Vaiettu sota
Turun Sanomat 27.1.2002 1:18:59
Turun Sanomat
Kansalaissodan kauhut eivät päättyneet valkoisen Suomen voitonparaatiin. Tuhansien punakaartilaisten piti vielä kuolla teloittajien luoteihin . - Kun sota loppui, tappaminen vasta alkoi, sanoo punaisten kohtaloita tutkinut karjalohjalainen
Tauno Tukkinen Tutkijalle tieto oli järkytys. Punaisten tihuteot olivat hänelle tuttuja, mutta kukaan ei ollut kertonut valkoisten mielivallasta. Kostonhimolla ei ollut määrää. Hammurabin laki toteutui moninkertaisena: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Vähintään viisi henkeä yhdestä murhasta.
Tukkinen laskee kansalaissodan vaatineen 36 000 uhria. Heistä noin 30 000 oli punaisia; valtaosa menehtyi joko vankileireillä tai tuomittuina kuolemaan. Omavaltaiset teloitukset jatkuivat vielä senkin jälkeen, kun ne oli erikseen kielletty.
Valkoisten vaiheet selvitettiin pian sodan päätyttyä, mutta kaikkien punaisten kohtaloa ei tiedetä vieläkään.
Tukkinen ei turhaan kutsu kansalaissotaa vaietuksi sodaksi.
- Punaiset eivät kertoneet vankileireistä, koska halusivat säästää lapsiaan. Toisaalta eivät valkoisetkaan ruvenneet kerskumaan. He tiesivät, että teloitukset olivat laittomia. Ne menivät kerta kaikkiaan liian pitkälle, hän sanoo.
Uhreja enemmän
kuin talvisodassa
Suomi itsenäistyi 6.12.1917. Vajaata kahta kuukautta myöhemmin syttyi sota, joka kesti suurin piirtein yhtä kauan kuin talvisota, mutta vaati kymmenentuhatta kuolonuhria enemmän.
Sodalla on monta nimeä: kansalaissota, sisällissota, veljessota, vapaussota, luokkasota ja kapina. Sisällissodasta puhuva professori Heikki Ylikangas on sanonut, että edes jälkeenpäin on vaikea nähdä, miten tapahtumat olisi voitu välttää.
Syitä voi etsiä historiankirjoista: Kansanvaltaisen eduskunnan hajottaminen katkeroitti työväestön. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus kasvatti luokkavihaa. Viljantuonnin tyrehtyminen Venäjältä ja kotimaan huono viljasato toivat kansalle jokapäiväisen nälän. Bolsevikkien voitto Venäjällä rohkaisi vallankumouksellisia ja sai porvariston pelkäämään myös Suomen muuttumista punaiseksi.
27.1.1918 punakaarti otti vallan Helsingissä. Valkoisen hallinnon keskuspaikaksi tuli Vaasa, jonne senaatti oli siirtynyt. Sodasta tuli totta.
Puutteellisesti johdettujen punaisten tappio oli selvä jo kevättalvella. Valkoisen armeijan ylipäällikkönä toimi C.G. Mannerheim, joka komensi paljon tehokkaampaa joukkoa. Se koostui suojeluskuntalaisista, ruotsalaisista vapaaehtoisista ja Saksassa koulutetuista suomalaisista jääkäreistä.
Apua tuli myös Saksasta: Rüdiger von der Goltzin johtama Itämeren divisioona nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta ja valtasi Helsingin reilua viikkoa myöhemmin.
Suuri voitonparaati järjestettiin Helsingissä 16. toukokuuta 1918.
Tutkija ei voi
värittää totuutta
Matematiikan maisteri Tauno Tukkinen jäi viime syksynä eläkkeelle Karjaan lukiosta. Hän on tutkinut kansalaissodan historiaa jo parikymmentä vuotta matemaatikon tarkkuudella. Yksikin piiloon jäänyt ihmiskohtalo on liikaa.
Harrastus sai alkunsa, kun Tukkinen toimi 1980-luvun alussa Karjalohjan kulttuurilautakunnan puheenjohtajana ja alkoi valmistella kirjaa seudulla vaikuttaneesta Sigurd Wettenhovi-Aspasta, taiteilijasta, joka oli myös paikallisen suojeluskunnan päällikkö.
Aluksi hän penkoi esiin vain kotiseutunsa sodanaikaiset veriteot ja kirjoitti niistä artikkelin Lohjan kotiseutututkimuksen ystävien vuosikirjaan varovaisella otsikolla Sammatin ja Karjalohjan tapahtumia 1917 - 1918..
Sittemmin Tukkinen on perehtynyt sodan kipeisiin muistoihin jo kolmentoista kunnan alueella Länsi-Uudellamaalla ja Hämeessä. Hän on pystynyt selvittämään noin kahdentuhannen punaisen viimeiset vaiheet.
Surmattujen nimilistat hän on koonnut omakustanteisiin Teloittajien edessä, Totuutta jäljittämässä ja Mäkeen, mäkeen vaan. Ne julkaistiin viime ja toissa vuonna.
Vaikka otsikot ovat koventuneet, on kirjoittajan tyyli pysynyt toteavana.
- Kerron armottomasti, mitä tapahtui. En väritä yhtään. Tämä on sellaisenaan riittävän paha juttu, hän sanoo.
Teloittajajoukot
tappoivat kylmästi
Tukkisen mukaan tapettujen punaisten määrä riippui siitä, kuka päätti teloituksista.
- Paikallinen pieni suojeluskunta olisi ampunut ehkä vain muutaman ihmisen, mutta ulkopuoliset joukot olivat säälimättömiä, hän sanoo.
- Myös tilallisten väliintulo vaikutti. Esimerkiksi Pusulassa yksi varakas talonomistaja pelasti viisi omaa torppariaan vain pari tuntia ennen teloitusta. Forssassa ei ilmeisesti ollut isäntiä, jotka olisivat tarvinneet punaisia maatöihin.
Pahamaineisia teloitusjoukkoja Tukkinen nimeää kaksi, vaikka tietää liikkuvansa aralla alueella. Hänen mielestään sekä Länsi-Uudenmaan pataljoona että Saariston vapaajoukko kylvivät suunnitelmallista tuhoa.
- Inkoon Västankvarnissa päämajaansa pitänyt Länsi-Uudenmaan pataljoona teki teloitusmatkoja mm. Vihtiin ja Nurmijärvelle. Parisataa punaista sai surmansa sen edessä eri paikkakunnilla. Lisäksi kymmeniä punaisia vietiin Inkooseen ammuttavaksi, hän kertoo.
Tukkisen mukaan kysymys oli kostoretkestä, sillä monet pataljoonan jäsenet olivat olleet punaisten pidättäminä Helsingissä.
Forssassa punaisten myöhemmän kohtalon sinetöi Mustialan maanviljelysopiston oppilaiden joukkomurha: helsinkiläiset punakaartilaiset surmasivat Riihimäen junassa yli 20 koulun oppilasta. Teon häikäilemättömyys tyrmistytti valkoiset.
- Suomenruotsalainen vapaajoukko eteni vuoden 1918 huhtikuun puolivälissä lähes taisteluitta Turkuun, josta se sai lisävahvistusta ja jatkoi Loimaan kautta Forssaan. Punaiset eivät murhanneet tai vanginneet joukko-osaston sotilaita, mutta silti vapaajoukko tappoi punaisia silmittömästi. Tekojen laittomuus havaittiin myöhemmin ja Forssan-Jokioisten sotatuomioistuimen pöytäkirjat hävitettiin, Tukkinen kertoo.
Forssan, Tammelan ja Jokioisten punaisia teloitettiin Tukkisen laskelmien mukaan 260. Mukana oli kolmetoista naista, joista nuorin oli vain 16-vuotias.
Miehet kaivoivat
omat hautansa
Tukkinen pitää sotaoikeuden kuulusteluja pintapuolisina. Niiden tarkoitus oli tähdätä perusteelliseen puhdistukseen.
- Teloittajat ampuivat ikäväksi koetun punaisen sukulaisetkin. Varmuuden vuoksi tapettiin koko veljessarja ja surmattiin nuoria naisia, jotka eivät olleet ottaneet asetta käteensä tai lähteneet rintamalle. Punaorpoja jäi kohtuuton määrä, hän sanoo.
Läheskään aina ei tarvittu tekoja, vaan pelkkä uho riitti kuolemantuomioon.
Esimerkistä käy Suomusjärvellä syntyneen ja Sammatin pappilan pikkutuvassa asuneen 65-vuotiaan puuseppä Henrik Levon kohtalo.
Hänen kuulustelupöytäkirjaansa on kirjoitettu tuomion perusteet: "Mennyt punakaartiin vapaaehtoisesti 17.2.1918. Ollut loppuun asti. Ei ennen rangaistu. Ollut vahti- ja hevosmiehenä. Luvannut ampua Sammatin papin viidellä markalla. Toiminut innokkaasti punakaartin hyväksi, kehottanut nuoria miehiä kaartiin ja muutenkin edistänyt kaikkia punaisten toimia. Tavolan Mattilassa vaatinut ammuttavaksi kaikki Sammatin isännät ja niiden sukulaiset, muun muassa sanonut, että eihän niitä isäntiä ole kuin kolmisenkymmentä tapettavaa".
Paperin toisella puolella näkyvät haalistuneet, teloituksen jälkeen lyijykynällä kirjoitetut lauseet: "Levo ammuttiin Ylitalossa Walter Grönroosin ja muiden kanssa. Kaivoivat itse hautansa. Levo oli karhiaa loppuun asti. Ei kaatunut ensimmäisellä laukauksella ja sanoi ampujalleen: Ammu paremmin perkele."
Somerolaiset
vietiin Halikkoon
Seuraavaksi Tukkista kiinnostavat Someron ja Halikon Märynummen tapahtumat.
- Yli 40 somerolaista vietiin Halikkoon ammuttavaksi toukokuun puolivälissä vuonna 1918. Haluan tietää, ketkä ja miksi. Pidän melko varmana, että Saariston vapaajoukko on vastuussa myös Märynummen teloituksista, hän ennakoi.
Tutkijan tie ei ole helppo. Punaiset kuolivat kaoottisissa oloissa, joten tietoja on hankala tarkistaa. Sotaoikeuden pöytäkirjat Tukkinen on saanut tähän saakka käsiinsä vain Vihdistä ja Sammatista; yleensä ne on hävitetty. Toisaalta huhutaan, että Somerolla pöytäkirjat olisi talletettu jonkun paikkakuntalaisen kassakaappiin.
Tukkisen pöydällä on kasapäin punakaartilaisten vanhoja nimilistoja sekä kopioita vankileiriluetteloista, työväenyhdistysten terroritilastoista ja seurakuntien kuolleiden ja haudattujen kirjoista.
Tärkeimpänä lähteenään hän pitää kuitenkin seurakuntien rippikirjoja, joihin papit tekivät epävirallisia merkintöjä. Hän on myös pyrkinyt tavoittamaan vanhuksia, jotka vielä muistavat sotavuodet.
Kaikki esiin kaivamansa tiedot hän on luovuttanut valtioneuvoston asettaman Sotasurmat-projektin käyttöön. Totuuskomissioksi luonnehditun hankkeen tavoitteena on selvittää Suomessa vuosina 1914 - 1922 surmansa saaneiden kohtalo ja keskittyä erityisesti sisällissodan uhreihin.
