Avatar:
FIRE AND ASH (2025)
Avatar: Fire and Ash on henkeäsalpaava eepos, yliluonnollinen elokuvanteon taidonnäyte ja kokonaisvaltainen tunne-, visuaalinen ja fyysinen elokuvakokemus. Visuaalisesti elokuva nousi omaan luokkaansa, erityisesti kun sen näki IMAX-teatterissa.
James Cameron jatkaa visuaalisesti loisteliaita tarinoitaan Pandoran planeetasta valtavassa toiminta- ja tieteisfiktiomelodraamassa
Avatar: Fire and Ash. Tieteisfiktiotaustansa lisäksi se on sotaelokuva, joka keskittyy kulttuurien välisiin eroihin ja siihen, miksi väkivalta puhkeaa niiden välillä. Cameron tuo jälleen visuaalisen spektaakkelinsa valkokankaalle. Henkeäsalpaavan lavastuksen ja taiteellisen suunnittelun lisäksi elokuvan vaikuttavimpia elementtejä ovat näyttelijäsuoritukset. (Tämän Avatarin tekninen edistys näkyy Na’Vi-hahmojen kasvojen realismissa.) Na’Vi-hahmot eivät ole piirroshahmoja, vaan ne on luotu liikkeenkaappauksen ja muun teknologian avulla entistä paremmiksi hahmoiksi.
Na’Vit eivät ole koskaan näyttäneet näin kosketeltavilta ja fyysisiltä, raja käytännön lavasteiden ja digitaalisten vastineiden välillä on lähes saumaton. Vaikka näyttelijäkaarti on kauttaaltaan vahva, kaksi suoritusta erottuu erityisesti: O’Neill ja Sigourney Weaver. O’Neill on hurja Varangin roolissa, taivuttaen muita tahtoonsa.
Fire and Ash syventää hahmoja, joista katsojan tulisi välittää, ja esittelee uuden hahmon, Varangin – yhden parhaista roistoista vuosiin. Varangilla on teologisesti resonoiva alkuperätarina. Häntä ajaa tietynlainen suru, joka tekee hänestä elokuvan kiehtovimman hahmon. Miles Quaritch kasvaa myöskin hahmona elokuvassa ja saa paljon toivottua syvyyttä hahmona.
Lopulta
Avatar-elokuvat ovat niin menestyksekkäitä juuri kokemuksellisuutensa vuoksi. Kaikki on yhtä visuaalisesti hurmaavaa kuin ennenkin, ja Cameron pysyy yhtenä parhaista puhtaan, adrenaliinintäyteisen toimintaspektaakkelin toteuttajista, joka on koskaan astunut kameran taakse koreografioimaan ja orkestroimaan sitä. Pandoran maailma näyttää ja tuntuu edelleen ainutlaatuiselta, ja ohjaajan saumattomasti immersiivisen 3D:n käyttö on häikäisevää. Vaikuttaa myös siltä, että Cameron lähestyy yhä lähemmäs korkean kuvataajuuden (HFR) täydellistä toteutusta teatteriesityksissä, ja pelätty “saippuaoopperaefekti” on lähes poissa tästä silmiä hivelevästä seikkailusta. HFR oli hieman häiritsevä kohtauksissa, joissa yhdistyivät CGI ja oikeat näyttelijät.
Olen “creature” hahmojen ystävä, joten en koskaan kyllästy näkemään ilmassa, maalla ja vedessä eläviä Pandora-olentoja ja sitä, miten ne eroavat, mutta samalla muistuttavat Maan vastineitaan.
Tällä kertaa Cameron ja käsikirjoittajat Rick Jaffa ja Amanda Silver tekevät myös tilaa sivujuonille, jotka syventävät ymmärrystämme uusista ja vanhoista hahmoista.
Avatar: Fire and Ash keskittyy vähemmän laajamittaiseen konfliktiin ihmisten ja alkuperäiskansojen Na’Vien välillä ja enemmän siihen, mitä tämä konflikti merkitsee yksittäisille hahmoille ja heidän kehittyvälle käsitykselleen itsestään.
Valitettavasti elokuva tuhlaa paljon kestostaan toistamalla juonenkäänteitä useaan otteeseen tai valmistelemalla tulevia kohtauksia ja tapahtumia ilman erityistä tarvetta. Toiminta harvoin hellittää pitkiksi ajoiksi, sen ollessa ehkäpä trilogian parasta antia sekä vaihtelevampaa kuin aikaisemmin. Tämän vuoksi et huomaa elokuvan pitkää kestoa, sillä Cameron pitää sinut otteessaan alusta loppuun.
Mikäli pidit kahdesta ensimmäisestä Avatar elokuvasta, nautit varmasti uudesta matkasta Pandoralle. Muussa tapauksessa elokuvaa en voi suositella.
Vaikka olisi mukavaa nähdä James Cameronilta uusia ideoita,
Avatar-elokuvat ovat sen verran kovia spektaakkeleita, että mikäli James Cameron jatkaa niiden tekoa, käyn mielelläni ne katsomassa jatkossakin.
