani, että usein se käänne tapahtuu sairastumisena. Vaikka vain flunssana, jota ei saa heltymään ja joka ei tunnu päättyvän koskaan. Joskus se tapahtuu vain hiljaksiin ja varkain. Se on jotenkin vaan niin älytöntä ja typerää..! Ihan kuin se ylikuntoon sairastuva syystä tai toisesta olisi täysin sokea itselleen. Ehkä tässä kohden pitääkin painottaa sitä, että kyse ei ole vain kropan vaan myös pääkopan ongelmista.
Nyt sitten viimeinkin siihen päivitykseen. Peruskuntokesän jälkeen mulla oli taas sellainen lievä hyytyminen siinä. Syksy oli rankka pelkän pimeyden vuoksi, olin edelleen raskaissa töissä, muutin ja muutenkin jotenkin aivan puhki. Mietin silloin, että miksi mä aina kesän jäljiltä – peruskuntokauden jälkeen – tunnun olevan kaikkein huonoimmassa jamassa. Ahisti ja vitutti. Ilmeisesti olin kuitenkin oppinut jotain, koska näemmä (tarkistin taas kalenterista) kevensin treeniä, pidin ihan muutaman päivän taukojakin, ja joululoma oli jonkinlainen pelastus, vaikkei siinäkään ollut kuin pari kolme päivää totaalilepoa. Lajitreenistä oli yli viikon lepo, ja kärsineet olkapääni sekä pääni saivat lepoa. Joulun jälkeen oli tiukka leirirutistus, ja siellä yhtäkkiä huomasin, että ei helvetti, mä jaksan, mä tykkään, ja tuntuu ihan älyttömän siistiltä treenata.
Tammikuun alussa luovuin vielä siitä hormonaalisesta ehkäisystäkin, ja kroppa on alkanut toimia paremmin. Mun täytyy pitää tarkkaa huolta lepopäivistä. Palauttavia olen oppinut tekemään, olen siitä tosi ylpeä. Siitä, että joskus vain juoksen vartin ja venyttelen melkein puoli tuntia, enkä tee mitään muuta. Jee! Harjoitteleminen ja kilpaileminen tuntuvat taas siltä, miltä niiden pitäisikin tuntua: tykkään tapella!
Totaalilepoa pidin loppujen lopuksi aika vähän: noin 11 viikkoa. Silloinkin tein vähän jotain pientä, toisaalta aloitettuani taas treenaamisen jouduin saman tien ottamaan taukoa ja takapakkia siinäkin. Sellainen treenaanko vai enkö –arpominen kesti varmaan vuoden, sieltä Pirun nyrkki –ajoista aina viime vuoden alkuun asti. Kävin jossain vaiheessa ravitsemusterapeutilla jonkun kolme kertaa, ja muutenkin opin syömään kunnolla. Ihanaa! Todella pitkiin aikoihin en osannut edes nauttia sellaisesta asiasta kuin syöminen. Nyt kyllä todellakin osaan. Turvotus on muuttunut ihan kivaksi lihaksikkuudeksi ja voimaksikin, olo omassa kropassa tuntuu aika hyvältä monesti.
Kaiken kaikkiaan mun toipuminen ensin kaikkein pahimman yli kesti noin puoli vuotta ja kaiken kaikkiaan vuoden, ja sellaista epämääräistä aikaa vielä sellainen puolisen vuotta siihen päälle. Puolitoista vuotta. Ja siihen päälle se aika, jonka treenasin ja vedin painoa vaikka olin jo ylikunnossa. Sekin oli jälkeenpäin ajateltuna aivan kamalaa aikaa. Silloin mokasin pahiten: panostin kaikkeni treenaamiseen, rahoitin ne opintolainalla – ja niin sain itselleni aikaa laittaa kroppani tohjoksi.
Miksi mä oikeastaan kirjoitin tämän tarinan? Mitä tästä opimme? Ei mulla oikeastaan ole muuta syytä kuin se, että tahdon itse ajatella nämä asiat läpi. Vielä kerran. Nyt, kun pystyn sen jo tekemään ilman mitään valtavaa ahdistusta. Varmaan siksikin, että mä nyt vihdoin ja viimein pitäisin sen, mistä olen saanut otteen: kyvyn kuunnella kroppaa. Ei se vieläkään ole helppoa. Mun treeniympäristö ja luonne ovat sellaiset, että teen helposti virheitä. Treenikaveri treenaa aina kipeänä ja vammojen kanssa, valmentaja syyttää treenien väliin jättämisestä, ja mussakin elää vielä se vanha itseensä jatkuvasti tyytymätön suorittaja, vaikka olen sen aika hyvin jo nitistänyt. ”Sä et panosta täysillä, jos et käy treeneissä silloinkin kun ei huvita.”
Okei. Kyllä mä tajuan, että kilpaurheilija on joskus mentävä salille silloinkin, kun ei huvita. Mutta ei silloin, kun ei oikeasti jaksa. Jokohan mä olisin niin vahva, että tämän asian tajuamisen lisäksi noudattaisin sitä silloinkin, kun se paras treenikaveri vittuilee ja valmentajakin suurin piirtein halveksuu? Ehkä oonkin. En tahdo enää takaisin siihen pimeään.
"
