Paniikkihäiriö?

o_virta sanoi:
Näillä "oireilla" olettaisin saavani jo jonkinmoisen lääkityksen jos haluaisin, mutta en oikein välitä lähteä siihen ruljanssiin. Ajattelen, että lääkityksestä saatu turva kestää vain sen ajan kun niitä lääkkeitä syö ja sen jälkeen niistä on vaikea päästä eroon: lääkityksen lopettamisen jälkeen kun alkaisi jo pelottaa sekin, että mitenkä tässä nyt pärjää ilman lääkkeitä.

Taitaa olla parasta vain yrittää harjoittaa luonnetta, pakottautumalla kanssakäymiseen ihmisten kanssa ja elää niillä korteilla jotka on annettu. Olisihan toki mielenkiintoista tietää kuinka paljon lääkitys auttaisi minua ja tulisiko minusta oikea sosiaalisuuden perikuva?
Click to expand...

Usein toi lääkitys onkin se viimeinen vaihtoehto,jos et itse pysty paniikkejasi hallita.Mutta jos tilanne käy riittävän pahaksi, rukoilet polvillasi niitä lääkkeitä...
Jos pystyt elämään ilman mitään lääkettä, kannattaa se tehdä. Kyllä sen tietää, jos olo käy niin tukalaks,ettei ilman voi enää olla.(Eivätkä aiheuta muuten riippuvuutta) tsemppiä jatkoon,yritä pärjäillä ilman jos voit :thumbs:
 
GAZOZ.FI
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
"Kiva" kuulla etten ole ainoa. Sivullisten on niin pirun vaikea ymmärtää tätä paniikkihäröö.. Girlfriendit (menneet ja nykyinen) ei ymmärrä, että Tampereella en välttämättä halua kävellä hämeenkadulla kovin kauaa. Mielelläni hiipisin seiniä pitkin jossain syrjemmässä.
Nuorempana saatoin herätä keskellä yötä siihen, että pulssi > 160, muutamia lähes sydänkohtaukseen verrattavia (olettaisin) uskomattomia kiputiloja olen kokenut. Muutamia pyörtymisiä takana. Kerran melkein tapoin yhden juopon kadulla, kun tuli vittuilemaan kun keräsin voimia polvillani seinää vasten. Ainoa kerta kun olen edes ajatellut olevani väkivaltainen, ja silloin oli kyllä lähellä..
Lääkitys päällä, cipralex 20mg. Samalla hoidetaan myös masennustani. Ainoa vain, että välillä tuntuu että lääkkeet vievät mielenkiinnon kaikesta, mutta paniikkikohtaukset voimistuvat. Joudun työni takia matkustamaan n. 4 h päivässä busseilla (ruuhka-aikoina), pari kertaa olen myöhästynyt töistä kun on pitänyt jäädä bussista pois ahdistuksen takia :)
Enpä tiedä miksi tänne porasin. Ehkä siksi, että joku ymmärtää että on muitakin? Koittakaa kestää, te jotka kärsitte näistä ihanista päivää piristävistä kohtauksista! Pitäisköhän järjestää joku paniikki-pakkislaisten ryyppy-ilta, kaikille oma pimeä nurkka ja kirves turvaksi :david:
 
varmaan et ole ainoa :) sano sille tyttökaverille, että "prkl...mee yksin sitä hämeentietä.." ;) jos ei ymmärrä,niin sit ei ymmärrä...jollei osu omalle kohalle.
Yleensä sen ymmärtää ennenpitkää jos seuraa läheltä sellasta ihmistä, tai sattuu itse liittymään :eek: -jengiin...
Onneks tää elämä ei ole niin vakavaa kun joskus voi tuntua :lol2:
 
Jemelyn - kiitos kommentoinnista, ensimmäinen kerta kun sain vastauksen koko tällä sivustolla! :nolo: Rupesin jo ihmettelemään että olenko a)aave tai b)taruolento.
Se siinä ihmetyttääkin, kun misukallani on itsellään ollut paniikkihärö, ja vieläpä paha sellainen (yhteiset harrastukset : sali ja psyykelääkkeet). Aluksi hän oli ylpeä, kun pystyin kävelemään kadulla tai istumaan kahvilassa muuallakin kuin pimeässä nurkassa, mutta nyt sillä vaan menee hermot kun en pysty käymään vaatekaupoilla. Luulisi prkl ymmärtävän että kun ei pysty niin ei pysty.
Opin joskus jopa hallitsemaan noita kohtauksia, mutta eipä aikaakaan kun kohtaukset oppivat kiertämään tämän hallitsemismetodini. Ne paskiaiset, tietävät heikot kohtani. Onko muilla mitään metodeja, mitä käytätte kohtauksissa? Olisi kiva kuulla, miten muut psyykkaavat itseään tilanteissa.
Onko muilla paniikki-ihmisillä "uninen" olo, tai siis epärealistinen olo? Tuntuu kuin eläisi unta, muttei tiedä kenen. Menee vaan elämän mukana. Tai jotain.
"Hyvä, Necro, olipas mainiosti selitetty!"
"Kiitos, kiitos - olen täällä koko viikon".
 
itselläni oli sellainen ongelma nuorempana (tuossa 13-16v aikana) että en uskaltanutkävellä yleisillä paikoilla illalla. Siis pelotti aivan PERKELEESTI.

Ongelma oli pahimmillaan silloin kun jouduin tilanteeseen missä ihmiset oli juovuksissa/vihaisia/muuten vaan agressiivisia tai pilvessä. Yksinkertaisesti pelkäsin joutuvani fyysisen väkivallan uhriksi.

Nyt mennyt ohi tuo, mutta se oli silloin aivan hirveä ongelma. Vuoden pari kun vaan kattoo huoneen ikkunasta ulos mutta ei uskalla poistua mihinkään.

Mikäköhän lie tauti on? Kellään muilla kokemuksia?
 
hurmanni sanoi:
Mikäköhän lie tauti on? Kellään muilla kokemuksia?
Click to expand...
Tervetuloa ihmismielen kamaluuden pariin. Tuohon tuskin löytyy mitään kovin helppoa vastausta. Ainahan voisi sanoa, että sinulla on ollut paniikkihäiriö yhdistettynä heikkoon itsetuntoon joka kyseenalaistaa selviytymisesi arvaamattomien ihmisten seurassa, ja luokittelet humalaiset arvaamattomiksi koska olet lapsuudessasi saanut trauman humalaisista ihmisistä tilanteessa X. Tuo oli siis pelkästään todella heikko hypoteesi, eikä tuon kertomasi perusteella pysty kertomaan mikä sinua on silloin vaivannut. Älkää siis oikeasti asioista tietävät minua tuosta diagnoosista hirttäkö :D
Jos olet jo päässyt noista tiloista yli, mutta mietit niitä yhä - pelkäätkö että kohtaukset palaavat uudelleen? Ole onnellinen että olet päässyt yli, jotkut kärsivät loppuelämänsä vastaavista, ja monesti hoitamattomina nuo vain pahenevat.
Missä elämäntilanteessa kohtaukset loppuivat? Mitä tapahtui, mikä oli syy rohkaistumiseesi? Mietiskele noita syy-seuraus-asioita. Jos keksit miksi/miten sait pelkotilasi voitettua, keksit luultavasti mistä ne johtuivatkin.
Yleensä laajamittaisempi ajatustenvaihto jonkun luotettavan ihmisen kanssa saa aivonystyrät toimimaan hieman eri tavalla, kuin jos vain pähkäilisit itseksesi. Puhu asiasta vaikka hyvälle ystävällesi tai vaikkapa lääkärille (yeah, right), yleensä eri näkökulmien saaminen asioihin auttaa käsittelemään vaikeitakin asioita aivan uudella tavalla.
Anteeksi jos kirjoitin aivan puuta heinää. Hyvä juttu kuitenkin että olet jättänyt nuo pelkosi taaksesi! Ei sillä että tuommoista tarvitsisi hävetä, vaan koska tuollaiset tilat todellakin voivat koitua pahoiksi ongelmiksi..
 
Hyödyllinen lukuvinkki itse kullekin.

Edmund J. Bourne: Vapaaksi ahdistuksesta- Työkirja paniikista ja peloista kärsiville (Käytännöllinen ja kattava ohjekirja)

Kohtuullisen hintava 48e, löytynee myös kirjastosta:4:
 
Mulla on myös tavallaan epärealistinen olo usein, eli vähän kuin näkisi unta. Ite syön rauhoittavia ja beetasalpaajia, ja koitan ottaa "lunkisti". Olla siis välittämättä siitä olosta, ei vaan usein tahdo onnistua. Mielelläni itseltäkin ottaisin tämän vaivan pois kun tietäisi miten. Minäkään en ole ujo tms. yhtään, joten en usko noihin kirjojen ajatushallintasysteemeihin. Aivoissa kun on joku hormonihäiriö niin ei se parane ajattelemalla.
 
Niin, 15 vuotta sitten Xanor oli ihmelääke kaikkiin vaivoihin ja sitä kirjoitettiin erityisesti paniikkihäiriön oireisiin. Eräs tunnettu suomalainen lääkäri teki muistaakseni tohtorinväitöksen alpratsolaamin vaikutuksista. Hän oli siihen aikaan myös lääkefirman palveluksessa.

Sitten keksittiin serotoniini ja alettiin kirjoittamaan Cipramilin tyyppisiä lääkkeitä "kaikkiin vaivoihin".

Xanor on rauhoittava lääke, joka koukuttaa erittäin nopeasti lyhyen puoliintumisajan takia. Lisäksi se vahvistaa alkoholin vaikutusta huomattavasti, ja tämä johtaa helposti sekä alkoholin että bentson väärinkäyttöön. Riippuvuus on sekä fyysinen että psyykkinen.

Cipramil ja muut ns. mielialalääkkeet eivät juurikaan koukuta, eikä niitten ole huomattu vaikuttavan alkoholin käyttöön. Suurin ongelma tämän ryhmän lääkkeissä on tunne-elämän latistuminen, johon liittyy myös libidon vähentyminen.

Minulla oli aikoinaan kahvikuppineuroosin kaltaista sosiaalista jännittämistä, johon määrättiin Xanoria. Sitten kestikin vuosia päästä irti bentsohelvetistä johon vielä liittyi Xanorin pahentama alkoholiongelma.

Kävin Xanorin vieroitusoireet läpi lähemmäs kymmenen kertaa. Pisimmillään olin ilman bentsoja yli vuoden. Koska ahdistusoireet kuitenkin palasivat aina jossain vaiheessa, aloitin "nopeavaikutteiset" Xanorit uudestaan.

Saman vuoden aikana saattoi olla pari kuukautta Xanoreilla, pari kuukautta vieroitusoireissa hirveän ahdistuksen kanssa, ja sitten taas Xanoria.

Pääsin irti tuosta bentsorumbasta pikkuisen vajaat 10 vuotta sitten. Silloin päätin, ettei enää koskaan nappeja. Tämä linja on pitänyt ja elämänlaatu on parantunut huomattavasti.

Mielestäni jokaisen kannattaa harkita tarkkaan, mitä on valmis tekemään terveytensä puolesta. Oma kokemus on se, että ikävuodet 18-25 voi olla hyvinkin ahdistavaa aikaa opiskeluun ja muuhun liittyvien elämänmuutosten takia, mutta silti ei tarvitse heittäytyä mihinkään lääkekoukkuun. Se, mikä ahdisti 20-vuotiaana, hymyilyttää 30-vuotiaana. Näin ainakin minulla.
 
Samoja ongelmia on osittain täälläkinpäin. Tosin ei mihinkään paniikkihäiriö-asteelle yllä. Stressi on joskus jossain sosiaalisissa tilanteissa niin paha että se aiheuttaa vatsavaivoja. :david: Tosin ei mitään pelkoa ole liikkua esim. Itäkseskuksessa. Mokasin varmaan aikoinaan inssi-ajonkin liian suuren jännityksen takia. :rolleyes:
 
mxu sanoi:
Mokasin varmaan aikoinaan inssi-ajonkin liian suuren jännityksen takia.
Click to expand...

Jännityksen ja paniikin välillä on kuitenkin selvä ero: jännittyneenä pystyy edelleenkin toimimaan järkevästi, paniikissa ei pysty toimimaan rationaalisesti vaan "jähmettyy".

Minäkin ajoin inssin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin niin jännittynyt, että mokasin inssin lopussa kun sai valita vapaasti ajoreitin takaisin katsastuskonttorille. Meinasin lähteä ajamaan yksisuuntaista tietä väärään suuntaan. Tämä oli siis jännitystä, ei paniikkia. :lol2:
 
Viitaten tuohon protskun mainitsemaan serotoniinin käyttöön lääkityksenä:
suhtautuisin varauksella väitteeseen etteivät ne koukuta. Eivät fyysisesti, eivätkö psyykkisesti, koska serotoniinitasot nousevat hitaasti. Mutta jos aloitatte lääkityksen, olkaa varovaisia sen lopettamisen kanssa. Älkää lopettako kerralla, vaan tiputtakaa annosta hiljalleen. Itse lopetin kuin seinään, ja helvetti oli kyllä irti vähän ajan päästä. Jumalauta sitä menoa... sängystä päässyt aamusin ylös kun itketti ja vitutti. Paniikkikohtaukset jotain ihan uskomattomia. Kirjaimellisesti neljän seinän sisällä, ilman ruokaa. Lopetin osittain, koska ei ollut rahaa lääkitykseen, mutta luulin että olen kunnossa. Kuulemma erittäin yleinen virhe. No, siinä sitten kituutin jonkun aikaa ennen kun sain rahaa jatkaa lääkitystä, kaverit toi rasvatonta maitoa että pysyin hengissä :)
Eli kannattaa varoa tuota miinaa. Tunne-elämä on tosiaan hyvin latteaa, semmoista "kun mikään ei tunnu miltään"-meininkiä.
- Mie puukotan siuu ny.
- Aijaa. Kai se on ihan sama.

Mutta parempi nää kuin bentsot, joihin tosiaan jää koukkuun. Kiitos protskulle hyvästä tiivistelmästä! Ja respect - olet näköjään kerennyt näkemään elämästä jo muutakin kun kukkia ja auringonpaistetta.
 
Hassu juttu. Itse olen käytellyt Sepramia, välillä pitkä aika ilman. Ei ole tullut mitään dramaattisia muutoksia. Ero on siinä että ahdistaa paljon vähemmän. Ja sitä kautta olo ja mieli on paljon iloisempi ja tekee mieli tehdä kaikkia juttuja. Seksipuolesta on paha sanoa, mutta jos jättää lääkkeet siksi pois ettei seiso niin sairaus ei ole paha :D Tietty tuntuu pahalta sanoa että syö SSRI lääkkeitä. Mutta kun oikeasti noista pillereistä ei tule hulluksi. En kuolaa, en tärise, päässä ei surise eikä äänet juttele. Olo on ihan normaali, paitsi että ahdistuskohtauksia ei ole. Se kannattaa kans huomata että noiden Sepramien vaikutusaika on piiiitkä. Eli ekasta pilleristä voi mennä kuukausia ennen kuin huomaa mitään eroa. Eli ne eivät ole mikään ensiapu kohtauksiin.

Pillereiden ansiosta voi viettää normaalia elämää, ja se lienee paras hoito. Silloin voi funtsia omaa elämäänsä ja miettiä miksi on sitä mitä on. Ehkä vähän tajuaakin mistä se paniikki, ahdistus tai masennus johtuu. Ja voi katsoa asioita vähän eri kannalta. Aika harva noita lääkkeitä syö, vaikka monella aihetta olisikin. Suomessa vain mielummin vedetään viinaa ja puukotetaan päähän. On ihan ok olla sulkeutunut, rajoittunut ja ahdistunut.
 
kodari76 sanoi:
Pillereiden ansiosta voi viettää normaalia elämää, ja se lienee paras hoito. Silloin voi funtsia omaa elämäänsä ja miettiä miksi on sitä mitä on.
Click to expand...

Olet osittain oikeassa, joillakin on vain niin kova yliherkkyys lääkkeiden vaikutukselle ettei se ole mahdollista.

Olen itse omasta puolestani saattanut haudan lepoon ennen aikojaan kuolleen hyvin hyvin läheisen sukulaisen ja tiedän mistä puhun.

Jos tarvitsee kainalosauvan, se on ihan jees. Jos pystyy tarkastelemaan elämänsä asioita ilman kainalosauvaa, se on myöskin jees.
 
Nojaa. Paniikkikohtauksia sillontällön, viime kesä oli yhtä helvettiä. Toisaalta tuntuu, että toi paniikki johtu vaan sillosesta suhteesta. Heti kun siitä irtaannuin, niin kohtausten määrä laskenu huimasti, hyvä jos edes sitä yhtä kuussa tulee. Kyl hieman ahistelee ja tällei, mut muuten oon melkeenpä parantunu tosta. Salilla käynti kans yks hyvä, seki helpotti sillo aikanaa..
 
Itellä ahistusta esiintynyt silloin tällöin, ei mitään kovin vakavaa. Voin rehellisesti sanoa niiden johtuvan lähinnä stressistä/ jännityksestä. Joskus masentaakin mutta siinä puhuu itsetunto/luottamus taas kerran:( Vuosien varrella on löytäny kultaisen keskitien ja kaverit joka olotilaa tasapainottamaan
eli kun masentaa, meen semmoisen kaverin luo joka haukkuu mut kirjaimellisesti pystyyn ku en osaa arvostaa sitä mitä mulla on:D Helpottaa kummasti ku saa puhua, mut ei velloa itsesäälis. Ku ahistaa, sama kaveri realisoi koko homman ja tavallaan latistaa tilanteen normaaliksi. Täydellistä terapiaa mulle. Toinen kaveri estää mökkihäperöitymisen ja kolmas valituksillaan saa arvostaan omaa tilaa paremmin. Eli symbioosia kaikin puolin. jokainen hyötyy tavalla tai toisella. Mutta jokaisella on omat tyylinsä ja apunsa omiin vaivoihinsa. Se mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi toisella.
Lääkkeitä en silti suosittelis kenellekään, ne ei useimmiten oo ratkaisu, vaan vain ongelman siirtoa myöhempään.
 
Tästä paniikkihäiriöstä olen kärsinyt tietääkseni jo lähemmäs 6vuotta. Se alkoi joskus yläasteen alussa kun pullamössöisesti kasvatettu poika laitettiin kovienjätkien kanssa samalle luokalle. Silloin vihasin kaikkia ihmisiä ja kuvittelin aina jos joku tuli puhumaan minulle että hän vain tuli ilkkumaan tai haastamaan riitaa. Jos joku tyttö hymyili minulle ajattelin vain että " mitä tuokin tyttö nauraa minulle". Kuvittelin vain että tämä on normaalia murros-ikää että tämä menee kyllä varmaan ohi.

No ammattikoulussa meni asiat hieman paremmin kun päätin hakeutua teveydenhoitajan kautta psykiatrin puheille. Minulle määrättiin jännitykseen (kahvikuppineuroosi) propalia ja masennukseen kokeiltiin eri lääkkeitä joista en huomannut olevan sen kummempaa apua. Lääkärillä käynnit loppuivat kun psykiatri sanoi että en tarvitse enää hoitoa. Tuo olikin täysin väärä diagnoosi mutta en silloin vastaankaan pannut kun olin kyllästynyt peittelemään sitä kavereilleni että käyn psykiatrilla, eivät tiedä muuten vieläkään.

Vasta nyt tuntuu että olen alkanut parantumaan kun olen alkanut ajattelemaan ihmisistä toisella tavalla. Olen mietiskellyt tuota olotilaani paljon ja olen huomannut että masentuneisuuteni johtuu siitä että en ole ollut oma itseni miltei koko ikänäni kun tuo sosiaalinen pelkoni on estänyt omaa pientä supliikkimiestä tulemaan esiin :david:

Väkivallan pelosta pääsin kun ajauduin tappeluun minua isomman miehen kanssa. Hän löi minua ensin silmäkulmaan ja jostain sain rohkeuden lyödä häntä takaisin muutaman kerran ja kaadoin hänet maahan. Tarvitsin siis vain yhden kunnon osuman ja rohkeutta laittaa takaisin että tajusin etten ole tehty lasista.

Nykyään en tarvitse propralia muutakun jos on joku esiintymistä vaativa tilanne, ennen jouduin syömään tuota jokapäivä.

Tyttöjen pelko lähti kun rohkaistuani uskalsin alkaa katsomaan tyttöjä silmiin ja hymyilemään takaisin. :)
 
Minulle lukiossa koeviikko ja muut samankaltaiset tilanteet ovat yhtä ahdistusta. Kokeessa kun joutuu menemään suureen auditorioon, joka on täynnä ihmisiä ja sieltä ei saa lähteä puoleentoistatuntiin, vaikka olisi kokeen saanut valmiiksi. Ei kokeet itsessään ole ahdistuksen aihe vaan se tilanne.

Kohtaus iskee jo ennen kuin menen saliin --> kädet tärisee, oksettaa, hikoiluttaa, sydänlyö kahtasataa. Voitte kuvitella tuleeko siinä tilassa kokeen tekemisestä mitään.

Nyt popsin vahvat lääkitykset että pystyn menemään koetilaisuuteen. Silti en saa 100% panosta kokeeseen, sillä rauhoittavat lääkkeet tuppaavat hidastamaan järjen juoksua.

Minulle on ehdotettu jos voisin tehdä kokeen jossakin itsekseni. Toki se kuulostaa hyvältä, mutta siitä tulisi omat komplikaatiot. Kaverit alkaisivat ihmettelemään miksen ole koetilaisuudessa ja niin edelleen. Siitä seuraisi lisää ahdistusta, koska en halua kaikkien tietävän "vammaisuudestani".

Niin pidän ITSEÄNI henkisesti vammaisena, teistä muista jotka kärsitte paniikkihäiriöstä: te saatte pitää häiriötä sairautena tai minä ikinä haluatte, teitä en halua vammaisiksi kutsua.

Huomenna on uusi koe. Kyllä, lauantaina, ja maanantaina ja tiistaina ja keskiviikkona, sitten taas puolentoista kuukauden päästä uudelleen ja uudelleen vielä 2 vuoden ajan... :(
 
Voin kertoa, että et oo ainut. Ite lopetin 9 luokan jälkeen koulun paniikki-ja ahdistuneisuushäiriön takia...

Jos se todellakin on noin paha, niin nyt ei kannata leikkiä ''kovaa-jätkää'' vaan kannattaa kokeilla näitä:
http://www.kelaa.com/punainen/index...c85bfa0d65aa1c364c020f742a&topic=1273.msg9941

Nuo voi kuullostaa ''nololta'' tms. mutta auttaa. Seuraavaks kannattaa kokeilla lääkärillä käyntiä. Se pistää sut terapiaan, mutta et ole ainut teini-ikänen, joka siellä käy... Ja turha pelätä, että saat vahvat lääkkeet ja sen jälkeen sä oot ihan ''sekasin'', ne ei sulle lääkkeitä anna. Kahvin litkiminen kannattaa jättää 1-3 kuppiin päivässä. Ja mitä se sun kavereille kuuluu, jos sä teet kokeen ''itekses''.
Toivottavasti autto!

Edit: Näyttäs sittenkin olevan jo lääkkeet...
 

Latest posts

Suositut

Back
Ylös Bottom