Jepp. Itellä 3v ja 1v pojat.. Itellä on ollut vähän sopeutumista, en ole ikinä mikään bilehile tai baarirotta ollut, mutta aina ollut kova menemään, vierailemaan tms. Nyt kun molemmat tarviis pakata mukaan niin älytön homma, ja vaimo joka reissun jälkeen poikki (tarvinnee siis mun kattoo peiliin)
Tosin, kotona olemisesta on oppinut nauttimaan, mutta tää kesä on ollut aika raskas.
Aiemmin sivusin jossain postauksessani, mutta viime aikoina on ollut vaikea levätä tarpeeksi. Töissä jaksan hyvin (myyntialalla tulosvastuullista esimies/koulutustyötä) joka on aika korkeapaineduunia. Mutta sitten kun tulen kotiin niin alkuillasta alkaa päätä puristamaan, ei siis päänsärkyä, vaan sellainen "jumitus" ja joskus lievää suhinaa korvissa. Väsyneenä lasten mahdollinen kiukuttelu tai itku taas saa aikaan lyhytpinnaisuutta ja hermot ei meinaa kestää ollenkaan esim nukutaa nuorempaa jos laittaa vähänkään hanttiin. Sinällään tulee morkkis että ei se lasten vika ole. En ole kertaakaan kovakouraiseksi yltynyt, mutta harmittaa että sen silti yön ja illan hetkinä laittaa "lasten syyksi" että on kurja olla. Nukkumaan mentyäni simahdan heti, vaikka nukun sen 8-8.5h, aina vähintään 7h.
Nyt ruvennut saamaan aikataulua vasta kuntoon, jättänyt tv-sarjat vähemmälle ja turisen mahdollisesti esimieheni kanssa että kuittailen muutaman pitämättömän vapaapäivän tekemällä lyhennettyä työviikkoa.
Yksi pyyteetön hymy myös saa kummallisesti motivaatiota keskittymiseen, jotta voisi antaa lapselle turvallisen olon, mukavan illan.
Siinä on ollut itku piukassa kun on itse huomaamattaan ollut äkäisen oloinen ja vaimolle jotain tiuskiessaan poika kysyy epäröiden "isi mitä nyt, mitä nyt" tai koiralle hermostuessani "isi, älä lähjää"... (siis rähjää, ei lähde, sellaisilla en ole ikinä pelotellut) Onneksi asia on huomattu ja pikkuhiljaa saadaan hallintaan, lähinnä kirjoittelin muille varoittavaksi esimerkiksi.
Ja silti, ei kaduta. Iloa ja tarkoitusta ne tuo paljon elämään, ja on oppinut tarkastelemaan itseäänkin kun on pakko olla esimerkkinä.