Elokuva-arvostelut!

Meta title: 🎬🔥 Elokuva-arvostelut räjäyttää totuuden valkokankaasta 🔥🎬

Meta description: Tykittäen suoraan ytimeen: rehelliset arviot, kovat tuomiot ja armoton Pakkis-asenne ilman filttereitä.


^^ Gladiaattorin 4K bluray on upea kuvan ja äänen kannalta. Myös hyvät extrat löytyy.

Meinasin itsekkin käydä vielä Gladiator 2:sen käydä katsomassa prätkällä.. mutta sää heitti häränpyllyä :LOL: ehkä sopii jo tähän aikaan vuodesta viedä talviunille ens viikolla kum lämpiää.. pitkä kausi olla kuitenkin.
 
1732389718213.webp

Demi Moore antaa yhden uransa parhaista suorituksista, joka tuntuu entistä runollisemmalta, kun ottaa huomioon hänen henkilökohtaiset kamppailunsa ikääntymisen ja kehonkuvan kanssa, joista hän kirjoitti vuoden 2019 muistelmissaan, "Inside Out". Hän menee paikkoihin, joita harvat kauniit naiset uskaltavat kohdata. Moore on hauska, peloton, mahtava ja aidosti rohkea, tehdessään paljastavimman roolinsa.

Elokuva tekee kehosta julkisen spektaakkelin ja kutsuu yleisön mukaan, ehkä hieman liian innokkaasti, tuijottamaan sitä, mikä muualla on esitetty intiiminä, salaisena inhona. Tapa, jolla kamera palvoo täydellisesti muotoiltuja pakaroita ja hohtavaa ihon kimmoisuutta, toimii täydellisesti.
Fargeat luo outoa parodiaa "mieskatseesta" ja rankaisee katsojaa lopulta tästä liiallisesta tuijottamisesta. Se, mikä tekee The Substance’sta toimivan, on Fargeatin jatkuva itsetietoisuus.
Hän esittää Mooren näyttelemän Elisabethin vuorottelevan myötätunnon ja ahdistusta aiheuttavan manian välillä. Molemmissa tapauksissa nämä hetket ovat kiistatta yksityisiä.
Valta osa elokuvasta sijoittuu Elisabethin steriiliin kylpyhuoneeseen - jyrkkä kontrasti aurinkoisen Los Angelesin ja harjoitteluohjelman studion räikeisiin väreihin verrattuna. Täällä Fargeat pakottaa meidät kohtaamaan nämä kaksi yksilöä ilman häiriötekijöitä.

Elokuvan täysin irti olevalta tuntuva, verellä kyllästetty ja väistämättä polarisoiva kolmas näytös tekee siitä unohtumattoman, sekä hyvässä että pahassa. The Substance’n viimeinen osio laskeutuu täysimittaiseen verisuihkukunniaan, joka on kunnianosoitus kulttiklassikoille, kuten Brian Yuznan vuoden 1989 kauhuelokuva Society.

Vaikka elokuva ei tuntunut tuskastuttavan pitkältä niin olisi suonut, että sitä olisi jotenkin voitu lyhentää ilman että loppu menettää hohtoaan.
Myös lisä kritiikkinä olisi se, että satiiri ja karikatyyrit ovat hieman tai joidenkin mielestä ylitseampuvasti liioiteltuja. Mutta tämä liioittelu, on toisaalta osa sitä elokuvan lumoa, mikä tekee siitä kuvottavan, hauskan sekä mieleenpainuvan.
 
Viimeksi muokattu:
Gladiator 2 oli todella suuri pettymys, tässä varmaan ensimmäinen painaa liikaa itselläni, ei vaan ollut mitenkään erikoinen vaikka hienolta osittain näyttikin.

Jep samaa mieltä. Kävin katsomassa tuon ja jotenkin tuo oli tosi lapsellinen ja ihan kuin jonkun lapsen kirjoittama. Siinä missä ekassa Gladiatorissa oli sellainen realistinen ote, niin tässä tapeltiin mutanttiapinoita vastaan yms. alusta saakka ja meno oli kuin jossain supersankarileffassa. Se oli myös mustavalkeaa, että kuka on paha ja kuka hyvä ja mitään psykologista ulottuvuutta ei ole. Pahat on pahoja ja hyvät hyviä ja vaikka se oli selvää Gladiatorissakin, niin siinä Joaquin Pheonixin esittämä keisari oli isänsä hylkäämä ja motivaatio ja hahmo rakentui sen katkeruuden ympärille ja tuon pystyi tavallaan ymmärtämään. Mikä oli Gladiator 2:n hahmojen motiivit ja syvällisyys? Hulluus?

Minulla tuo lapsellisuus pisti silmään tosi pahasti, kun katsoin samaan aikaan Netflixistä k-draamoja ja ne tuntuu siltä, kuin niitä olisi kirjoittanut aikuiset. Ehkä tänne voi arvostella myös sarjoja ja suosittelen ehdottomasti katsomaan The Gloryn. Aivan huikea kostotarina täynnä hyviä hahmoja ja Park Yeon Jin on kovin naispahis sitten Cersei Lannisterin. En muista milloin olisin viimeksi vihatykännyt naishahmosta yhtä paljon.


View: https://www.youtube.com/shorts/L3HL3IE9ba4


Varsinkin tämä kohta oli ei helvetti:

Kun Park Yeon-Jin ensin uhkaili ja sitten heitti kasuaalisti lähtiessä vielä aviomiehensä pahoinpitelemälle naiselle, että hän on antanut miehelle rahaa uhkapeleihin, mutta ei anna enää ja mies tulee kohta kotiin.

Vastaavia on sarjassa paljon ja pari on niin yllättäviä ja kriittisiä juonen takia, että en kehtaa pistää niitä jos joku katsoo katsoo sarjan.

Eli The Glory 5/5.
 
hmm saattaa olla etten jaksa teatteriin lähteä tuota kattomaan... ainoastaa melkin kiinnosti nähdä colosseumin vesi taistelut, niissäkin enemmän fiktiota kuin historiaa? oikeastihan niissä oli noin 1,5 metriä ja joku 15 miljoonaa kuutiota vettä yhteensä ja muutenkin tuohon aikaan on mielenkiintosta miten tuo koko systeemi on toiminut että saadaan täytettyä ja pidettyä vesi sisällä...
 
Tää on ollut aina itelle superkova leffakokemus.

Lust Caution (2007)
zkkkv85ljiJcIee8FNiEZdDHQMl.webp
Ang Leen (Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme ja Piin elämä) ohjaamassa leffassa toisen maailmansodan aikana Japanilaisten miehittämässä Shanghaissa, isänmaallinen teatteriryhmä suunnittelee salajuonen murhatakseen erään isokenkäisen omaan maan pettäjän Jeen.

Poliittiikka ja sota asiat sisältää todella paljon syvyyttä ollen leffan isoimpana teemana, Japani - Kiinan välinen sodankäynti, jossa kuvataan miten sota vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään ja heidän toiminta malleihin. Myös moraali, kyseenalaistus, kaksipiippuinen suhtatuiminen asioihin. Sotaa käsitellään myös mm teatteri ja elokuvateattereiden kautta, joissa yritetään saada ihmisiin uskoa että sotaa ei hävitä.

Erittäin mielenkiintoista seurattavaa se salajuonen suunnittelu, toteuttaminen, kehittyminen, jossa soluttaudutaan Jeen sisäpiiriin. veikeää kun leffassa on teatterinäytöksiä ja samalla koko salamurha operaatio on oma teatterinsa, kaikkien pitää vetää omaa rooliansa osaksi yhteistä tarinaa. pidän erittäin paljon miten massiivinen leffa on kun käsitellään ja käydään läpi vuosien vieriessä asioita etenkin salajuoni teatteriryhmän toiminnan vaiheita, sen alamäkiä ja ylämäkiä. siistin monivaiheista, kun puhutaan monista vuosista, jossa kärsivällisyys on koetuksella, kun on pelko et kustaanko kaikki. Tapahtuma kaari on mielettömän iso. Yks mielenkiintiosimpia juttuja on kun leffa etenee samaan aikaan kahteen eri suuntaan, salaoperaatio asiaan ja pääosanais Wongin ja Jeen suhteen kehittymiseen.

Oman maan pettäjällä Jeellä on silmät selässä, kun hän ei voi koskaan tietää kuka hänet haluaa hengiltä, ei edes läheisiin ihmisiin luota vaan varautunut kaikkiin yllätyksiin. Tässä leffassa kehonkielellä / eleillä on hyvin paljon merkitystä ja salajuonta vetävät joutuvat psyykaamaan ettei hermostuneisuus näy eleistä ja Jee tarkkailee jokaista katsetta.

Leffan tunnelma on erittäin hieno, puvustus, lavasteet, himmeä valaistus ja se salaoperaatio / vakoilu on huikeaa jännitysnäytelmää ja myös äärimmilleen jännittynyt. Jumaliste sitä jännityksen määrää kun pääosanainen Wong on tuomassa Jee tä kotiinsa ja siellä sisällä on joka nurkan takana valmiina teatteryhmän jäsenet, pistooleineen, pesismailoineen ja puukkoineen hiki valuen otsalta. Sitten erityisesti eräs verilöyly kohtaus, joka ei ollut mikään action viihdemättö kohtaus, vaan tappelun molemmat osapuolet oli oikeasti paniikissa ja täten hyvin realistinen kohta ja taustalla naiset huutaa samalla kun miehet puukottelee tyyppiä joka ei meinaa kuolla mitenkään...

Näyttelijöistä niin Tang Wei (Decision to Leave) on varmaan Kiinan kaunein nainen. miesnäyttelijä Tony Leung (Infernal Affairs, In the Mood for Love) on yksi omia suosikkeja aasialais näyttelijöistä.

Loppu on karu.

10 / 10
 
Viimeksi muokattu:
Twelve Monkeys (1995)
75c6e4c90a1d551955424fd28f35a3f1d3dfa0c68f3c27c57d1a934c522cfdb5._SX1080_FMjpg_.webp

1996 mystinen virus tappaa 5 miljardia ihmistä, loput ihmisistä pakenee maan alle. Bruce Willisin näyttelemä James Cole niminen vanki lähetetään ajassa taaksepäin saamaan viruksen puhdas versio ja palata takaisin nykyhetkeen, jotta saadan kehitettyä siitä rokote. Alussa tulee myös teksti, ”elokuvaan on otettu vaikutteita paranoidisen skitsofreeniikon haastattelusta”

Yksi siisteimpiä dystopia tunnelmaisia ja dystopia otteisia leffoja koskaan. Melkein koko ihmiskunta kuollut, maan alainen vankila ja eläimet pääsee valtiaiksi maan pinnalla. Jo ajatuksena tollainen, et eläimet valtaa kaupungit jne ja tuo joukkotuho asia oli kiehtovaa seurattavaa et mistä ja miksi hävitys alkoi.

Alussa mies lähetetään vahingossa 1990 vuoteen ei 1996 vuoteen. Mies päätyy mielisairaalan potilaaksi, jossa kohtaa Brad Pittin näyttelemän Jeffrey Goes nimisen potilaan. Leffan alkupuolella ei tiennyt et oliko Willisin hahmo oikeasti tulevaisuudesta vai hullu. Monessa asiassa ajetaan tuossa katsoja hienosti harhaan. Onko hän hullu, vai onko sittenkin maailma hullu. Psykoottinen tunnelma yks parhaimpia missään lefassa, oli tosi voimakasta, pelottavaa miten mies elää täysin yksin oman pään kehittelemässä maailmassaan... vai elääkö? Menettää otteen kuvitelmiensa ja todellisuuden välillä. ei mm tiedä mikä aikataso jolla on, on totta ja mikä paikka puolestaan hänen harhaansa. Mystiset unet myös sekoittaa pakkaa.

Bruce Willis ähkii realistisesti läpi leffan roolissaan, joka oli hahmoa ajatellen hieno ratkaisu, kun sekoitti tosiaan et onko mies hullu vai ei. Brad Pitt vetää todella maanisen ja räjähdeysherkän roolin.

Pääpointtina / juttuna leffassa on pohdiskelu ihmiskunnasta / eläinkunnasta ja niiden välisistä oikeudenmukaisuuksista eri näkökulmista puolesta ja vastaan. Ihmiskunnan turhuudesta ja ansaitseeko se lopun. Kantaa otetaan paljon myös eläin kokeisiin leffassa. Lisäksi käsitellään mielisairautta yhteydessä maailman synkkään kuvaan. Isoin asia eli salamyhkäinen 12 apinaa asia, niin siitä ei kannata ilman spoileria mainita.

Aikamatkustus mielessä myös yksi hienoimpia sen alan teoksia. Ovelasti rakennettu se koko systeemi ja eritoten tykkäsin miten alkaa eri aikatasoilta vuotaa jotain yksityiskohtia toisiinsa tasoille, esim yhdessä kohdassa leijona toiselta ihmiskunnan tuhon jälkeiseltä aika tasolta ilmestyy ja karjuu toisessa ajassa ennen joukkotuhoa.

Hienosti on mukana ennustuksellisia juttuja ihmiskunnan lopusta, mm uskonto, ja psykiatria sekoitetaan ennustuksiin ihmiskunnasta ja sen mahdolliseen loppuun ja tuhoaako ihmiskunta itsensä.

9 / 10
 
Nyt oli taas hyvät elokuvat Tigre, omasta mielestäni Brucen paras elokuva niin näyttelyn kuin juonen suhteen ja Lust, Caution on pakollinen kerran vuodessa katsottava elokuva.
 
Only God Forgives (2013)
desktop-wallpaper-only-god-forgives.webp

Yksi surrealistisimpia leffakokemuksia ikinä. Visuaalisuus ja tunnelma toisiaan tukien on huikeaa jälkeä. Täysi pimeys ja seinillä mm neonvärisiä punaisia lohikäärmeitä. Myös esim kuljeskelua tyhjillä käytävillä tuijottaen johonkin pimeään oviaukkoon kera painajaismaisen ääniraidan / välillä riipivän hiljaisuuden ja ruutuun tulee veristä kuvastoa. Leffa on kuin jokin psykedeelimäinen painajainen ja kulkee kuin unen ja valveen rajalla. Goslingin hahmon kuvitelma (kädet irti) kohta oli hyytävä. Joitakin juttuja jätetään auki katsojan mielikuvitukselle.

Pääjuoni on koston kierre johon on saatu hyvin alamaailman hämärämäinen ote mukaan ja toi lisäripauksen jo alla olevan painostavan tunnelman päälle. Tuossa jutussa leffan juonessa savuisten nyrkkeily klubin kulissien takana piilee todellinen pahuus.

Kaikkein kovin juttu tunnelman ja visuaalisuuden ohella on psykologinen ulottuvuus henkilöhahmoissa. Joidenkin hahmojen ajatusmaailmoihin liittyvät mietteet, periaatteet, näkemykset, toimintamallit kumpuaa syvältä alitajunnan ja menneisyyden koukeroista ja minkälaiseksi ne ovat muovanneet henkilöt. Se on myös huikeaa miten hahmojen erilaiset ajatusmaailmat vaikuttavat toisiin hahmoihin erilaisten seurausten kanssa ja ne taas toisiin hahmoihin. muovaavat koko sopan ovelaksi psykologiseksi palapeliksi ja veikkaan että se aukenee enemmän, eli tämä on sellainen leffa joka vaatii montakin katselukertaa. Tuo juttu on vähän kuin kivi, sakset, paperi.

Ryan Gosling muistuttaa vähäeleisyydeltään rooliaan Drive ssa. Hahmo on jotenkin etäinen mutta positiivisella takana koska hahmon salamyhkäinen luonne aukeaa katsojalle asteittain tekojensa myötä. Isot plussat että päähenkilö ei oo mikään sankari vaan ottaa komeasti turpaan thai boksaajalta. Verilöylyinen väkivalta oli karun tuntuista ja boostasi leffan painajaisunimaista tunnelmaa.

Todella valtavirrasta poikkeava leffa.

8 / 10

Nicolas Winding Refnin leffoista oma suosikki on ehdottomasti Valhalla Rising, sen jälkeen Drive.
 
Viimeksi muokattu:
1735898594884.webp


Elokuva oli visuaalista juhlaa, mestarillisesti toteutettu todellisen taiteilijan toimesta.
Elokuvan kuvaus tempaisi minut vaivattomasti jokaiseen kohtaukseen, saaden minut tuntemaan, kuin olisit itse ollut elokuvassa mukana.
Elokuvan kuvaus oli vaikuttavaa sekä aivan erinomainen kuvauksellinen saavutus. Vatikaanin rakennusten ja kardinaalien laajakuvaukset, konklaavin äänestäessä, olivat silmiä hiveleviä. Kameratyöskentely oli erittäin taidokasta ja huomionarvoista.
Vaikka Dune 2 kuvauksellisuus ja elokuvan kuvauksen ohjaus oli mestarillista, en panisi pahakseni jos Conclave voittaisi Parhaan kuvauksen Oscar-palkinnon.

Lucian Msamati kardinaali Adeyemina oli äärimmäisen upea. Hänen suorituksensa oli kerrassaan vangitseva.
Ralph Fiennesin vaikuttava suoritus ei ollut yllättävä, mutta voi hyvänen aika, hän oli erinomainen. Hän osasi näyttelemällä tuoda esiin hahmonsa hienovaraisuuden ja intensiteetin, hienoelkeisen rasittuvaisuuden konklaavin hallinnasta, kamppaillen uskonsa kanssa ja mahdollisesti myös oman vallanhimonsa kanssa. Hieno ja samalla voimakas suoritus. Mahdollisesti yksi uransa parhaita roolisuoritusia.
Carlos Diehz oli myös erittäin merkittävä ja todellakin oikea valinta kyseiselle hahmolle. En ole kuullut hänestä mutta hän toi kauniin koskettavuuden kardinaali Benitezin rooliin.
Ja puhutaanpa muusta näyttelijäkaartista – loistava joukko Hollywoodin raskassarjalaisia! Kuten John Lithgow, Stanley Tucci, Isabella Rossellini ja aikaisemmin mainitsemani Ralph Fiennes. Jokainen näyttelijä toi parhaan suorituksensa ja esitti roolinsa sekä voimakkaasti että hienovaraisesti.

Briljantisti kuvattu ja erittäin tunnelmallinen, todella pääset nauttimaan elokuvasta. Saatoit mennä pelkästään katsomaan auktoriteettisia oven kolahduksia ja tunnelmallisia laajakuvia kauniilla taustoilla, ja saat tätä kyllä yltäkylläisesti.
Käsikirjoitus on melko vähäeleinen ja antaa paljon tilaa näyttelijöille, ja se on hyvin kirjoitettu, vaikka joissakin avainkohtauksissa se onkin hieman liian suoranaista, olisin toivonut hieman hienovaraisempaa lähestymistapaa, joka antaisi katsojalle enemmän pohdittavaa tärkeiden hetkien välillä, kun oli tarkoituksellisia pitkiä hiljaisia hetkiä.
Jännitys on käsin kosketeltavaa epävarmuuden vuoksi, mikä jättää katsovan arvuuttelemaan, mikä lopputulos mahtaa olla. Tempo ja dialogit pitävät tehokkaasti huomiosi, kun odotat mitä seuraavaksi tapahtuu. Musiikkisävellys asetti tunnelman ja sopi täydellisesti ilman ja tilaisuuden painavuuteen.
Elokuva tekee hienoa työtä pitämällä jännityksen yllä ja epävarmuuden siitä, mitä lopussa tapahtuu. Se vie sinut mukaan osallistujien joukkoon ja välttää halpoja keinoja draaman tai konfliktin luomiseksi. Nämä asiat tekevät siitä melko älyllisen trillerin.
Toisaalta voin hyvin nähdä ihmisten kyllästyvän, jos he eivät pääse mukaan tarinaan, mutta jos pääset, elokuva on erittäin tyydyttävä ja jännittävä todella nautinnollisella tavalla. Conclave on älykästä viihdettä kaipaavalle yleisölle.
 
Viimeksi muokattu:
Hieno arvostelu korpipaa, voi olla et menen tuon leffan katsomaan.

Smile 2 (2024)
Smile-2-movie-review.webp

Laulaja supertähti palaa parrasvaloihin oltuaan pitkään sivussa, koska oli vakavassa kolarissa ja pahassa opiaattikoukussa. Paluu stressaavaan julkisuuteen / tähteyteen ei olekaan helppoa, kun hänellä kummittelee onnettomuus pahasti mielessä ja sit pitäisi suoriutua samaan aikaan paineita kasaavasta julkkis elämästä. Leffan hymy asia eli ns aineeton energia valtaa isäntänsä tarttuessaan, riivaa tämän ja lopulta tartuttaa kirouksen jollekin toiselle samalla tappaessaan itsensä.

En muista ekasta osasta oikein mitään muuta kuin sen että näiden kahden välinen juonen rakenne on tässä parempi, ekassa loppupuoli leffasta on väsynyttä ja kliseistä nyky kauhuille ominaista mysteerin tutkintaa, käydään kirjastot sun muut läpi. Tässä taas hahmon kirous ja psyyke eskaloituu karmivasti. Hahmo on kahden tulen välissä, omat traumat ja virne kirouksen luomat oudot kokemukset + musiikin supertähden kiertue elämä jonka seurauksena hahmo on ihan jäätävän herkillä. Naisen huumekäyttö sotkee ja boostaa muuta pakkaa leffassa. Naomi Scottin roolityöstä pakko antaa pisteet. Kaikenlaista eri tunneskaalaa on välittyy hahmosta.

Pidin paljon siitä miten kirous valtaa isännän pureutumalla tämän henkilökohtaiseen elämään / traagisiin tapahtumiin. Flashbackein kummittelee asiat ja tuo kummittelu lähteekin sit meneekin oikein kunnolla käyntiin… Kirous saa aikaan myös erittäin häiriintyneitä valveunimaisia kohtia, jossa päähenkilöllä ei ole enää mitään hajua onko hereillä vai ei, missä on ja miksi on.

Leffan on ”ihan jees”, edellä kerrotut jutut jaksaa kerran viihdyttää, mutta ei jätä mitään muistiin loputtuaan, ei ole mitään syytä et miksi katsoisin tämän enää uudelleen. Perus Hollywood kauhu, nykykauhujen keskikastia ehkä nipinapin keskijanan paremmalla puolella.

Pelottavuudesta niin vaikka virne on creepyn näköistä ja pohjana on valveunimaista settiä niin silti leffa ei ole ollenkaan pelottava, leffan ”virne” idea on jotenkin niin pinnallinen ja eikä se omaa oikein mitään sen syvempää ajatusta tai ulottuvuutta ja täten katsojaa ei pelota. Lisäksi leffassa on väsyneitä böö säikäytyksiä jotka arvaa jo etukäteen. Ainoa juttu leffassa pelottavaa on sen maskeeraukset, tehosteet ja se hahmoissa asuva virne. Äänimaailma säikäytys tehosteita lukuun ottamatta toimiva sen sijaan, joko totaalinen hiljaisuus tai sitten riipivää ääniraitaa.

Kauhunälkään paremman puutteessa menee, mut ei sen kummempia fiiliksiä

7 / 10
 
Viimeksi muokattu:
Ite oon ton leffan tiennyt mut en oo koskaan tajunnut katsoa, traileri näytti kyllä hienolta.

Nyt kun sotaleffoista puhutaan, niin mun mielestä tää on kovin sotaleffa ikinä. Etelä-Korealaiset Veljekset joutuu sotaan ja isoveli yrittää kaikin tavoin, et pikkuveljensä päästettäisiin pois sodasta mm kun tällä on sydän vika. Siinä kohtaa kun tullaan hakemaan veljeksiä sotaan, niin tunnelma on ihan hemmetin ahdistava, epäuskoinen ja intensiivinen etenkin siinä alun junakohtauksessa, jossa syntyy mm tappelu kun isoveli yrittää saadaa veljeään pois sieltä.

Tiettyjen asioiden seurauksena iso veli alkaa myöhemmin pelottavasti muuttua ja
kääntyy sodassa vihollisten puolelle.
Loppu leffassa on äärimmäisen haikea / surullinen. Huikeat musiikit myös, 0:38 kohdassa trailerissa.


 
Viimeksi muokattu:
A Cure for Wellness (2016)
A+Cure+For+Wellness.webp

image-asset.webp

Erään suuren finanssifirman työntekijä lähtee hakemaan pomoaan Sveitsin alpeilta mystisestä kylpylästä / parantolasta, joka on jonkin asteisesti seonnut tuolla paikassa ja jättänyt työkavereilleen sekavan kirjeen, jossa kyseenalaistaa kaikenlaisen materiaallisuuden, menestyksen, vallanhimon jne.

Hengityksen salpaavat maisemat, kun juna kulkee teitä ja siltoja pitkin Sveitsin alpeilla. Tai esim yllä ekassa kuvassa. Kun pääsevät perille, niin aluksi kyseessä on sadunhohtoinen paikka, taustalla korkeita vuoria, vihertävä paikka, vuoristo ilma, vanha linna. Cinematographyisesti todella komea leffa. Visuaalisia jippoja myös, mustia ankereita siellä täällä leffaa ja vesi elementti joka paikassa ja joka asiassa.

Kaiken hohtoisuuden alta samalla voi kuitenkin huomata, että jotain on todella pahasti vinossa parantolassa. Leffan ehdottomasti kovin juttu on milllaisena salamyhkäisenä mysteerinä se näyttäytyy. Päähenkilö yrittää saada pomoaan lähtemään parantolasta takaisin New Yorkiin, mutta ei saa selviä vastauksia mihinkään henkilökunnalta, edes lääkäriltä ja alkaa pinna täyttyä hänellä. Kierellen ja kaarrellen annetaan päähenkilölle vastauksia ja lupauksia. Pikkuhiljaa alkaa salaisuuksen verho rakoilla päähenkilön oivallusten kautta. Suuren palapelin pieniä palasia viljellään siellä täällä ja se ahaa fiilis on makee kun kun hoksaa et tää juttu meni näin. Tosin on myös asioita jotka oli hyvin ennalta-arvattavia. Sitten leffassa on todella puolueellista ajatustapaa jossa kaikki menestyminen, ostaminen, kaikki materiallisuuteen liittyvä parantolan ihmisten toimesta on väärin ja parantolan elämä korostettuna ainoana oikeana asiana.

Tunnelma on hieno. Juuri se ahdistava henkilökunnan salamyhkäisyys, valehtelu paikan historiasta ja nykytoiminnasta etenkin kun saa tuntemaan vahvasti et mitä jos päähenkilöä ei päästetä pois tuolta + se ahdistava valkoisiin kaapuihin pukeutunut yhteisö. Maininta että kuvan naisen aavemainen hyräily yhteydessä erääseen balettinukkeen, joka
”on unessa mutta tanssii koska ei tiedä näkevänsä unta”
tuota lausetta käytetään jo leffan alussa ja myöhemmin yhteydessä naiseen.

Hurja menneisyys nykyisellä parantolalla. 200 vuotta aiemmin koko paikka tuhottiin tulipalosssa liittyen erääseen paroniin ja leffassa tuon kertomalla annetaan katsojalle vinkki et tuo on jollain tavalla todella isona juttuna kaikessa. Yhteisö parantolassa on jotenkin luontaantyöntävää ja saa miettimään vaikka mitä, et onko tässä jotain aivopesu lobotomiaa vai mikä on homman nimi.

Loppupuolella leffaa uni ja valve, todellisuus ja kuvitelmat on samaa massaa, joiden välillä ei aina ole rajaviivaa. Pirun häriintyneitä juttuja alkaa loppua kohden tulla ja etenkin kun koko pakka juonessa alkaa mennä syvälle tasolle, jossa koko paikan tapahtumien kaari aina 200 vuoden takaa tähän hetkeen eskaloituu tyylikkäästi. Rituaalimainen juttu mistä tykkäsin.

Viihdyttävä leffa, ei mitään äärimmäisiä heikkouksia, mutta jotain kuitenkin, niin esim lopussa hyvin kliseisen kuuloiset toimintamusiikit jotka ei sopinut leffan ilmeeseen, eräs mutantti asia oli överiä ja viimeisten sekuntien idioottimainen lopetus, joka osittain ajoi aiemman tapahtumakaaren pöntöstä alas jollain pienellä mutta häiritsevällä tavalla.

8 / 10
 
Viimeksi muokattu:
1737894877543.webp


"Nosferatu" on täysiverinen elokuvallinen mestariteos – kauniisti uudelleen kuviteltu klassinen tarina, joka ylittää genren ja jää mielenpäälle lopputekstien jälkeen. Tarkasti ohjattu elokuva erottuu viskeraalisena ja emotionaalisena kokemuksena, jossa upea visuaalisuus, tunteita herättävä musiikki ja poikkeukselliset näyttelijäsuoritukset sulautuvat yhteen taidokkaaksi kokonaisuudeksi.
Elokuva todellakin poikkeaa tavanomaisista vampyyrikauhuelokuvista. Joten kaikki eivät välttämättä jaksa sen synkkää tahtia tai ylenpalttista tyylittelyä, mutta niille, jotka ovat valmiita luovuttamaan ruumiinsa, mielensä ja sielunsa kreivin ravinnoksi, tämä on kokemus, joka ei unohdu nopeasti.

Elokuvan kuvaus on jälleen vuoden parhaimmistoon kuuluva mestariteos, joka ansaitsi parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden. Elokuva siirtyy saumattomasti Orlokin linnan painostavan, varjoisan ilmapiirin ja Wisborgin värikkään maailman välillä. Tämä kontrasti on paitsi visuaalisesti vaikuttava myös emotionaalisesti resonanssi, vangiten tarinaa määrittävän pimeyden ja kauneuden kaksijakoisuuden.
Jokainen kohtaus tuntuu olevan huolellisesti suunniteltu, eerieistä silueteista hetkellisen toivon säteilevään valoon. Kuvaus on erittäin kaunista ja perusteellista, jopa lähikuvissa.
Eggersin lähestymistavan yksityiskohtaisuus näkyy hänen luomassaan konkreettisessa maailmassa, jota hahmot asuttavat, johon kuuluu myös pukusuunnittelu, meikki ja lavastus, jotka kunnioittavat aikakautta. Tämä konkreettisuus tekee Orlokin kanssa käytyjen painajaisten reunat vieläkin korostuneemmiksi.
Monokromaattisesta väripaletista huolimatta tuotannon arvo on korkeatasoinen kaupungin lavastusten ja näyttelijöiden viktoriaanisten pukujen suunnittelussa. Estetiikka oli melko goottilaista, mutta myös luonnollista kaikessa olemuksessaan. Kaikki, miten se oli aseteltu ja kehystetty, on mieleenpainuvaa ja vangitsevaa viimeiseen otokseen asti.
Tuotantosuunnittelija Craig Lathropin luomat linnan sisätilat huokuvat painostavaa, lähes aistillista pahuutta, kun taas Linda Muirin puvut kietovat hahmot historiallisen autenttisuuden kerroksiin.

Kreivi Orlokin roolissa oleva näyttelijä (en halua spoilata mikäli et ole tietoinen) on todella karmiva suorituksessaan. Hänen levoton fyysisyytensä ja hallitseva näyttönsä tekevät Orlokista pelottavan voiman. Erityisesti huomionarvoista on roolihahmolle luotu käheä, kuriseva ääni – se tuntuu muinaiselta, uhkaavalta ja täysin epäinhimilliseltä. Tämä ääni yksistään lisää ylimääräisen kauhun kerroksen jokaiseen kohtaukseen, jossa hän on mukana.

Elokuvan voitto piilee sen sävyssä, joka tasapainoilee kauhun ja tragedian välillä. Välttäen camp-tyyliä, se rakentaa hitaasti polttavan kauhun, joka huipentuu kauhistuttavaan ja surulliseen finaaliin.
Tämä Nosferatu ylittää perinteisen Draculan tarinan, muuttuen mietiskelystä halun, kuoleman ja pimeyden inhimillisen vetovoiman väistämättömyyteen.
 
Viimeksi muokattu:
Mä luen korpipaa myöhemmin ton arvostelun, ku meen todennäköisesti tällä viikolla Nosferatun katsomaan, niin jännä nähdä et onko miten samat mietteet, jos arvostelun teen.:giggle:
 
Nosferatu (2024)
nosferatu-NOSFERATU_FP_00130_R_rgb.webp

Robert Eggersin uusin teos. Valtavan kokoiset odotukset oli tähän leffaan. Nosferatu kauhuleffan aiheena erittäin mielenkiintoinen, koska kun miettii että se leffa on tehty 1922, siis yli satavuotta sitten! Huikeaa nähdä tuollainen nykyvalossa ja etenkin Eggersin ohjaamana. Huikeita leffoja tehnyt, The V V itch, The Lighthouse, The Northman.. Imdb pisteetkin lupasi tälle todella hyvää.

Katsoin ennen tätä alkuperäisen 1922 vuoden Nosferatun (ensimmäistä kertaa) jotta olisi hyvä pohja lähtee katsomaan tätä. Paljon oli kunnionosoituksia alkuperäis teokselle.

Visuaalisesti uskomaton teos. Äänimaailma mestarillinen ja ulkoasusta parhaimpana esimerkkinä, kun alkukohtauksessa pimeässä kuunvalon hohteisessa huoneessa on parvekeen ovi auki, jossa silkkiverhot heiluu tuulessa. Nosferatun varjo pitkineen kynsineen näkyy silkkiverhossa, vaikka ei ole itse ollenkaan paikalla. Leffa tapahtuu pääosin yöllä tuossa kuun valossa ja se loi painajaisunimaista ja taiteellista tunnelmaa sopien vampyyri aiheelle kuin nyrkki silmään. Myös esimerkki leffan ulkoasusta on kun purjelaiva seilaa totaalisessa yössä mustineen pilvineen ja laiva on täynnä rottia joilla on rutto. Eräässä kohdassa esim myös paikan ylle laskeutuu Nosferatun varjo kämmen ja tuo yhteydessä rutto asiaan, sai tuntumaan koko homman yhdeltä riivatulta vitsausten yöltä. Myös kuolleita metsiä joissa on okkultismin kaltaista sisältöä ja kulttimaista höpinää, sekä leffan yleinen tummanpuhuva goottimainen ote kaikessa on ihan perkuleen siisti. Lisäksi hyvin kiinnostavia myyttisiä viittauksia vampyyriin / okkultismiin liittyen oli mukana.

Juoneltaan tämä on vanha klassinen vampyyri tarina ja siksi tosiaan Eggersin ohjauksella huikean mielenkiintoinen tuollainen. Naishenkilön Ellen ien mies Thomas lähtee tekemään asuntokauppoja erään Orlok nimisen kreivin luokse ja kun kreivi näkee kuvan Ellenistä Thomasin medaljongista, orlokilla syttyy pelottavan pakonomainen kiinnostus kyseiseen naiseen. Nosferatu alkaa lähestyä Elleniä niin fyysisesti kuin Ellenien näkemien enneunien kautta. Kun Nosferatu lähestyy hitaasti, niin naisen unia nähdessään hän näkee pelkkää kurjuutta ja kuolemaa ja painajaismaisen Nosferatun henkinen läsnäolo unissa on yhtä kuin kuolema. Leffassa tapahtumia käydään todella paljon unien ja näkyjen kautta, josta tykkäsin paljon. Aluksi Ellen ei saanut otetta mistä painajaisisaan on kysymys, mutta unet mitä näkee, voimistuvat koko ajan synkentyvän sisällötään pelottavimmiksi, mitä lähemmäs Nosferatu on tulossa häntä kohti.

leffa on tyylikkyydeltään, ulkoasultaan, äänimaailmaltaan taiteellista tasoa ja tuntuu, kuin katsoisi jotain tasokasta lavateatteri esitystä. On niin teatterimainen ote leffassa. simppeli ja samalla todella tehokas juoni kauhuleffalle. Leffan Isoin voima on ehdottomasti visuaalisuuden lisäksi Nosferatun lähestymisessä. se kauhun tunnelma mikä tuossa koko asiassa vallitsee kera Noferatun ulkonäön ja olemuksen.

Aamu aurinko kohtaus oli huikea. Imo Robert Eggersin hienoin teos.

10 / 10
 
Viimeksi muokattu:
godzila.webp

Sodan loppumetreillä kamikaze lentäjä Koichi laskeutuu eräälle Odo saarelle esittäen, että koneessa oli vika joten ei pystynyt toteuttamaan kamikaze iskua. Eräs mekaanikko Tachibana kuitenkin haluaa tarkastaa koneen ja käy ilmi, että siinä ei ollut mitään vikaa ja Koichia täten pidetään suunnattomana pelkurina ja petturina. Vähän myöhemmin samalla saarella yöllä alkaa hätäsireenit huutamaan ja koko varuskunnan yllättää godzilla ja jo toiseen otteeseen Koichin pelkuruuden takia mahdollisesti kuoli tyyliin koko varuskunta erään jutun takia.

Sodan jälkeinen Tokio on raunioina ja pärjääminen on koetuksella, ei perheitä / läheisiä, ei koteja, ei ruokaa jne. Tää voittaa 6-0 kaikenmaailman Hollywood godzillat. Ei oo mitään godzilla versus king kong monsteri mättöleffaa, vaan tässä suurimpana pääpointissa ei ole godzilla, vaan tässä on paljon todella hienoa psykologista ulottuvuutta liittyen sotaan, sen ihmiskohtaloihin ja kaikkein eniten ehdottomasti hahmojen sisäisiin suhteisiin / väleihin ja ajatusmaailmaan, jotka muovautuu ympäristön ja menetettyjen läheisten takia ajan kuluessa. Kaiken karuuden keskellä on vaan sopeuduttava. Hahmojen toteutus on timanttia. Se päähenkilön Koichin hahmon kasvu / kehitys läpi leffan on hieno kaari, jossa Koichi kokee valtavaa syyllisyyttä kun jänisti sodassa. Myös Koichin ja hänen nykyisen naisystävänsä kanssa käydyt keskustelut oli erittäin hienoja. Lisäksi Koichin ja alussa mainitsemani mekaaniikon Tachibanan välinen vaikea sodan tapahtumiin liittyvä suhde muokkautuu leffassa tyylikkäällä tavalla. Nämä kertomani on leffan perusta ja godzilla aihe liittetään niiden päälle sulautuvasti.

Godzilla oli pelottava joka teki sen luokan kaunistelematonta tuhoa ja tuon takia myöhemmin tuleva ilmoitus, et godzilla lähestyy Tokiota merta pitkin teki asiasta 2x painostavampaa tunnelmaltaan. Etenkin kun godzilla käytti sinistä sädehenkäystään, jossa sen räjähdys ja tuho vastasi tyyliin atomipommia… Ei paljon karuudessa säästelty. Maininta kauhumaisia elementtejä sisältävästä unesta, jossa godzilla tuijotti suoraan päähenkilöä. Toiseen juttuun, niin leffan sota teemaa käsitellään myös politiikan kautta mm suhteesta Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, tuo oli mainio lisä joka lisäsi leffan realistisuuden tunnetta.

Todella otteessa pitävä ajatuksellinen leffa, jossa Japanilaisten tunteella tuleva näyttely on pirun aidon tuntuista. Leffan asioita käsitellään vuosissa, joten tapahtumakaari on suuri ja ite tykkään paljon tällaisista leffoista. Lopetus oli todella tyylikäs, yllättävä, koskettava ja aidosti sai tosi hyvän mielen.

9+ / 10
 
brutalist.webp


"The Brutalist" on pitkä ja mahtipontinen elokuva, joka menettää hiukan otettaan toisella puoliskolla, mutta onnistuu silti jättämään katsojan ihmetyksen valtaan sen edetessä.

Ei ole epäilystäkään siitä, että elokuva tarjoaa uppouttavan elokuvallisen buffeen taide-elokuvien ystäville, jotka arvostavat herkkää kuvakerrontaa, vivahteikkaita suorituksia ja selvästi kiireetöntä tahtia...
Silti, tarinassa on aukkoja ja pitkiä kohtia, sekä muutama klisee jotka tahraavat muuten erinomaista elokuvaa. Elokuva on kaiken kaikkiaan huikea saavutus kuvauksessa, näyttelemisessä ja visuaalisessa tarinankerronnassa huolimatta sen puutteista. Ensimmäinen puolisko on kiehtova. Corbetilla on synkkä visio ja tarinankerrontakyky, jota et ole välttämättä koskaan ennen nähnyt. Harmillisesti toinen puolisko mutkittelee ja jättää katsojalle toivomisen varaa.

Se on kertomus Amerikasta itsestään, ankara kritiikki siitä, mitä maa on ehkä aina ollut - paikka, jossa unelmilla on yhtä suuri mahdollisuus kuolla kuin toteutua. Se on suuri ja rohkea kertomus maahanmuuttajien kokemuksesta. Se tuntuu valtavalta kokemukselta, joka kertoo meille paljon maahanmuuttajien olosuhteista Yhdysvalloissa ja sodanjälkeisestä
amerikkalaisesta unelmasta, joka ei voisi olla ajankohtaisempi tänään. Se näyttää, kuinka maahanmuuttajan unelma voi muuttua painajaiseksi hetkessä. Lázlón ja hänen perheensä matka antaa meille mahdollisuuden kokea ennakkoluulot, kaunan, vallan väärinkäytön ja rajoitukset, joita moni kokee.
Elokuvan kyky tutkia taiteen, vallan ja identiteetin risteyskohtaa niin tarkasti tekee siitä palkitsevan kokemuksen kärsivällisille katsojille.

Brody, armoitettu näyttelijä, omaksui toisen hänelle räätälöidyn roolin, mikä tekee The Brutalistista yhden vuoden merkittävimmistä elokuvista. Ei voi kieltää Brodyn hallitsevaa näyttöä miehenä, joka on haavoittunut uudessa maassa yrittäen sovittaa taiteensa menneisyyden ja nykyisyyden demonien kanssa. Se on hänen dynaamisin roolinsa sitten hänen Oscar-voittajansa, "The Pianistin". Adrien Brodyn suoritus on voimakas, samoin kuin Guy Pearcen, joka heti astuessaan tarinaan, antaa sille tarvittavan sysäyksen. Pearce esittää tässä uransa parhaan roolin miehenä jolla on paljon salattavaa. Tothin ja Van Burenin suhde on kerralla Brutalistin hauskimpia ja synkimpiä osuuksia, se on selkeä allegoria siitä, kuinka syvätaskuiset hyväntekijät voivat kiduttaa Tothin kaltaisia kunnianhimoisia taiteilijoita kultaisilla käsiraudoilla.
Felicity Jones teki yhden uransa parhaista suorituksista. Tapa, jolla hän onnistuu kuvaamaan hahmonsa tuskaa hienovaraisilla käytöksillä, on yksi parhaista, mitä olen nähnyt.
 
Viimeksi muokattu:
Back
Ylös Bottom