Moi!
Parin vuoden tauon jälkeen taas täällä. Vanhat tunnukset ei enää toimineet. Aiemmin kirjoitin AHD-tunnuksella.
Sen haluan sanoan nykyisille ylikunnon / rasituksen kanssa painijoille, että tästä ketjusta löytyy 99% kaikki vastaukset asiaan kun sen jaksaa kahlata läpi.
Ajoin itseäni tyhmyyttäni ylikuntotilaan n. 6-8 vuoden ajan. Syinä voin näin jälkikäteen todeta nuoruudessa käsittelemättä jääneet ahdistavat asiat, joita purin pakkomielteiseen urheiluun. Rakensin osan identeettiäni urheilun varaan ja sen merkitys oli elämässäni suuri, liiankin suuri. Toki olin urheilut koko ikäni ja 25-vuotiaaksi SM-tasolla. Jossain vaiheessa nuoruutta tuli haaveiltua myös huippu-urheilijan elämästä mihin rahkeet eivät todellakaan olisi riittäneet.
Ylikunto / ylirasitus tilaan pystyy ajamaan itsensä suht helposti eikä treenimäärät tarvitse olla välttämättä kummoisia kunhan muut elämän osa-alueet ovat vain tarpeeksi sekaisin. Itselläkään ei treenimäärät kauheita olleet, mutta aina monotoonisesti samanlaisia kovan sykkeen harjoituksia joissa lihas-/kehonhuolto oli täysin retuperällä. Paljon tuli treenattua myös puolikuntoisena kun ei malttanut parannella flunssia kunnolla. Ylikunnon syntymisen aikaan oli paljon rautoja tulessa: valmistuin koulusta ja olin siirtymässä työelämään, aloitin seurustelemaan vakavammin, kilpailin SM-tasolla ja yritin käydä osa-aikaisesti opiskelujen ohella töissä rahoittaakseni urheiluani. Lajini oli moottoriurheilu, jossa aikaa ja rahaa saa paljon palamaan muuhun kuin itse treenaamiseen.
Ylikunnon ja muun stressin syntymistä edesauttaa ainakin tunnollinen, kiltti ja suorittajakeskeinen luonne. Itse olen juuri tälläinen ja nuoruuden pahaa oloa purin pyrkimällä miellyttämiseen ja siihen, että teen asiat tunnollisemmin ja paremmin kuin muut ja saan sitä kautta hyväksyntää. Itse olin niin samaistunut tähän rooliinii etten huomannut sen olevan haitallista itselleni. Tämä oravanpyörähän ei pysähdy ellei sitä itse tai muut huomaa ja pyri sen katkaisuun tarpeeksi ajoissa tai sitten viedä se aikalailla loppuun asti mitä itse tein.
En nyt ihan tarkasti muista mitä kaikkea oireita ylikuntoon liittyi, koska siitä on jo aika kauan aikaa mutta ainakin näitä: oksettava / paha olo treenin jälkeen, palelu, hikoilu, pinna tosi kireällä, "sumuinen" / epätodellinen olo, rintakivut, väsymys, keskittymiskyvyn puute, toistuva sairastelu. Sykkeet oli varmasti myös taivaissa mutta niitä en alkuun pahemmin seuraillut. Varmaan unenlaatu oli myös tosi huonoa vaikka täysiä öitä kyllä nukuin. Tätä rumbaa tuli jatkettua vuodesta toiseen vaikka alitajuisesti kyllä tiesi, että kaikki ei ole kunnossa. Itseä tuli petettyä tyyliin, että "kyllä tämä tästä seuraavaa treeni on taas jo parempi", mutta sitä ei ikinä tullut ennenkuin osasi tehdä totaalisen stopin urheilulle. Ylikunnon toteaminenhan on vaikeaa lääkäreillekin kuten on todettua ja senkin takia oma tilani meni lopussa tosi huonoksi. Kävin kyllä lääkäreillä paljon ja olin huolestunut tilastani, mutta ikinä ei mitään konkreettista löytynyt. Paljon tuolloin 2002-2010 puhuttiin, että "urheilu on aina hyväksi ihmiselle", jota itsekin käytin tekosyynä itselleni valehteluun. Mielestäni nyt on tullut ns. pehmeämpiä arvoja urheilu ja kuntoilukeskusteluun ja puhutaan ihmisen olevan kokonaisuus, jossa stressaavan elämäntilanteen vaikutus kannattaa ottaa huomioon kuinka kuormittavaa treenaamista kannattaa harrastaa.
Itse ymmärsin osittain löydettyäni tämän ketjun 2010-2011 tienoilla, että nyt tähän on tultava stoppi ja näin ei voi enää jatkaa. Siirryin kävelyyn kuten ketjun perustaja Moksu ja useammat muut olivat tehneet ja siitä alkoi hidas kuntoutuminen. Tämä oli ehdottomasti oikea päätös, mutta pysähtyminen sai aikaan sen, että vuosia ohitetut ja syrjäytetyt tunteet nousivat pintaan ja sairastuin paniikki-ja ahdistuneisuushäiriöön tuolloin. Toki tätä oli ollut jo aiemminkin, mutta nyt ne tulivat päälle oikein kunnolla. Pari vuotta aiemmin olin saanut ensimmäisen masennuslääkereseptini, mutta tuolloin olin niin "kova jätkä", enkä myöntänyt ongelmaani ja ajattelin ettei masennuslääkkeitä syö kuin hullut. Myöskään ikinä en oikeastaan pitänyt kunnolla sairaslomaa vaan suoritin yhtälailla töissä kuten urheilussa. Työnantaja oli varmasti minuun tyytyväinen, sillä hoidin tehtäväni erinomaisesti. Pari vuotta söin lääkkeitä ja ne olivatkin ehdottomasti pahimman vaiheen ylitykseen oikea ratkaisu. Päätin kuitenkin selvitä ilman lääkkeitä ja oireet palasivat. Olin lääkkeiden syönnin aikana jo tutustunut vaihtoehtoisiin menetelmiin mindfullnekseen ja meditaatioon, joita aloinkin säännöllisesti harjoittaa. Väitän, että nämä ovat olleet suurimmat avut kuntoutumisessani hyvän terapeutin ja kävelyn ohella. Paniikki-ja ahdistuneisuushäiriössä tulee paljon muita asioita sekoittamaan pakkaa muutenkin hankalan elämäntilanteen ollessa päällä niin voi sanoa kyllä, että aikamoisen pesukoneen läpi on tullut mentyä.
Kun oloni alkoi paranemaan tutkin itseäni liiankin tarkan mikroskoopin läpi ja kävelystä rasittavampaan kuntoiluun siirtyminen pelotti kun en uskonut, että kroppa enää kestää minkäänlaista rasittavampaa urheilua. Tuli keskityttyä kaikenlaisiin kehon erilaisiin tuntemuksiin ja mietittyä, että mitähän tuokin tarkoittaa. Stressasin siis tätä ja myös tuohon aikaan tuli sairasteltua paljon. Varmasti paniikki-ja ahdistushäiriöiselle ihmiselle tyypillistä huolehtia koko ajan eri asioista ja keksiä niitä lisää. Vaikka lääkärit ja terapeutti sanoivat, että hyvin pystyy urheilemaan niin kynnys oli jonkinlainen ylitettäväksi. Ehkä tähän vaikutti se etteivät lääkärit olleet löytäneet ylikuntoanikaan niin suhtauduin heihin varauksella. Kuitenkin kun huomasi, että hyvä, terve ja normaali liikunta ja urheilu oli edelleen mahdollista vuosien tarpomisen niin oli se kyllä aikamoinen fiilis
Nyt olen urheillut kaksi vuotta normaalisti ilman mitään rajoitteita. Eli itsellä toipumiseen meni 3-4 vuotta, mutta kenellä ei niin suuria ongelmia kuin minulla niin toipuminen on varmasti huomattavasti nopeampaa. Nykyään urheilen 3-4 krt viikkoa, jota yritän tehdä mahdollisimman monipuolisesti ja eri sykealueilla. Myös saliharjoittelua tulee tehtyä ja lihashuoltoa. Vaikka urheileminen on kivaa olen huomannut ettei se ole enää niin tärkeää elämässäni. En pode huonoa omaatuntoa jos treenimäärä jäi joku viikko vaikka yhteen. Tälläistä se elämä on varsinkin perheellisellä. Flunnssatkin tulee hoidettua maltilla kunnolla pois alta. Myös ystävien merkitys on korostunut ja heidän kanssaan haluaa olla koko ajan vain enemmän ja muutenkin sosiaaliset suhteet ja parisuhde menee parempaan koko ajan. Olen kuntotestin mukaan hyvässä kunnossa mutten missään erinomaisessa ja se riittää minulle. Olen kuitenkin paremmassa kunnossa kuin valtaosa suomalaisia vaikken pakkomielteisesti treenaamista enään teekään
Se kuitenkin on varmaa, että stressin ja hyvien yöunien merkitys ihmisen hyvinvointiin ja treenaamiseen on älytön. Varsinkin minun taustallani olevalle ihmiselle, mutta muillekin. Tämän sain huomata nyt syksyllä perustaessani yrityksen jonka pyörittämiseen liittyy aika reippaasti stressiä. Tämä näkyi huonosti nukuttuina öinä ja liian lyhyeksi jääneinä öinä, jotka pitkittyessään kyllä merkittävästi heikentävät suorityskykyä, hyvinvointia ja mielialaa. Urheilua oli pakko keventää, sairastelu tuli mukaan kuvioihin ja muutenkin pakko löysätä.
Suurin jumppa ja treeni on tullut tehtyä tuolla korvien välissä kun vuosia toistuneiden ajatusmallien ja uskomuksien tilalle on pitänyt keksinyt uusia, itselleni armollisempia ja omaa hyvinvointiani paremmin palvelevia malleja. Vaikka omasta mielestä henkisesti suh. hyvässä kunnossa olenkin niin on vielä parannettavaa jonkun verrankin. Kuitenkin parempaan mennään koko ajan.
Mielestäni ylikunnosta selviää kun hyväksyy sen, luopuu haitallisista toimintamalleista ja ajattelutavoista. Ottaa itselleen sopivia kuntoutuskeinoja: kävely, meditointi, terapia, mindfullness, vapaaehtostyö tai keksii jotain uusia ei liikunnallisia harrastuksia mitä ei aiemman kovan aikaa vievän urheilemisen takia pystynyt tekemään. Lisäksi pitää uskoa kuntoutumiseensa eikä antaa periksi ja antautua märehtimiseen (kokemusta on) vaikka röykkyjä tulee matkalle. Kannattaa myös syödä terveellisesti ja riittävästi unohtamatta herkuttelupäiviä.
Aikamoinen vuodatus, mutta tässä oma tarinani ja kokemukseni aiheesta. Jonkunverran jäi varmasti sanomatta, koska itselleni tämä on mennyttä elämää (toivottavasti), mutta huomasin että uudemmat kirjoittajat painivat aika lailla samojen asioiden kanssa kun itsekin aktiivisemmin osallistuin keskusteluun.
