Jos teorian tasolla tarkastellaan asiaa niin että ulkomaansektori on poistettu niin tuo näyttäisi tältä:
yksityisen sektorin rahoitustase + julkisen sektorin rahoitustase = 0
toisin sanoen:
yksityisen sektorin rahoitustase = - (julkisen sektorin rahoitustase)
Mielenkiintoista on muuten erityisesti se, että Milton Friedman oli tästä asiasta täsmälleen samaa mieltä. Ainoana erona Friedmaniin oli se, että Friedman ei analyysissään ottanut huomioon ulkomaansektorin merkitystä.
Friedman (talouskonservatiivi) itse asiassa kirjoitti sen puolesta, että liikepankkien kyky "luoda rahaa" (velkaa) poistettaisiin kokonaan 100 prosentin reservivaatimuksella. Liikepankkirahan liikkeellelasku olisi siis täysin riippuvainen pankkien kyvystä saada haltuunsa keskuspankkirahaa. Kas, talouskonservatiivi valmis antamaan valtiolle suuremman roolin raha- ja finanssipolitiikassa?
Friedmanin mielestä taloussyklin sääntely tapahtuisi siten, että laskukaudella valtio juoksuttaisi budjettivajeita ja lisäisi rahaa nettomääräisesti, ja vastaavasti nousukaudella pyrkisi budjettialijäämiin ja tuhoamaan rahaa taloudesta nettomääräisesti.
Täystyöllisyystilanteessa valtion tulisi pyrkiä budjettitasapainon ylläpitämiseen. Friedmanin hahmottelema raha- ja finanssipolitiikka perustuisi sääntöihin - ei politiikkaan ja poliitikkojen toimiin, joita Friedman epäili.
Friedman tiesi siis vallan hyvin sen mitä valtaosa maailman politiikoista ei vielä tänä päivänäkään ymmärrä: rahapoliittisesti suvereeni valtio ei kuluta verottamalla tai laskemalla liikkeelle joukkovelkakirjoja, vaan painamalla rahaa.
Julkisen sektorin koko riippuisi Friedmanin mukaan siitä mitä kansalaiset haluaisivat julkisen sektorin tuottavan. Veroaste asetettaisiin tämän jälkeen siten, että
valtio tekisi tasapainoisia budjetteja täystyöllisyyden vallitessa. Hyvin yksinkertaiset säännöt: työttömyyden seurauksena valtion tulisi kuluttaa enemmän välittämättä budjettialijäämistä. Vahvan talouskasvun aikana valtion budjetit voisivat sen sijaan jopa olla ylijäämäisiä.
Friedman antaa myös implisiittisesti ymmärtää, että kapitalistinen talous on sisäisesti häiriöherkkä eikä tätä poistaisi edes 100 prosentin reservivaatimus. Muutenhan noille tasapainotusperiaatteille ei olisi mitään tarvetta. Friedmanin kauan sitten kirjoittamaa tekstiä ei toki tarvitse ottaa kiveen kirjoitettuna, mutta perusteita tulisi kunnioittaa. Automaattisia tasapainotusmekanismeja voitaisiin tarkentaa ja parantaa huomattavasti pitäen järjestelmän edelleen sääntöperusteisena eikä riippuvaisena poliitikkojen tahdosta.
Ja jotta teidän ei tarvitse luottaa mun puheisiin, voitte tutustua Friedmanin omaan tekstiin:
http://nb.vse.cz/~BARTONP/mae911/friedman.pdf
Voin hyvillä mielin siteerata Friedmania (tykkään tästä Friedmanista, myöhemmästä Friedmanista not so much):
Deficits or surpluses themselves become automatic consequences of changes in the level of business activity. When national money income is high, tax receipts will be large and transfer payments small; so a surplus will be created, and the higher the level of income, the larger the surplus. This extraction of funds from the current income stream makes aggregate demand lower than it otherwise would be and reduces the volume of money, thereby tending to offset the factors making for further increases in income. When national money income is low, tax receipts will be small and transfer payments large, so a deficit will be created, and the lower the level of income, the larger the deficit. This addition of funds to the current income stream makes aggregate demand higher than it otherwise would be and increases the quantity of money, thereby tending to offset the factors making for a further decline in income.
Kuten sanottua, Friedman ei ottanut huomioon ulkomaansektorin vaikutusta. Godley kuitenkin otti tämän huomioon tuossa omassa muotoilussaan:
Yksityisen sektorin rahoitustase + julkisen sektorin rahoitustase + ulkomaansektorin rahoitustase = 0
eli
Yksityisen sektorin rahoitustase = - (ulkomaansektorin rahoitustase) - (julkisen sektorin rahoitustase)
Nykyhetkeen suhteuttuna voidaan sanoa, että ainoa tapa saada talous pyörimään, yksityinen sektori kuluttamaan (mutta ei velkaantumaan) ja BKT nousemaan tilanteessa, jossa vaihtotase on alijäämäinen (eli ulkomaansektori ylijäämäinen) on antaa julkisen sektorin velkaantua välittämättä siitä mikä velan suhde BKT:hen tietyllä hetkellä on. Varsinkin kun kun tiedämme, että talouskasvun myötä tuo suhdeluku pienenee. Myötäsyklisellä raha- ja finanssipolitiikalla eli kiristämällä verotusta ja vähentämällä kulutusta (heikentämällä BKT:tä) tuo luku sen sijaan saadaan nousemaan eli pahennetaan tilannetta. Se että 100 prosenttista reservivaatimusta ei ole, ei ole varsinaisesti mikään ongelma, koska nykyisin tiedämme ettei reservivaatimuksella ole juurikaan merkitystä lainanannolle, koska kysyntä määrittyy endogeenisesti. Finanssispekulaation kitkeminen ohjauskoron avulla on myös hyvin kyseenalaista. Sen sijaan kova työkalu, jota myös Friedman suositteli, on verotus. Tosin sitä pitäisi käyttää täysin päinvastaisesti kuin nykyään, koska nykyisin kevennetään verotusta nousukaudella ja kiristetään taantumissa. Tältäkin osin Friedman oli oikeassa: poliitikot ovat perseennuolijoita ja tästä syystä raha- ja talouspolitiikan pitäisikin olla sääntöperusteista.
Myöhemmin faktoista irralliset irrationaaliset inflaatiotarinat sitten pääsivät vallalle ja niiden pohjalle rakennettiin muun muassa Euroopan unionin Maastrichtin sopimus sekä talous- ja rahaliitto. Sinällään EMU:ssa olisi paljon hyvääkin, mutta nykymallisena se on kyllä aikamoinen Frankenstein.
Tuskin menee kauaa niin sitä kaipaa Eu:kin, tosin silloinhan sitä ei tuolla nimellä kutsuta...