- Liittynyt
- 13.12.2002
- Viestejä
- 1 043
Samaa se kaveri sanoi vaikka olis ollu koko paivan hyva energinen olo niin ennen treeneja tuli uuvahdus.
Pikkutoiston Pakkojättiläinen - Ylikunto
- Keskustelun aloittaja Moksu
- Aloitettu
-
- Tags
- flunssa ylikunto ylirasitus
Samaa se kaveri sanoi vaikka olis ollu koko paivan hyva energinen olo niin ennen treeneja tuli uuvahdus.
Moksu
VIP
- Liittynyt
- 23.1.2003
- Viestejä
- 1 912
Kuten tuolla jo kirjoittelinkin niin ei sillä ole sinänsä väliä onko jokin ylirasitustila vai ylikuntoa kohti menossa, koska ne oireet kertoo mitä sun pitää tehdä. Levätä ja/tai tehdä palauttavia (KEVEITÄ) harjoituksia. Otat esimerkiksi nyt viikon mittaisen kevyen viikon ja pysyt vaikka poissa lajitreeneistä. Teet jotain muuta ja todellakin kevyesti. Mentaliteettinä se, että lenkillä mummotki menee ohi.
Kannattaa jaksottaa sitä harjoittelua niin, että esimerkiksi se neljäs viikko on aina kevyt viikko.
Kamppailulajeihin tuo painonpudotus kuuluu aika olennaisena, mut sitä painookaan ei pitäs vuositolkulla pudottaa. Jos se ei meinaa pudota tai sillä vaikuttaa olevan jotain terveydellisiä riskejä (kuten ylikunnon vaara) niin kannattaa miettiä pitäiskö sitä painoo pudottaa ollenkaan.
Sitä kroppaa ei voi jatkuvalla syötöllä pitää liian vähillä kaloreilla. Se on pidemmällä tähtäimellä aika tuhoon tuomittu ratkaisu ja sitten kirjottelet netissä varotellen toisia mm. ylikunnon vaaroista.
Sitten kannattaa myös sitä miettiä, että jos tuntuu et vois mennä reenaamaan niin onko se sitä et on velvollisuudentunne mennä, vai sitä, että oikeasti haluaa mennä? Onko olo sellainen, että hitto, ompa mukava mennä taas lyömään ihmistä vai et "kyllähä mä ny voisin sinne varmaa mennä". Siinä on aika vissi ero kuitenkin ja tuo jälkimmäinen on mun mielestä sitä velvollisuustreeniä.
- Liittynyt
- 4.12.2006
- Viestejä
- 548
- Ikä
- 42
Joo kiitos Joni vastauksesta jälleen kerran, hehe joo teksti oli vähä sokkelo..selvens aika hemmetisti, mut se siinä onkin kun hitto tykkää niin paljon tästä ja sitten toi velvollisuus tulee myös vastaan. Mut nyt tiedän että se on mulle vaan hyväks, pyhitin nyt 2 lepopäivää heti putkeen ja perjantain kevyen kävelyn, muutama päivä sen jälkee taukoa ja ens viikol on jo tiedos vaan muutamat reenit kun oon ottanu urheiluhierojalle ajat niin ei kehtaa rahaa takkaan heittää jos lähtee heti reenaa. Eiköhän tää tästä nyt vaan vähä malttia, ihan kun se viikon lepo ottais sulta tai sun lihaksista jotain pois (dorka) no mut mies on mitä on, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis tässä tapauksessa. Tästä on tullu vaan niin elämäntapa ettei oikee tiedä enää mitä muuta tekis. Outoa mutta hyvällä tavalla, mut anyway kiitos viellä Joni. Muuten huippu juttu kun oot viittiny nähdä vaivaa tähän sillä veikkaan että moni muukin ketä tähtää jonnekki lajeista riippumatta niin kannattaa lukea. Sitä yht äkkiä huomaa että ois ehkä vähä syytä rauhottua hetkeks.
- Liittynyt
- 9.5.2007
- Viestejä
- 5
Hei rakkaat ihmiset! 
On ollut niiiiiin mukava lukea noita Joni.K:n ja muiden tekstejä, koska niissä on paljon samaa mitä itse olen käynyt läpi oman kroppani kanssa. Velvollisuudentunto nousee päällimmäiseksi, pitää MUKA jaksaa puurtaa päivästä toiseen, kahdet treenit ja koulu siihen päälle..ja vielä painolajissa kilpailu..
Nostaisin tärkeimmäksi kyllä sen, että omaa kroppaa pitää oppia kuuntelemaan ja siinä voi mennä joskus todella kauan, jotkut eivät opi sitä ikinä ja hakkaavat päätä seinään kerta toisensa jälkeen
Oman kroppansa kuunteleminen kuulostaa klisheeltä, mutta valitettavasti se on melkein ainoa keino miten ylikunnon voi välttää. Välillä kun kuuntelee itseään kannattaa yrittää painaa se velvollisuudentuntonappula offille. Ylikunto oireilee jokaisella ihmisellä yksilöllisillä tavoilla, ja esimerkiksi minulla ensioireita on aina vanhat rasitusvaivat.
Valmentajan roolia pidän tärkeänä ja jokaisen valmentajan "sivistykseen" kuuluu, että tietää perusasiat ylikunnosta ja väitän, että hyvä ja läheinen valmentaja kyllä näkee urheilijasta milloin asiat eivät ole kunnossa. Harmi, ettei tällaisia valmentajia kasva joka puussa.
Varsinkin nuorten urheilijoiden kohdalla valmentajan rooli on ratkaiseva. Monella lahjakkaalla nuorella, varsinkin suomalaisella, on loppunut kilpaileminen siihen, että on ajanut itsensä piippuun liian nopeasti. Nuorten urheilijoiden vieminen huipulle pitää olla tarkkaan harkittua. Siinä samalla on sitten aikaa tutustua miten oma keho käyttäytyy eri tilanteissa ja oppia kuuntelemaan itseään.
Ihmisellä on loppujen lopuksi vastuu itsestään ja kropastaan. Eikä kukaan muu ihminen tunne, miltä SINUSTA tuntuu omassa kropassasi, ei valmentaja eikä äiti. Olisi kuitenkin hyvä, että lähellä olisi ihminen, joka a) uskaltaa b) huomaa, ettei kaikki ole kunnossa ja sanoo asiasta. Eri asia on sitten taas uskooko taulapäät
Jep, itse opiskelen fysioterapeutiksi ja teen opinnäytetyöni ylikunnosta, tarkkaa aihetta en ole vielä päättänyt, mutta jotenkin se liittyy "ylikuntoisen ihmisen ruumiinkuvaan". Toivon mukaan saatte tutustua siihen sitten lähitulevaisuudessa.
On ollut niiiiiin mukava lukea noita Joni.K:n ja muiden tekstejä, koska niissä on paljon samaa mitä itse olen käynyt läpi oman kroppani kanssa. Velvollisuudentunto nousee päällimmäiseksi, pitää MUKA jaksaa puurtaa päivästä toiseen, kahdet treenit ja koulu siihen päälle..ja vielä painolajissa kilpailu..
Nostaisin tärkeimmäksi kyllä sen, että omaa kroppaa pitää oppia kuuntelemaan ja siinä voi mennä joskus todella kauan, jotkut eivät opi sitä ikinä ja hakkaavat päätä seinään kerta toisensa jälkeen
Oman kroppansa kuunteleminen kuulostaa klisheeltä, mutta valitettavasti se on melkein ainoa keino miten ylikunnon voi välttää. Välillä kun kuuntelee itseään kannattaa yrittää painaa se velvollisuudentuntonappula offille. Ylikunto oireilee jokaisella ihmisellä yksilöllisillä tavoilla, ja esimerkiksi minulla ensioireita on aina vanhat rasitusvaivat.
Valmentajan roolia pidän tärkeänä ja jokaisen valmentajan "sivistykseen" kuuluu, että tietää perusasiat ylikunnosta ja väitän, että hyvä ja läheinen valmentaja kyllä näkee urheilijasta milloin asiat eivät ole kunnossa. Harmi, ettei tällaisia valmentajia kasva joka puussa.
Varsinkin nuorten urheilijoiden kohdalla valmentajan rooli on ratkaiseva. Monella lahjakkaalla nuorella, varsinkin suomalaisella, on loppunut kilpaileminen siihen, että on ajanut itsensä piippuun liian nopeasti. Nuorten urheilijoiden vieminen huipulle pitää olla tarkkaan harkittua. Siinä samalla on sitten aikaa tutustua miten oma keho käyttäytyy eri tilanteissa ja oppia kuuntelemaan itseään.
Ihmisellä on loppujen lopuksi vastuu itsestään ja kropastaan. Eikä kukaan muu ihminen tunne, miltä SINUSTA tuntuu omassa kropassasi, ei valmentaja eikä äiti. Olisi kuitenkin hyvä, että lähellä olisi ihminen, joka a) uskaltaa b) huomaa, ettei kaikki ole kunnossa ja sanoo asiasta. Eri asia on sitten taas uskooko taulapäät
Jep, itse opiskelen fysioterapeutiksi ja teen opinnäytetyöni ylikunnosta, tarkkaa aihetta en ole vielä päättänyt, mutta jotenkin se liittyy "ylikuntoisen ihmisen ruumiinkuvaan". Toivon mukaan saatte tutustua siihen sitten lähitulevaisuudessa.
Moksu
VIP
- Liittynyt
- 23.1.2003
- Viestejä
- 1 912
össö, kun ton lopputyös saat valmiiksi niin mua ainakin kiinnostas lukee se.
Nuista valmentajajutuista ihan samaa mieltä. Koutsin pitäs olla jonkinverran tietonen muustakin elämästä, koska ne kaikki vaikuttaa. Valmennettavan pitäisi olla avoin, että kertoo omista olotiloistaan ja tuntemuksistaan.
Kyllähän sillä jääräpäisellä määräharjoittelullakin pääsee johonkin, mutta sitten voi miettiä olisiko se ura pidempi ja ennenkaikkea olisiko se oma suorituskyky ollut parempi järkevämmällä harjoittelulla.
Viimeaikoina vähän pähkäillyt ja seuraillut tuota fitness-tyttöjen treeniä, eli näiden vapaaohjelmatyttöjen jumppailua, niin mun mielestä siellä saattas olla paljon parantamisen varaa. Laji jossa on paljon osa-alueita harjoteltavana vaatii jaksottamista, myös senkin takia, että vältyttäs ylirasitukselta ja erityisesti sen takia, että kehitys olisi parempaa.
Nuista valmentajajutuista ihan samaa mieltä. Koutsin pitäs olla jonkinverran tietonen muustakin elämästä, koska ne kaikki vaikuttaa. Valmennettavan pitäisi olla avoin, että kertoo omista olotiloistaan ja tuntemuksistaan.
Kyllähän sillä jääräpäisellä määräharjoittelullakin pääsee johonkin, mutta sitten voi miettiä olisiko se ura pidempi ja ennenkaikkea olisiko se oma suorituskyky ollut parempi järkevämmällä harjoittelulla.
Viimeaikoina vähän pähkäillyt ja seuraillut tuota fitness-tyttöjen treeniä, eli näiden vapaaohjelmatyttöjen jumppailua, niin mun mielestä siellä saattas olla paljon parantamisen varaa. Laji jossa on paljon osa-alueita harjoteltavana vaatii jaksottamista, myös senkin takia, että vältyttäs ylirasitukselta ja erityisesti sen takia, että kehitys olisi parempaa.
- Liittynyt
- 23.1.2007
- Viestejä
- 67
Tässä ketjussa on käsitelty aika pitkälti eri lajeissa kilpailevien henkilöiden kokemuksia ylirasituksesta. Tuonpa nyt esille senkin että kilpailematonkin (käyn salilla pitääkseni itseni ns. toiminta- ja työkunnossa) perusveivaaja saa itsensä ylikuntoon, tai itse ainakin kävin hyvin lähellä sitä.
Jotain 5-6 vuotta sitten oli viimeisin(jep, en uskonut jo parista aiemmasta kerrasta vaikka ne jälkikäteen tunnistin selkeästi ylirasitustilaksi, ei yhtä pahoja) ja pahin tukko. Treenini koostuivat tuolloin melko pitkälti tehokeinoilla höystetyistä liikkeistä (rest/pausea, pudotussarjoja, jatkettuja sarjoja) ja melkeinpä kaikissa liikkeissä tein tarkoituksella vajaita toistoja. Saa käyttää enemmän rautaa. Oli mahtava tunne tökkiä vinopenkissä loppuojennuksia 220 kg 5-6 toistoa jne. Tuntui ihan äärimmäisen hyvältä ja muutkin liikkeet kulkivat kuin tavarajuna. Eikä keventäminen tullut mieleenkään kun tulokset parani koko ajan (kehon tottuessa isompiin romuihin) niin eihän silloin voinut olla ylikuntoinen. Mieli ei suostunut sitä ymmärtämään vaikka keho huuti apua.
Itse en huomannut tosin mitään, no, välillä tuli vaan semmoisia pulssin hyppäyksiä ihan paikallaan istuen saattoi pulssi hurahtaa kierroksia ylöspäin ja hiki tulla pintaan tekemättä mitään. Samoin hien haju muuttui pistäväksi ja monet vaatteet piti heittää pois koska löyhkä ei lähtenyt pesemälläkään. Koko ajan väsytti, mutta omasta mielestäni kaikki oli niinkuin ennenkin, töissä ja kotona. Otin vaan rauhallisemmin. Vaikka yöllä ei silti nukuttanut vaikka koko päivän väsytti. Kunnes vaimo sitten eräänä päivänä kysyi että mikä mulla on hätänä. Olin tuijotellut lattiaa jo monta viikkoa enkä oikein puhunutkaan mitään vaikka normaalisti kyllä tulee small-talkia melkein tilanteessa kuin tilanteessa(paitsi ei treeneissä koska silloin treenataan, ei seurustella) Itse havahduin tuosta vaimon kanssa keskusteltiin asiasta ja siitä oudosta, passiivisesta käytöksestäni. Hän kertoi edellisistä viikoista ja minä kuuntelin ja tunnistin välittömästi ylirasituksen tunnusmerkit ja kerroin hänelle kaiken turhuuden tunteista sekä riittämättömyydestä(ne on aika karuja mietteitä). Sotasuunnitelmat uusiksi eli treeniohjelman ja päiväkirjan kimppuun.
Treeni frekvenssi harvemmaksi, tehokeinot alkuun kokonaan pois, painot puoleen, siitäpä parin kuukauden sisällä uusin metkuin ja asentein alkoi treenit luistaa ja elämäkin rullaa jo eri lailla, kun siinä on muutakin sisältöä kuin sarjapainojen lisääminen hinnalla millä hyvänsä. Nyt kun on pari pientä jälkeläistä ja taloremontti menossa, salille pääsee 2-3 kertaa viikossa ja treenaan 2-jakoisella ohjelmalla aika hyvää vääntöä(tehokeinoja hyvin harvoin) niin ei ehdi saliasiat pyörimään päässä turhaan. Sitä menee salille(jos tuntuu siltä että sinne meno on järkevää) kuulostellaan miltä tuntuu ja sitten piiskataan laiskasta kaikki irti ja lähdetään kotiin. Välillä ei tule kuin kaksi treeniä viikossa mutta enää en ota siitä paineita, on paljon tärkeämpiä asioita otettavana huomioon.
Edellämainittu tapaus oli näköjään kohdallani sen verran säikäyttävä että sen jälkeen olen onnistunut karttamaan ylikuntotilaa. Kuten Joni kirjoittaa niin silloin kun ei huvita niin silloin ei kannata ängetä treeneihin. Käy vaikka kävellen vuokraamassa joku leffa, jossa saa nauraa, helppo katsottava. Mielialaa kohottaa hetkellisesti kummasti. Eikä unohdeta sitä kevyttä treenikiertoa sekä pieniä muutoksia treeneissä aina silloin tällöin(3-4x vuodessa uusi liike, tai vaihda sarjan pituutta tai treenijakoa jne)
Hyvää, stressitöntä treenikesää kaikille. :wall:
Jotain 5-6 vuotta sitten oli viimeisin(jep, en uskonut jo parista aiemmasta kerrasta vaikka ne jälkikäteen tunnistin selkeästi ylirasitustilaksi, ei yhtä pahoja) ja pahin tukko. Treenini koostuivat tuolloin melko pitkälti tehokeinoilla höystetyistä liikkeistä (rest/pausea, pudotussarjoja, jatkettuja sarjoja) ja melkeinpä kaikissa liikkeissä tein tarkoituksella vajaita toistoja. Saa käyttää enemmän rautaa. Oli mahtava tunne tökkiä vinopenkissä loppuojennuksia 220 kg 5-6 toistoa jne. Tuntui ihan äärimmäisen hyvältä ja muutkin liikkeet kulkivat kuin tavarajuna. Eikä keventäminen tullut mieleenkään kun tulokset parani koko ajan (kehon tottuessa isompiin romuihin) niin eihän silloin voinut olla ylikuntoinen. Mieli ei suostunut sitä ymmärtämään vaikka keho huuti apua.
Itse en huomannut tosin mitään, no, välillä tuli vaan semmoisia pulssin hyppäyksiä ihan paikallaan istuen saattoi pulssi hurahtaa kierroksia ylöspäin ja hiki tulla pintaan tekemättä mitään. Samoin hien haju muuttui pistäväksi ja monet vaatteet piti heittää pois koska löyhkä ei lähtenyt pesemälläkään. Koko ajan väsytti, mutta omasta mielestäni kaikki oli niinkuin ennenkin, töissä ja kotona. Otin vaan rauhallisemmin. Vaikka yöllä ei silti nukuttanut vaikka koko päivän väsytti. Kunnes vaimo sitten eräänä päivänä kysyi että mikä mulla on hätänä. Olin tuijotellut lattiaa jo monta viikkoa enkä oikein puhunutkaan mitään vaikka normaalisti kyllä tulee small-talkia melkein tilanteessa kuin tilanteessa(paitsi ei treeneissä koska silloin treenataan, ei seurustella
) Itse havahduin tuosta vaimon kanssa keskusteltiin asiasta ja siitä oudosta, passiivisesta käytöksestäni. Hän kertoi edellisistä viikoista ja minä kuuntelin ja tunnistin välittömästi ylirasituksen tunnusmerkit ja kerroin hänelle kaiken turhuuden tunteista sekä riittämättömyydestä(ne on aika karuja mietteitä). Sotasuunnitelmat uusiksi eli treeniohjelman ja päiväkirjan kimppuun. Treeni frekvenssi harvemmaksi, tehokeinot alkuun kokonaan pois, painot puoleen, siitäpä parin kuukauden sisällä uusin metkuin ja asentein alkoi treenit luistaa ja elämäkin rullaa jo eri lailla, kun siinä on muutakin sisältöä kuin sarjapainojen lisääminen hinnalla millä hyvänsä. Nyt kun on pari pientä jälkeläistä ja taloremontti menossa, salille pääsee 2-3 kertaa viikossa ja treenaan 2-jakoisella ohjelmalla aika hyvää vääntöä(tehokeinoja hyvin harvoin) niin ei ehdi saliasiat pyörimään päässä turhaan. Sitä menee salille(jos tuntuu siltä että sinne meno on järkevää) kuulostellaan miltä tuntuu ja sitten piiskataan laiskasta kaikki irti ja lähdetään kotiin. Välillä ei tule kuin kaksi treeniä viikossa mutta enää en ota siitä paineita, on paljon tärkeämpiä asioita otettavana huomioon.
Edellämainittu tapaus oli näköjään kohdallani sen verran säikäyttävä että sen jälkeen olen onnistunut karttamaan ylikuntotilaa. Kuten Joni kirjoittaa niin silloin kun ei huvita niin silloin ei kannata ängetä treeneihin. Käy vaikka kävellen vuokraamassa joku leffa, jossa saa nauraa, helppo katsottava. Mielialaa kohottaa hetkellisesti kummasti. Eikä unohdeta sitä kevyttä treenikiertoa sekä pieniä muutoksia treeneissä aina silloin tällöin(3-4x vuodessa uusi liike, tai vaihda sarjan pituutta tai treenijakoa jne)
Hyvää, stressitöntä treenikesää kaikille. :wall:
- Liittynyt
- 23.1.2007
- Viestejä
- 67
En muistakseni pitänyt viikkoa pitempää totaalilepoa, oli vähän harmaata aikaa joten en muista tarkasti. Mutta kun lähdin takaisin salille niin aloitin kaikki liikkeet tangolla, ilman painoja, aivan kuin olisin tutustunut vasta koko touhuun ja asenne oli hyvin nöyrä. En muistellut ollenkaan vanhoja sarjapainoja enkä liikkeitä ja opettelin liikkeitä joita aikaisemmin en ollut tehnyt koska inhosin niiden tekoa(mm.takakyykky, yllätys yllätys) ekassa treenissä meni jotain 30 min kun tein pari sarjaa ja pari liikettä lihasryhmää kohden tangolla, sitten seuraavalla viikolla 5kg lisää(2 treeniä viikossa ultrakevyesti).
Lisänä vielä kiinnitin erityistä huomiota uneen ja sen laatuun (pitäis tehdä sama uudestaan, nykyään on taas unet vähissä) joten vertaisin palautumisaikaani parin-kolmen viikon mittaiseen keppijumppaan jossa ei tullut missään vaiheessa edes hiki tai syke noussut kovinkaan paljoa.
- Liittynyt
- 21.5.2007
- Viestejä
- 24
Terve kaikille ja olen uusi tällä foorumilla, piti ihan tämän threadin takia rekisteröityä koska tämä ylikunto on ollut itselläkin erittäin ajankohtainen ja harmia aiheuttava sairastamistapa.
Itsellä eka kerran iski ylikunto muistaakseni 2004 syksyllä, sillon olin treenannut 3v kamppailulajeja täysillä ja sitten elämässä sattui ja tapahtui kaikkea ja stressiä pukkasi.. seurauksena marraskuusta huhtikuuhun kestävä lämpöily, noussut verenpaine ja totaali voimattomuus.
Tämän koko homman sotki vielä se etten tiennyt miston kyse vaan aloin pelkäämään kaikkea mahdollista syövistä lähtien kun mitään selkeetä vikaa ei alkanut lääkäreissä hyppäämisestä huolimatta löytyvän.
No tämä parani itsestään kun läksin töihin ja päivärytmi tasaantui, ruokailu muuttui monipuolisemmaksi ja aloin nukkua kunnolla ja ei ollut ns. "joutilasta aikaa" miettiä asioita.
Toisen kerran tärähti sama rulianssi sitten 1.5v päästä taas marraskuussa ja se kesti sitten toukokuulle ja lähti omia aikojaan, tässävaiheessa tiesin jo ettei ole mistään kuolemanvakavasta kyse ja lopetin urheilun ja olin vaan, no se hävisi ajallaan ja sen perästä treeniä perään sitten ja hyvin lähtikin luistamaan.
No 3 kerta nyt päällä, helmikuussa treenasin suht aktiivisesti salilla tosin vain 2-3 kertaa viikossa + sähly ja aloitin uudessa työpaikassa + muutakin sattui samaan rysään niin taas nosti lämmöt päälle, nyt kestänyt siis helmikuun alusta lähtien.
Tämänhetkistä oireilua:
-Leposyke aamuisin yli 60, normaalisti 45-47.
-Verenpaine 142/70 normaalisti 120/60
-Pulssi ja sydämentykytys tuntuu jopa levossa vahvasti
-Ruokahalu ei todellakaan ole ennallaan
-Voimat ovat tosi heikossa, esm imurointi jo saa hien pintaan.
-Lihakset hapottuvat tosi helposti esm pyöräillessä (viimekesänä polin yli 20km päivässä ilman mitään kummempia rasitustunteita)
-Painontunne rinnassa vähänki kovemman fyysisen suorituksen jälkeen
-JA joo.. mielialat tuntuvat vaihtelevan masentumisesta toiseen äärilaitaan
Pahinta tässä tuntuu olevan se psykologinen puoli, se on ikävä seurata kun itsestä häviää viimeisetkin lihakset ajanmyötä kun ei pääse treenaamaan ja sitten väkisin tekisi mieli jotain yrittää ja se vaan pahentaa asiaa.
Kamppailulajit on täysin pitänyt taas lopettaa, samoin pyörälläkään ei uskalla töihin kulkea koska tulee niin kovaa polettua että se ei varmasti edistä tätä.
Olen huomannut että tähän auttaa kun on tekemistä tarpeeksi ja saa kaikki stressit ja mieltäpainavat asiat pois päiväjärjestyksestä;
Ulkomaanreissut ja muut reissut on itelle kyllä parasta, hyvässä kaveripiirissä pyöriminen ja seurustelu jonku kivan tytön kanssa auttaa kummasti.
Myös jos on työ missä ei ole liikaa luppoaikaa vaan kokoajan on työntouhussa jeesaa.
En tiedä auttaisiko työterveyslääkärillä käynti tähän mitään, tuskin. Tietää kuiteskin 95% varmasti vaivan ja ajallaan tämä aina on lähtenyt.
Itsellä eka kerran iski ylikunto muistaakseni 2004 syksyllä, sillon olin treenannut 3v kamppailulajeja täysillä ja sitten elämässä sattui ja tapahtui kaikkea ja stressiä pukkasi.. seurauksena marraskuusta huhtikuuhun kestävä lämpöily, noussut verenpaine ja totaali voimattomuus.
Tämän koko homman sotki vielä se etten tiennyt miston kyse vaan aloin pelkäämään kaikkea mahdollista syövistä lähtien kun mitään selkeetä vikaa ei alkanut lääkäreissä hyppäämisestä huolimatta löytyvän.
No tämä parani itsestään kun läksin töihin ja päivärytmi tasaantui, ruokailu muuttui monipuolisemmaksi ja aloin nukkua kunnolla ja ei ollut ns. "joutilasta aikaa" miettiä asioita.
Toisen kerran tärähti sama rulianssi sitten 1.5v päästä taas marraskuussa ja se kesti sitten toukokuulle ja lähti omia aikojaan, tässävaiheessa tiesin jo ettei ole mistään kuolemanvakavasta kyse ja lopetin urheilun ja olin vaan, no se hävisi ajallaan ja sen perästä treeniä perään sitten ja hyvin lähtikin luistamaan.
No 3 kerta nyt päällä, helmikuussa treenasin suht aktiivisesti salilla tosin vain 2-3 kertaa viikossa + sähly ja aloitin uudessa työpaikassa + muutakin sattui samaan rysään niin taas nosti lämmöt päälle, nyt kestänyt siis helmikuun alusta lähtien.
Tämänhetkistä oireilua:
-Leposyke aamuisin yli 60, normaalisti 45-47.
-Verenpaine 142/70 normaalisti 120/60
-Pulssi ja sydämentykytys tuntuu jopa levossa vahvasti
-Ruokahalu ei todellakaan ole ennallaan
-Voimat ovat tosi heikossa, esm imurointi jo saa hien pintaan.
-Lihakset hapottuvat tosi helposti esm pyöräillessä (viimekesänä polin yli 20km päivässä ilman mitään kummempia rasitustunteita)
-Painontunne rinnassa vähänki kovemman fyysisen suorituksen jälkeen
-JA joo.. mielialat tuntuvat vaihtelevan masentumisesta toiseen äärilaitaan
Pahinta tässä tuntuu olevan se psykologinen puoli, se on ikävä seurata kun itsestä häviää viimeisetkin lihakset ajanmyötä kun ei pääse treenaamaan ja sitten väkisin tekisi mieli jotain yrittää ja se vaan pahentaa asiaa.
Kamppailulajit on täysin pitänyt taas lopettaa, samoin pyörälläkään ei uskalla töihin kulkea koska tulee niin kovaa polettua että se ei varmasti edistä tätä.
Olen huomannut että tähän auttaa kun on tekemistä tarpeeksi ja saa kaikki stressit ja mieltäpainavat asiat pois päiväjärjestyksestä;
Ulkomaanreissut ja muut reissut on itelle kyllä parasta, hyvässä kaveripiirissä pyöriminen ja seurustelu jonku kivan tytön kanssa auttaa kummasti.
Myös jos on työ missä ei ole liikaa luppoaikaa vaan kokoajan on työntouhussa jeesaa.
En tiedä auttaisiko työterveyslääkärillä käynti tähän mitään, tuskin. Tietää kuiteskin 95% varmasti vaivan ja ajallaan tämä aina on lähtenyt.
- Liittynyt
- 31.3.2006
- Viestejä
- 4 857
Nyt kun asiapitoista juttua tulee, niin herää 1 kysymys.
- Minkälaisella ajanjaksolla ihminen pystyy vetämään itsensä ylikuntoon ?
Otetaan vaikkapa esimerkiksi kaveri joka syöksyy 1. kertaa salille intoa puhkuen. Tietenkin on kai yksilöllinen asia, miten tuo homma menee kun tuo henkinenkin puoli aina on mukana, mutta onko kyse kuukausista vai vuosista ?
- Minkälaisella ajanjaksolla ihminen pystyy vetämään itsensä ylikuntoon ?
Otetaan vaikkapa esimerkiksi kaveri joka syöksyy 1. kertaa salille intoa puhkuen. Tietenkin on kai yksilöllinen asia, miten tuo homma menee kun tuo henkinenkin puoli aina on mukana, mutta onko kyse kuukausista vai vuosista ?
- Liittynyt
- 21.5.2007
- Viestejä
- 5
Kiitos oikein hyvästä ketjusta! Olen itse lukenut tänä keväänä kaiken mitä olen ylikunnosta saanut käsiini ja joukossa oli nuo aikaikaisemmat linkitkin.
Itse olen sitten se ns. fitness-tyttö... Kisoihin piti mennä keväällä, mutta ylikunto ja siitä johtuva vastustuskyvyn aleneminen sotki kuvioit ihan todella. Dieetti alkoi mennä päin honkia jo helmikuussa ja siitä lähtien on mennyt kunto vaan alamäkeä. Treenaamaan en ole vielä päässyt, vaikka pää veisikin jo salille, mutta kroppa ei vaan vielä kestä. Lykkää lämpöä päälle ja sykkeet on mitä sattuu. Pari kertaa olen salilla tehnyt jotain satujumppaa, mutta kroppa ei tykkää siitäkään. Kaverin kanssa on tehty pitkiä kävely/maailmanparannuslenkkejä ja siinä viimeisen kahden kuukauden reenit sitten onkin. Alussa tauko teki hyvää päälle. Nyt tuntuu jo siltä, että salille olisi pakko päästä jo takaisin. Eli kai sitä jo paranemaan päin ollaan, vaikka kroppa onkin vieläkin ihan tukkeessa.
Minulla ylikonnon kehittymiseen vaikutti hyvin paljon ulkoinen stressi... Liikaa töitä ja valmistuminen edessä. Lisäksi tavoite kisaan menemisestä oli asetettu kaksi vuotta sitten, joten se oli jotenkin sellainen projekti, joka oli ihan pakko viedä loppuun asti. Periksihän ei anneta, vai mitä? Liika on liikaa. Seuraavan kerran kun edes haaveilen lavalle noususta, pitää muiden asioiden olla edes suht kunnossa, jotta voi keskittyä olennaiseen. Taidan myös olla sellainen höyrypäinen suorittaja tyyppi, mikä on myös omiaan altistamaan ylikunnolle. Joskus pää vie paljon pitemmälle, kuin kroppa kestääkään.
Nyt koko ruljanssin jälkeen... (kisat jäivät kokematta, lupaavasti alkanut parisuhde kariutui ja valmistuminen lykkääntyi syksylle) suunnittelen elämää vähän eri pohjalta. Liiat asiat pitää karsia pois, ja maltti on valttia kaikessa. Treenejä jaksotan jatkossa hieman eri tavalla, kunhan joskus taas pääsen niitä tekemään. Onneksi ei sentään rakkaus lajiin kuollut kokonaan, vaikka hetken usko olikin lopussa. Olen puhunut näistä asioista liiton leireillä ja varmasti teen niin jatkossakin, koska kaikkien ei kuitenkaan tarvitse käydä tätä lävitse. Ottakaa muut ihmeessä opiksenne ja olkaa fiksumpia. Liialla treenamisella ei saa muuta kuin itsensä kipeäksi.
Itse olen sitten se ns. fitness-tyttö... Kisoihin piti mennä keväällä, mutta ylikunto ja siitä johtuva vastustuskyvyn aleneminen sotki kuvioit ihan todella. Dieetti alkoi mennä päin honkia jo helmikuussa ja siitä lähtien on mennyt kunto vaan alamäkeä. Treenaamaan en ole vielä päässyt, vaikka pää veisikin jo salille, mutta kroppa ei vaan vielä kestä. Lykkää lämpöä päälle ja sykkeet on mitä sattuu. Pari kertaa olen salilla tehnyt jotain satujumppaa, mutta kroppa ei tykkää siitäkään. Kaverin kanssa on tehty pitkiä kävely/maailmanparannuslenkkejä ja siinä viimeisen kahden kuukauden reenit sitten onkin. Alussa tauko teki hyvää päälle. Nyt tuntuu jo siltä, että salille olisi pakko päästä jo takaisin. Eli kai sitä jo paranemaan päin ollaan, vaikka kroppa onkin vieläkin ihan tukkeessa.
Minulla ylikonnon kehittymiseen vaikutti hyvin paljon ulkoinen stressi... Liikaa töitä ja valmistuminen edessä. Lisäksi tavoite kisaan menemisestä oli asetettu kaksi vuotta sitten, joten se oli jotenkin sellainen projekti, joka oli ihan pakko viedä loppuun asti. Periksihän ei anneta, vai mitä? Liika on liikaa. Seuraavan kerran kun edes haaveilen lavalle noususta, pitää muiden asioiden olla edes suht kunnossa, jotta voi keskittyä olennaiseen. Taidan myös olla sellainen höyrypäinen suorittaja tyyppi, mikä on myös omiaan altistamaan ylikunnolle. Joskus pää vie paljon pitemmälle, kuin kroppa kestääkään.
Nyt koko ruljanssin jälkeen... (kisat jäivät kokematta, lupaavasti alkanut parisuhde kariutui ja valmistuminen lykkääntyi syksylle) suunnittelen elämää vähän eri pohjalta. Liiat asiat pitää karsia pois, ja maltti on valttia kaikessa. Treenejä jaksotan jatkossa hieman eri tavalla, kunhan joskus taas pääsen niitä tekemään. Onneksi ei sentään rakkaus lajiin kuollut kokonaan, vaikka hetken usko olikin lopussa. Olen puhunut näistä asioista liiton leireillä ja varmasti teen niin jatkossakin, koska kaikkien ei kuitenkaan tarvitse käydä tätä lävitse. Ottakaa muut ihmeessä opiksenne ja olkaa fiksumpia. Liialla treenamisella ei saa muuta kuin itsensä kipeäksi.
Moksu
VIP
- Liittynyt
- 23.1.2003
- Viestejä
- 1 912
3CPO sanoi:
Itellä oli tuo mainitsemasi lihasten lähteminen ja kunnon heikentyminen vaivaavana asiana myös. Se syö miestä kyllä, kun tuntee ittensä löystyvän ku löysä p*ska siihen sohvalle, mutta ei jaksais tehdä asialle mitään. Ite pidin aikalailla fiksusti ruokailuista kiinni. Luulen, että fiilis olis ollu vielä paskempi jos olisin murheitani hukuttanut syömiseen. Tai vielä pahempi; juomiseen.
Tuossa luettelitkin noita hyviä juttuja joilla saa pään pidettyä pois sieltä treeniahdingosta. Pitäisi yrittää keksiä jotain muuta mielenkiintoista, jotta ei ehdi murehtia sitä treeniä. Se ei miettimällä parane, eikä sillä, että yrittää väkisin sillä mainostamallani velvollisuuden tunteella treenata.
Lääkärillä käyntihän ei auta mitään, muutakuin rajaamaan pois ne mahdolliset sairaudesta tms johtuvat oireilut.
Ootko muuten ajatellu, et oliko se ylikunto hoidettu riittävän hyvin pois? Vai tuliko joka kerta aloitettua teemalla liian paljon ja liian nopeaa.
pakhry toi myös hyviä pointteja esiin, niin harrastaja kuin kilpaurheilijakin pystyvät vetämään yhtälailla ittensä ylikuntoon. Sekä mun mielestä fiksusti suoritettu paluu, koska tajuttu lähtä niin "pohjilta" liikkeelle. Vakavemman ylikunnon jälkeen mun mielestä se paluu pitäisi suorittaa kuin uudestaan alottaisi. Se kehitys vaan todnäk on huomattavasti nopeampaa, koska on sitä pohjaa niin paljon.
TLP sanoi:
Tämä riippuu niin monesta tekijästä. Stressinsietokyky, liikunnallinen tausta, fyysiset ominaisuudet, ne ympäristölliset seikat jne.. Ylirasitustilanhan voi saada jo päivässä aikaan, näitä päiviä vain tarpeeksi ilman lepoa niin ylikuntohan siitä seuraa. Mitä kovempi se kunto on alunperin niin sitä enemmän harjoittelua kroppa kestää ja sitä pidemmälle sen ylirasitus- ja ylikuntotilan voi viedä.
Rouhulle tsemppiä paluuseen. Koita malttaa, käyttää järkee. Se kun lukee noita valmennusta käsitteleviä juttuja niin avaa vähän silmiä sen suhteen, että se laatu oikeasti korvaa määrän. Vaikka tuntuu, että sitä harjoteltavaa ois niin paljon ja kaikkee pitäs tehdä niin tulis myös ymmärtää se et päivästä loppuu tunnit ja viikosta päivät jotta ihan normi-ihminen sitä pystyisi tekemään siten, että vielä kehittyiskin.
Kehittyminen koostuu siitä treenistä, ravinnosta ja levosta. Ei treenistä, treenistä ja treenistä. Tottakai pystyy harjoittelemaan vaikka sen 12krt viikossa, mutta sitä varten tarvii kunnon pohjat sekä pitäisi olla ammattiurheilija.
- Liittynyt
- 21.5.2007
- Viestejä
- 24
Yleensä alotin 1-2kk kuntoon tulemisesta treenin ja yleensä hölkkäilemällä jne. Parhaimmillaan taisi olla vuosi välissä ennenkun tämä homma iski uusiksi.
Jotenkin tuntuu että sen ekan kerran jälkeen tämä tilanne iskee paljon helpommin päälle vrt. aiempaan elämään?
Ja sillon ekalla kerralla tutkittiin tosi tarkasti lääkärissä, kävin yksityisellä sisätautilääkärillä ihan Helsingissä asti tutkittavana.
Vuosi sittenkin otettiin verikokeita ja kateltiin aika tarkasti ja ei niissä mitään näkynyt.
Joka kerta on tismalleen samat oireet ollut.
Jotenkin tuntuu että sen ekan kerran jälkeen tämä tilanne iskee paljon helpommin päälle vrt. aiempaan elämään?
Ja sillon ekalla kerralla tutkittiin tosi tarkasti lääkärissä, kävin yksityisellä sisätautilääkärillä ihan Helsingissä asti tutkittavana.
Vuosi sittenkin otettiin verikokeita ja kateltiin aika tarkasti ja ei niissä mitään näkynyt.
Joka kerta on tismalleen samat oireet ollut.
Moksu
VIP
- Liittynyt
- 23.1.2003
- Viestejä
- 1 912
Ei tuo alottaminen sitten huonolta kuulosta. Se on jokin vika sitten treenauksessa, levossa ja ravinnossa. Joko kaikissa noissa, tai jossakin noista enemmän, että se aina tulee uusiksi.
Tuohon uudestaan iskemiseen luulen, sen johtuvan myös siitä että tunnistaa oireet paremmin. Ehkä myös ikä tekee sitä, että palautuminen on hitaampaa ja kuitenkin, kun sitä vauhtia ei osaa hellittää. Päinvastoin, kehittyessä pystyy lyömään isompaa vaihdetta päälle.
Itellä tuntuu tällä hetkellä, että menee tosi herkästä yli. Vähänkään pidempi ja kovempi yhtäjaksoinen reenirupeama alkaa heti tuntumaan ja kun itse sitä vertaa siihen nuoruuden minään jolloin jaksoi mitä vaan, millon vaan ja missä vaan. Ehkei niitä asioita osaa suhteuttaa nykytasoon.
- Liittynyt
- 21.5.2007
- Viestejä
- 5
Kiitos kannustuksesta. Koitan viimein tulla järkiini tämän treenin suhteen. Sitä kun pitää olla tälläinen täydellisyyden tavoittelija...
Ylikunnon palaamiseen voi olla syynä se, että pitkään jatkunut ylirasitustila, (kova stressi) muuttaa jonkin verran elimiston toimintoja. Tämän jälkeen elimistö ei välttämättä kestä stressiä tai ylirasitusta samalla tavalla. Olin joskus liikuntalääketieteen kurssilla, jossa puhuttiin stressin vaikutuksesta elimistöön ja siellä mainittiin, että pitkään jatkuva stressi vaurioittaa pysyvästi aineenvaihduntaa ja voi johtaa vakaviinkin sairastumisiin (esim. vatsahaava tai autoimmuunisairaudet). Ja liikuntahan on elimistölle stressitila... Voin koittaa kaivaa materiaalit esille, jos jota kuta tämä asia kiinnostaa. Tosin ne ovat kyllä kotona kaikkien muiden artikkelien kanssa samassa läjässä...
Varmasti myös ikä vaikuttaa ja se kuinka nopeasti kovaan reeniin palaa ja kuinka pitkä perustreenikausi on ennen kovaa treeniä. Ja ravinnon ja levon merkitystähän ei voi unohtaa.
Ylikunnon palaamiseen voi olla syynä se, että pitkään jatkunut ylirasitustila, (kova stressi) muuttaa jonkin verran elimiston toimintoja. Tämän jälkeen elimistö ei välttämättä kestä stressiä tai ylirasitusta samalla tavalla. Olin joskus liikuntalääketieteen kurssilla, jossa puhuttiin stressin vaikutuksesta elimistöön ja siellä mainittiin, että pitkään jatkuva stressi vaurioittaa pysyvästi aineenvaihduntaa ja voi johtaa vakaviinkin sairastumisiin (esim. vatsahaava tai autoimmuunisairaudet). Ja liikuntahan on elimistölle stressitila... Voin koittaa kaivaa materiaalit esille, jos jota kuta tämä asia kiinnostaa. Tosin ne ovat kyllä kotona kaikkien muiden artikkelien kanssa samassa läjässä...
Varmasti myös ikä vaikuttaa ja se kuinka nopeasti kovaan reeniin palaa ja kuinka pitkä perustreenikausi on ennen kovaa treeniä. Ja ravinnon ja levon merkitystähän ei voi unohtaa.
Moksu
VIP
- Liittynyt
- 23.1.2003
- Viestejä
- 1 912
Jos jaksat ja viitsit niin kiinnostais kyllä lukee.
- Liittynyt
- 21.5.2007
- Viestejä
- 24
Kiitos kannustuksesta. Koitan viimein tulla järkiini tämän treenin suhteen. Sitä kun pitää olla tälläinen täydellisyyden tavoittelija...
Ylikunnon palaamiseen voi olla syynä se, että pitkään jatkunut ylirasitustila, (kova stressi) muuttaa jonkin verran elimiston toimintoja. Tämän jälkeen elimistö ei välttämättä kestä stressiä tai ylirasitusta samalla tavalla. Olin joskus liikuntalääketieteen kurssilla, jossa puhuttiin stressin vaikutuksesta elimistöön ja siellä mainittiin, että pitkään jatkuva stressi vaurioittaa pysyvästi aineenvaihduntaa ja voi johtaa vakaviinkin sairastumisiin (esim. vatsahaava tai autoimmuunisairaudet). Ja liikuntahan on elimistölle stressitila... Voin koittaa kaivaa materiaalit esille, jos jota kuta tämä asia kiinnostaa. Tosin ne ovat kyllä kotona kaikkien muiden artikkelien kanssa samassa läjässä...
Varmasti myös ikä vaikuttaa ja se kuinka nopeasti kovaan reeniin palaa ja kuinka pitkä perustreenikausi on ennen kovaa treeniä. Ja ravinnon ja levon merkitystähän ei voi unohtaa.
Nyt alko jännittämään.. Ikää itsellä tosiaan just 26v naksahti täyteen ja tli vaan väkisin mieleen että jos elimistö otti ekasta kerrasta niin pahasti itseensä että se nyt helpommin iskee mahdollisessa esm. henkisessä stressitilanteessa..
Sopis meinaan kun viimeset 2 kertaa on aika pienestä stressaamisesta omasta mielestäni lähtenyt.
Kaikki informaatio vaan luettavaksi tosta asiasta.. :(
- Liittynyt
- 21.8.2005
- Viestejä
- 50
Erityisesti teille, jotka treenaatte kamppailu-urheilua, tässä yksi lainaus, Jarkko Stenius kertoo omasta urastaan (www.gladiators.fi):
"Kesällä 2005 palasin taas Thaimaahan. Vietin siellä kaksi kuukautta, joiden aikana harjoittelin joka päivä kahdesti. Treenien lisäksi otin mitä hirvittävimmästä ylikunnosta ja sairastelusta huolimatta kolme matsia. Niistä viimeisessä voitin Koh Samuilla käydyssä ottelussa Chaweng stadionin mestaruuden.
Toipuminen tuon matkan aiheuttamasta ylirasituksesta vaati yli puolen vuoden mittaisen levon."
Kyseessä on kovan tason ammattilaisottelija, jolla oli tässä vaiheessa treenitaustaa n. 15 vuotta.
"Kesällä 2005 palasin taas Thaimaahan. Vietin siellä kaksi kuukautta, joiden aikana harjoittelin joka päivä kahdesti. Treenien lisäksi otin mitä hirvittävimmästä ylikunnosta ja sairastelusta huolimatta kolme matsia. Niistä viimeisessä voitin Koh Samuilla käydyssä ottelussa Chaweng stadionin mestaruuden.
Toipuminen tuon matkan aiheuttamasta ylirasituksesta vaati yli puolen vuoden mittaisen levon."
Kyseessä on kovan tason ammattilaisottelija, jolla oli tässä vaiheessa treenitaustaa n. 15 vuotta.
- Liittynyt
- 5.2.2007
- Viestejä
- 204
Tuosta stressin vaikutuksesta kehoon, tietoni eivät mene kuitenkaan kovinkaan syvälle, mutta edes pintaraapaisu
Pitkäkestoisen stressin myötä hormonitoiminta muuttuu. Glukokortikoidien, erityisesti kortisolin eritys kasvaa esim. henkisen ahdistuksen tai vaihtuneiden ympäristömuutosten myötä. Kortisolin eritys suojaa elimistöä edistämällä energian käyttöönottoa ja estää elimistöä liialliselta reagoimiselta tulehduksille tai liiallista immuunivastetta. Näin ollen veren sokeritaso nousee, tulehduksissa vaikuttavat kudoshormonit (prostaglandiinit) muodostuminen vähenee, valkosolujen ja imusolujen toiminta vähenee (elimistön puolustusjärjestelmä perustuu niiden toimintaan). Jos stressitila jatkuu kauan, aiheutuu muutoksista haittoja. Kortisolin erityksen kasvamisen myötä puolustuskyky lopulta heikkenee - proteiineja kuluu energiaksi (lihaksista kulutetaan aminohappoja ja maksa valmistaa aminohapoista sokeria), ruokahalu vähenee, peruskunto heikkenee ja alttius sairauksille kasvaa. Myös masennus on yleinen seuraus.
Tais olla vähäsen toistoa ja jo aiemmin sanottua. Vielä muuten tuosta masennuksesta - "stressihormonien" erityksen kasvu on yksi parhaiten tunnettu tunnusmerkki vakavaan masennukseen.
Pitkäkestoisen stressin myötä hormonitoiminta muuttuu. Glukokortikoidien, erityisesti kortisolin eritys kasvaa esim. henkisen ahdistuksen tai vaihtuneiden ympäristömuutosten myötä. Kortisolin eritys suojaa elimistöä edistämällä energian käyttöönottoa ja estää elimistöä liialliselta reagoimiselta tulehduksille tai liiallista immuunivastetta. Näin ollen veren sokeritaso nousee, tulehduksissa vaikuttavat kudoshormonit (prostaglandiinit) muodostuminen vähenee, valkosolujen ja imusolujen toiminta vähenee (elimistön puolustusjärjestelmä perustuu niiden toimintaan). Jos stressitila jatkuu kauan, aiheutuu muutoksista haittoja. Kortisolin erityksen kasvamisen myötä puolustuskyky lopulta heikkenee - proteiineja kuluu energiaksi (lihaksista kulutetaan aminohappoja ja maksa valmistaa aminohapoista sokeria), ruokahalu vähenee, peruskunto heikkenee ja alttius sairauksille kasvaa. Myös masennus on yleinen seuraus.
Tais olla vähäsen toistoa ja jo aiemmin sanottua. Vielä muuten tuosta masennuksesta - "stressihormonien" erityksen kasvu on yksi parhaiten tunnettu tunnusmerkki vakavaan masennukseen.
