Paniikkihäiriö?

[Venla]

Aivan saatanallisen tuskalliseksi se menee silloin, kun se häiritsee normaali elämää (rajoittaen). Onneksi tajus hakea apua ja lääkkeet, joilla homman saa kuriin. Noi pelkoasiat ei todellakaan ole naurun asia ja näiden ihmisten, joilla niitä ei ole, on aivan turha tulla tänne puhumaan / arvostelemaan, koska tuo on vain sellainen homma, jota ei voi sanoilla selittää. Joten voi pitää huoletta turpansa kiinni, ennenku rupeaa jauhamaan, että "Kestä kuin mies; Ota löysin rantein..; Vähän hällä-väliä -asennetta tjsp"..

Tossa tulee oikeastaan määritelmä sille, mikä erottaa psyykkiset sairaudet normaaleista mielialan heittelyistä. Silloin ollaan ongelman puolella, jos häiriö on niin paha että se vaikeuttaa normaalia elämää: jos sen vuoksi kohtelee itseään tai muita kaltoin, ei kykene rakastamaan ja tekemään työtä tai jotain sellaista.

Toki nuo ongelmat aina ovat monimutkaisia asioita, ja taustalla on sellaisia ajattelun solmukohtia joihin keittiöpsykologia ei pure. Tuollaiset kestämiskehotukset voivat kyllä tarkoittaa hyvää mutta yleensä ne vain alkavat ahdistaa lisää. Toivon että näiden ongelmien kanssa painivat ihmiset tajuavat tosiaan mennä sinne lääkäriin. Ja toivon myös, että läheisillä riittäisi ymmärrystä tukea sen sijaan että sanovat jotain sellaista kuin "ota itseäsi niskasta kiinni..." Joo, joskus sekin voi auttaa. Eihän niitä ongelmia paetakaan pidä. Mutta jokainen itse joskus oikeasti masennuksesta kärsinyt tai mielenterveysongelmia läheltä seurannut tietää että pahimmassa paskassa kun ryvetään niin siinä eivät omat voimat enää auta.

Hyvällä ystävällä on sosiaalisten tilanteiden pelko. Hän on saanut avun lääkkeillä ja sittemmin terapiasta. Onneksi kaveripiiri oli ymmärtäväinen silloin kun tilanne oli pahin.

 

[Hippa]

No lopetas nyt heti alkuun niiden oireiden etsiminen ja löytäminen.

Koita mieluummin sitä siedätyshoitoa ja liikuntaa ja bodausta ja anna palaa vaan.

Elämä on.

Paniikkihäiriöt ja muut löpöhöpöt on laiskojen tekosyitä. Lääkkeillä sekotat ittes lopullisesti. Ehkä SS-lääkkeet vai mikä se SRi oli :D on tänäpäivänä luokiteltu vaarattomiksi. Amfetamiini oli suosittu laihdutuslääke 60-luvulla.

Nyt kun rupeet vaan popsiin niitä pillereitä, niin mä lupaan sulle, että kahden vuoden päästä olet hullu. Oikeasti.

Olisko ihan mahdoton ajatus, ettet jokaiseen keskusteluun pistäisi noita provoja?

 

[Hippa]

SSRI-lääkkeitä taitavat olla. Serotoniinintakaisinotonestäjiä, masennuslääkkeitä, eivät paniikkihäiriöön. Mutta ei niillä itseään sekoamaan saa.

SSRI-lääkkeitä käytetään myös paniikkihäiriön hoitoon.

(Lähde www.tohtori.fi -> lääkeopas -> haku käyttötarkoituksen mukaan -> hakusana: paniikkihäiriö, tulokseksi tulee useampi SSRI-lääke)

 

[mr.black]

Itsellekin pieniä paniikki häiriöitä kertynyt töissä.:(
Vaikkei mitään järkevää syytä olekkaa.
Sterssaa vaa välillä niin pjerkeleesti.

 

[Kalmaaja]

Kannattaa muistaa, että mieli sairastuu ihan yhtälailla, kuin kroppakin (vrt. flunssat vs. pelot, fobiat, masennukset, ahdistukset jne) Näistä asioista ei vain jostain syystä uskalleta kauheasti puhua. Hävetään ja pelätään, että leimataan hulluksi. Tunnetaan ittensä muita huonommaksi, epäillään, jahkaillaan..
Tuon tabun haluaisin kuitenkin murskata, ja toivottaa kaikki tervetulleeksi 2000- luvulle, jossa voi keskustella asioista vähän avonaisemmin. Viisaammin.

1500-luvulla olisi tosin vielä lyöty leima ottaan ja passitettu roviolle, mutta not anymore..Kukaan ei kuitenkaan oo yksin minkään ongelman kanssa. Maailmasta löytyy aina kohtalontovereita ja tapoja, joilla helpottaa / korjata ongelma.

Huono itsetunto altistaa em. oireille muuten helvetin helposti, siksipä kannattaa välillä myös katsoa syvälle peiliin ja miettiä, että onhan kaikki o.k? Menetettyä itsetuntoa on vaikea saada takaisin, mutta kyllä sekin ajan kanssa onnistuu.. Pääperiaatteena on hyvä käyttää sitä, että "Arvostaa sitä mitä itsellä on ja muilla ei, arvostaa sitä mitä itse osaa / Ei murehdi, eikä tunne kaihoa sen perään, mitä ei omista, tai mitä ei osaa. Oppii arvostamaan ja kiittämään niistä lahjoista joita on, eikä murehtia niiden perään, jotka on menettänyt.

Sekoa tekstiä :D

 

[jpr]

juuh

kun tätä on lueskellut,niin huomaa miten ihminen,joka ei ole kokenut paniikkihäiriötä ei ymmärrä asiasta mitään,ennen kuin itse käy sen läpi.
se on siitä paska sairaus,että pahimmillaan kahlitsee henkilön neljän seinän sisälleja voi tehdä elämästä helvetin,varsinkin jos oloa vähätellään tai epäillään.
onni on,että taudin asteita on laaja skaala laimeesta todella halvaannuttavaan.
tutkimustan mukaa häiriössä on yhtä paljon biologista,kuin psyykkistä häikkää.
tuma joka säätelee serotoniinin tasoa on häiriintynyt.
vaikka paniikkihäiriö ja masennus ovat eri tauteja,niin pitkä aikainen panikoiminen takuulla tuo masennuksenkin mukaan kuvioihin.
paniikkihäiriö puhkeaa monesti 2-3kuukauden kuluttua jostain tilanteesta,kun se on ns skarpattu läpi ja voi henkästä.
tiedän ukkoja joille testot ovat laukaisseet paniikkihäiriön,ja monesti juuri hassu yrtti myös toimii laukaisevana tekijänä,ja sen jälkreet vain ruokkivat lisää oireita.
serotoniinin tasaus lääkitys kannattaa ehdottomasti aloittaa,ennemmin kuin pameja ym.
suurimmalla osalla oireet häviävät 95 prosenttisesti,kun serotoniini arvot tasoittuu kaalissa,pitää vain löytää se itselle toimiva merkki.

 

[kodari76]

Mulla oli töissä vitutusstressiä pari vuotta, ja se sitten puhkesi paniikkihäiriöksi. Lääkäri määräsi Sepramia, söin sitä puoli vuotta ja lopetin käytön puolittamalla annosta kuukauden ajan. Nyt ei ole ollut oireita pahemmin pariin kuukauteen.

Kyllä nuo lääkkeet auttaa, ja lääkäriin kannattaa ehdottomasti mennä. Paniikkihäiriö on siitä helppo tauti, että sen kyllä tietää itse kun semmoinen on. Omat oireet olivat käsien armoton hikoilu, vapina, pulssi 180, teki mieli lähteä kotiin heti eikä pystynyt keskittämään ajatuksiaan mihinkään. Eli siis toiminta salpaantui ihan kokonaan.

Tietty on noloa mennä lääkäriin. Reissun jälkeenhän sitä on sitten virallisesti hullu. Mutta eipä hätää. Samanlaisia tapauksia on koulut ja työpaikat täynnä. Asiasta vaan ei puhuta ääneen. Kaikki eivät vain mene lääkärille asti, istutaan mielummin kotona ja kärsitään.

Kuten jo sanottukin täällä, niin paniikkihäiriö ei ole pelkästään henkistä laatua oleva sairaus. Sehän johtuu serotonin puutteesta aivoissa. Toisilla sitä on tarpeeksi ja toisilla ei. Varmaankin suurin osa "mielisairauksista" johtuu jonkin kemikaalin puutteesta. Omalla kohdallani lääkkeet korjasivat tilanteen. Ei tullut mitään sivuoireita (joita kai ovat mahdollisesti pahoinvointi ja josuks ylivilkkaus). Olo oli ihan normaali. Ainoastaan paniikkikohtauksen alkaessa tuntui metallinen maku suussa. Tuli pari värettä kehon läpi ja sitten kohtaus oli ohi. Sekin auttaa jo paljon kun tietää kohtauksen tullessa ettei itse friikkaa millään tavalla. Sitä voi tyynesti nojata taaksepäin ja antaa olon mennä ohi. Jossain vaiheessa kohtaukset loppuvatkin sitten kokonaan.

Jos paniikkihäiriö masentaa paljon, niin voi lohduttautua miettimällä kaikki muita joilla on pahemmat ongelmat. Joillain on koko ikänsä ollut paha sosiaalisten tilanteiden pelko (eli "se on vaan ujo...") Toiset ovat narsistisia psykopaatteja - tosin heitä ei tietty itseään tauti vaivaa ollenkaan, päin vastoin.

 

[mgh]

Vähän aihetta viistäen, mutta samoilla taajuuksilla liikutaan, kun puhutaan Sosiaalisten tilanteiden pelosta. Onko tuttua?

Kyllä, ylä-asteelta. Taisipa olla tätä, eikä tuota paniikkihäiriötä. Jotenkin sitä vaan pelkäs että kuinka ihmiset arvostelevat joka kerta jos sanot hölmösti jotain. Tää kehitty sitten lopulta semmoseks että jännitti että rupeaako jännittämään, niin pahasti että kun porukassa heittää juttua niin jäätyykö aivan täysin ettei saa sanaakaan suusta, kun huomaa kaikkien tuijottavan puhujaa kohti. Myöskin punastuminen on mulla yleistä, ja jännitin myös että olenko ihan vaan normaalisti käytävillä liikkuessa posket punasena. Tästä mua myöskin kiusattiin tosi paljon, että tuppasin vähän punastelemaan ujona ihmisenä.

Joka päivä alko aamulla koulussa, aivan kauhea jännittäminen. Tulevat sosiaaliset tilanteet pelotti. Sitten loppupäivästä tahtoi suorastaan päästä kotiin itkemään yksinäisyyteen. Että sais olla taas oma itsensä, eikä tarviis kokea tuskaa näistä jokapäiväisistä sosiaalisista tilanteista.

Otin rauhottavia lääkkeitä joita sain mutsilta aina ennen luokan edessä esiintymisiä. Kerran kävin psykologilla, joka sano vaan että tää on tällänen ajanjakso elämässä missä hakee hyväksyntää, ja menee kyllä ohi. Noh, kestihän sitä amiksen ensimmäisen luokankin ajan. Eli noin kolme vuotta. Elämäni hirveimmät kolme vuotta.

 

[GoA]

Tän threadin perusteella munkin pitäs käydä lääkärissä. Jotenkin se askel sinne menemiseen tuntuu vaan liian suurelta. Jotenkin sitä kelailee ettei tässä mitään ongelmaa ole mutta kyllä se siltä tuntuu.

Esimerkiksi koulussa saattaa mennä ihan lukkoon/iskeä paniikki jos joku nainen istuu viereen tai kattoo pidempään. Sama juttu kaikkien esitelmien pitämisessä, vieraiden kanssa puhuessa jne. Kavereiden kanssa ollessa ei ongelmaa luonnollisesti esiinny mutta muuten.. Esimerkiksi tulevaa kumppania voi olla aika vaikeaa löytää jossei uskalla puhua tytsyille kun pelkää vain punastumista, puheen takeltelua ja sitä miltä näyttää. Sitten kun kasvoja alkaa lämmittämään tietää että punastuu jonka jälkeen tuota punastumista alkaa kelailemaan ja se vain pahenee. Samalla iskee hikeä pintaan ja tekis mieli vaan poistua paikalta. Ikävä kyllä tuo ei usein onnistu.

Onko tämä sitä että pitäs vaan "uskaltautua" terveyskeskukseen vai mitä sitä oikein tekisi? Nim. merk. vittuuntunut jännittämään normaalia elämää.

 

[iriitti]

Itsellänikin on ollut ja on vieläkin välillä oireita paniikkihäiriöstä/sosiaalisten tilanteiden pelosta. Tuo lääkäriin meno viime syksynä oli "suuri askel" ja jälkeenpäin kadutti etten mennyt aiemmin. Sain kahta erilaista lääkettä (alprox ja sitalopram, muistaakseni), joista sitalopramia söin päivittäin ja alproxia kun kohtaus iskee tai arvelee sen iskevän (pillerin vaikutus alkoi noin 20 min. kuluttua nauttimisesta). Kuitenkin, kun lopetin lääkkeiden syönnin niin oireet ovat alkaneet uusiutua. Eivät ne näköjään itse tautia poista, vain oireet. Terapiaan en lähde, en usko että se voisi auttaa. Itse tässä vaan mietin miten kesällä armeijassa tulee pärjättyä, kuitenkin uudet maisemat ja paljon tuntematomia ihmisiä ympärillä..

Edelleenkin tilat, joissa on hyvin ahdasta ja paljon ihmisiä ympärillä saavat aikaan reaktion "pakko päästä pois". Kun olin vielä koulussa, samassa luokassa oleminen n. 30 muun kanssa oli aivan kauheaa, kerran olin menettää tajuntani kohtauksen aikana (silmissä kaikki oli valkoista, kylmä hiki) tai muutenkin jos tuntui että joku katsoo tai tarkkailee niin sekoaminen ei ollut kaukana.

Kannattaa ihmeessä mennä vaan rohkeasti lääkäriin! Itsellä kesti 20 min jutustelua, resepti kouraan ja aamulla apteekkiin. Kyllä se ainakin vähän elämää helpottaa.

 

[Amelie]

Kyllä ärsyttää kun NIIN monilla on tuo tyyppillinen asenne paniikkihäiriötä kohtaan. Kun asiasta ei tiedetä, niin se kuulostaa pelottavalta. Toki on totta, että kaikkia ihmisiä joskus ahdistaa, mutta jos oikeasti sairastaa paniikkihäiriötä, niin todella kannattaa mennä lääkäriin!
Itse kärsin siitä monia vuosia, kun en osannut hakea apua. Aluksi mulla oli ihan järjetöntä rintakipua ja pelkäsin sydänkohtausta yms. eikä lääkäritkään löytäny mitää järkevää. Parin viikon tutkinnan jälkeen joku lääkäri keksi että voiskohan olla paniikkihäiriö ja kirjotti reseptin rauhottavia ja käski hengitellä paperipussiin. :wall:
Se kyllä paljon jo rauhotti, että oli ne rauhottavat olemassa pahoja tilanteita varten. Ei niitä edes tarvinnut montaa syödä. Muutama vuosi meni ihan ok. Sitten opiskellessa jossain vaiheessa stressi kasaantui ja elämä alko tuntua tosi vaikeelta. Onneksi mulla oli ystävä, joka osasi neuvoa mihin mennä. :haart:

Olihan se melkonen kynnys soittaa terveyskeskuksen mielenterveysosastolle... Mutta olen kyllä onnellinen kun sen tein. Tällä hetkellä mulla on serotoniinikorvauslääkkeet, mutta aluksi vähintään yhtä tärkeää kun lääkkeet, on keskustella asioista jonkun ymmärtävän kanssa. Itse kävin sairaanhoitajan juttusilla reilun vuoden ajan ja se kyllä selvitti paljon asioita. Noita keskusteluja on vieläkin ikävä. Ikävä juttu vaan on se, että suuremmilla paikkakunnilla ei tuollaseen usein ole resursseja ja helposti annetaan vaan se resepti kouraan. Ite mietin lääkkeitten alottamista monta kuukautta.

Olisihan se ihanaa jos joskus pääsisi noista lääkkeistä eroon, mutta kun ne ei oo mitenkään vaarallisia tai riippuvuutta aiheuttavia ja elämä on NIIN paljon parempaa, niin en kyllä valita. Paljon mielummin näitä kun jotain rauhottavia!
Mulla ahdistusta aiheuttaa lähinnä stressi, kiire, epävarmat tilanteet, ongelmat suhteessa, yllättävät tilanteet jne. Oireita: rintaa puristaa, kädet ja jalkapohjat hikoilee, sydän pompottaa, huimaa, kädet tärisee, hyperventilaatio joskus, masentunut olo, itkettää ilman syytä jne. Ja näitä kaikkia vaihtelevina yhdistelminä riippuen paniikin asteesta. Vieläkin näitä tulee joskus, mutta huomattavasti harvemmin kun ilman lääkkeitä.
Toivottavasti tästä vuodatuksesta on jollekin apua .

 

[pekuu]

Nimimerkillä kolme viikkoa 4 seinän sisällä enkä edes kauppaan uskaltanut poistua, voin sanoa, että sinne lääkäriin kannattaa mennä ajoissa, ettei sit käy niinkuin minulla, jos apua ei hae niin ei hyvää seuraa. Nykyään ei tarvitse enää lääkkeitä ottaa ja vaikka joskus väenpaljoudessa saattaa vähän jännistys iskeä päälle niin kyllä niistä kunnialla selvitään
Tosin yritän "harrastaa" tämmöisiä sosiaalisia tilanteita enemmän nykyään niin saan ns. siedätys hoitoa jos vähän ahdistaisikin ei pääse vahingossakaan jämähtämään 4 seinän sisään.

 

[100%]

^ Totta paras hoitokeino on pelottavien/ahdistavien tilanteiden kohtaaminen.

:thumbs:

 

[Sammyt]

Kyseinen vaiva on myös täällä eräällä herralla. Lääkkeitä en syö enää, koska ei ole kiva kun mikään ei nappaa (aiheuttivat masennusta). Nyt en juuri enää välitä siitä ahistaako vai ei. Vähän saattaa kädet täristä ruokaillessa, mutta oon jo tottunu siihen..

 

[pekuu]

Vähän saattaa kädet täristä ruokaillessa, mutta oon jo tottunu siihen..

Joo toi on ärsyttävää, mulla on aina hirvee itelläni tsemppaaminen kun meen sen kahvikupin hakeen jossain juhlilla missä on enemmän tuntemattomia ihmisiä
meinaa aina kädet alkaa tärisee niin et on kahvi lattialla alta aikayksikön :lol2:

Tosin lääkäriltä saisin beetasalpaajia tommosiin tilanteisiin et hellittäs se tärinä, mut kyllä se aina on onnistunu hienosella keskittymisella.

 

[o_virta]

Mietiskelin juuri tänään sattuneesta syystä, että mikäköhän ero on paniikkihäiriöllä ja ujoudella. Olen mielestäni nimittäin aina ollut aika ujo ihminen vaikkakin erittäin sosiaalinen. Sydämen tykytykset ja hengenahdistus on normaalia tuntemattomien ja varsinkin puolituttujen ihmisten kanssa asioidessa varsinkin jos asiaa pitäisi tehdä tikusta. Kiusalliset hiljiaisuudet ovat myrkkyä. Isommalla köörillä ja läheisempien tuttujen kanssa ei ole ongelmia ja monille kavereilleni onkin väitteeni ujoudestani tai hiljaisuudestani käsittämättömiä. Torikammoakaan minulla ei varsinaisesti ole. Eli kaupungilla voin liikkua huoletta jos ei ole tarvetta kohdata siellä ihmisiä joiden kanssa täytyisi heittäytyä henkeväksi.

Näillä "oireilla" olettaisin saavani jo jonkinmoisen lääkityksen jos haluaisin, mutta en oikein välitä lähteä siihen ruljanssiin. Ajattelen, että lääkityksestä saatu turva kestää vain sen ajan kun niitä lääkkeitä syö ja sen jälkeen niistä on vaikea päästä eroon: lääkityksen lopettamisen jälkeen kun alkaisi jo pelottaa sekin, että mitenkä tässä nyt pärjää ilman lääkkeitä.

Taitaa olla parasta vain yrittää harjoittaa luonnetta, pakottautumalla kanssakäymiseen ihmisten kanssa ja elää niillä korteilla jotka on annettu. Olisihan toki mielenkiintoista tietää kuinka paljon lääkitys auttaisi minua ja tulisiko minusta oikea sosiaalisuuden perikuva?

 

[kodari76]

Mietiskelin juuri tänään sattuneesta syystä, että mikäköhän ero on paniikkihäiriöllä ja ujoudella?

Paniikkihäiriöstä kärsivä voi usein olla tosi ujo, mutta siihen liittyy myös hallitsemattomia oireita. Ujo voi mennä lukkoon ja punastua, mutta PH:stä kärsivällä pulssi lyö kahteensataan, hengitys voi hankaloitua, tulee täysin epärealistinen olo ja keskittyminen karkaa kokonaan. Monilla tulee vielä niin voimakas kuolemanpelko että he päätyvät ambulanssilla polille. Tietenkään kohtaus ei ole vaarallinen, siihen ei ole kukaan kuollut, ei pyörtynyt eikä mitään pahaa ole tapahtunut. Sen tietää PH:ta sairastava itsekin. Vaan kun homman jujuna onkin katkeamaton oravanpyörä jossa ensin pelätään kohtausta, sitten tietenkin tunnetaan kohtauksen oireet, sitten pelätään vielä lisää ja oireet vain pahenee. Koko ajan voi hokea itselleen että ei tässä ole mitään järkeä eikä mitään voi tapahtua. Silti joku pieni ääni huutaa taustalla että mitä jos sittenkin tällä kertaa tulee yrjö ja taju lähtee tai henki lähtee. Kohtaus kai lähtee serotoniinin puuttesta, eli ongelma on paniikin sattuessa kemiallinen. Siksi varmaan sitä on omilla ajatuksilla hankala korjata just sillä hetkellä.

Lääkkeethän eivät ole mitään hirveitä mömmöjä. Yleensä niiden käyttöä ei edes itse huomaa. Jonain päivänä vain hokaat että eipä ole ahdistanut eikä ole ollut paha olo pitkään aikaan. Ja tärkeintähän lääkkeiden aikana on elää normaalisti ja saada paljon onnistuneita kokemuksia tilanteista jotka aikaisemmin ovat olleet juuri niitä hankalia. Vaan on se niinkin että kun lääkkeet lopettaa, niin monilla oireet myös palaavat muutaman kuukauden kuluttua.

Jos ratkaisu olisi helppo niin eihän tätä kukaan sairastaisi :D Hankala juttu kun jokaisen aivot on erilaiset ja täynnä erilaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Lääkäritkään eivät kaikki osaa hoitaa ongelmaa, psykiatrien mielipiteitä on yhtä monta kuin heidän nimiään puhelinluettelossa. Ja kadunmieshän antaa parhaat neuvot "älä jännitä, relaat vaan." Semmoiselle miehelle pannaan 200kg penkkiin ja sanotaan että "nou hätä, nostat vaan sen ylös" :curs:

 

[Ville1Suuri]

Tossa oli aika hyvin asia tiivistettynä. Itellä myös aika paha ph. Lähes päivittäin jossakin paikassa menee täysin tolkku pois. Vaikka en asiaa mieti tai jännitä etukäteen, olosta tulee todella epätodellinen ja mihinkään asiaan ei voi keskittyä, joskus ei pysty edes puhumaan eikä ymmärrä mitä toinen sanoo. Ja siinä on just se ongelma, että vaikka tietää, että se ei ole vaarallista, tuntuu, että taju lähtee just. Motoriikka on sellaista, että voi kävellä päin tolppaa jne. Itelle ei ole löytynyt sopivia lääkkeitä, pääasiassa syön rauhoittavia. Osin on jo "tottunut" sairauteen. Vittumainen vaiva todellakin. Sitä ei osaa kuvitella ennenkuin puhkeaa itselle.

 

[nauski]

Itselläni diagnosoitiin paniikkihäiriö 2005 alkuvuodesta. Oireet alkoivat n. 12 vuotiaana, jatkuvasti kuvittelin olevani vatsataudissa ja syöminen väheni huomattavasti koska sitä seurasi aina järjettömän huono olo.
Eli mikään oppikirjaesimerkki en ollut, ei tullut niinkään kohtauksia vaan aamulla ensimmäisenä oli mielessä se oma huono olo ja illalla viimeisenä sama, 24/7 siis oloa joka on kuin 2min ennenkuin eka purjo lentää laattataudissa. Vuosien ja kymmenien lääkärikäyntien jälkeen, joissa epäiltiin kaikkea luusyövästä(jonka lekuri pätkäytti päin naamaa hyvin heikoin perustein, ns. kuumottavat viikot oli sen jälkeen ennenkuin asia varmistui vääräksi) lähtien ja epäiltiin kaikkea, sitten lopultakin joku lääkäri tajusi kertoa paniikkihäiriöstä, noh, tuossa ajassa ehdin ryssiä yläasteen(olisi pitänyt jäädä luokalle poissaolojen takia mutta sain keploteltua todistuksen), ammattikoulussa myös huimasti poissaoloja ja kahteen kertaan lopetettu korkeakouluopinnot.
Jos joku tulee sanomaan että rennosti vaan niin en edes tiedä mistä aloittaa sellaisen käsityksen oikaisu. Jos tästä pitää jotain opetusta hakea niin kannattaa ottaa asia itse esille lääkärissä. Tai no, kai tämä tietämys on jo niin levinnyttä että he itsekin osaavat arvella paniikkihäiriötä. Vähän yli vuosi porskutettiin 20mg cipramililla ja nyt annostus nostettiin 40mg:aan. 20mg auttoi jo huimasti ja nyt tämän 40mg:n olettaisi vievän vaivan pois kokonaan.
Nyt ei voi muuta kuin potkia itseään päähän kun ei tajunnut etsiä tietoa silloin 10 vuotta sitten, saattaisi olla vähän toisenlaista elämä nyt. Vaan ei auta valitus, suuntahan on vain ylöspäin.

 

[Amaryllis]

Paniikkihäiriössä on sekin ero esim. sosiaalisiin pelkoihin, että paniikkikohtaus voi tulla ihan missä tai milloin vain, esim. allekirjoittanut on herännyt keskellä yötä kohtaukseen.

Itselläni alkoi 18-vuotiaana kuvotuksen tunteena ollessani vaihdossa, 2 viimeistä kuukautta mietin että mitähän nyt.. Sitten oireet helpottivat kesän ajaksi palattuani Suomeen. Vaihtovuosi oli rankka ja olin kai ensiksi vain helpottunut että se päättyi. Mutta sitten alkoi tulla noita kohtauksia, jotka haittasivat koulunkäyntiä ja varsinkin matkustamista... Menin yksityiselle psykiatrille ja nappailin Cipramilia ja myös Alproxia satunnaisesti (tämä on kolmiolääke, aiheuttaa riippuvuutta ja ei sovi alkkomaholin kanssa yhteen) aluksi, ennen kuin Cipramil alkoi vaikuttaa kunnolla.

Lääkitys ja kerran kuukaudessa toistuvat psykiatrikäynnit jatkuivat puolisentoista vuotta, joista viimeiset puoli vuotta olin oireeton. Lopetin siis lääkkeet ja lakkasin käymästä psykiatrilla, mutta oireet palasivat puolen vuoden päästä, sitten olin taas vuoden lääkkeillä. Lopetettuani oireet ehkä jossain määrin palasivat, mutta eivät niin vahvoina, ja olen vuosi vuodelta paremmin oppinut elämään asian kanssa ja ehkäisemään/lieventämään kohtauksia hengitystä säännöstelemällä (kun hengittää harvakseltaan, niin esim syke ei vain VOI nousta huippulukemiin, sama pätee vapinaan ja vähän hikoiluunkin). mukana lienee ollut masentuneisuutta, muutaman vuoden takainen talvi oli jostain syystä erittäin vaikea ja olisin varmaan eristäytynyt pahemminkin, jos olisin asunut yksinäni (asuin kimppakämpässä).

Olen hyvin sosiaalinen enkä kärsi ujodesta tai esiintymispelosta, eli se ujousteoriasta. En ole hullu enkä saamaton, joten se hulluksitulo/laiskuusteoriasta. Paniikkihäiriö on eräänlainen elimistön pakoreaktio, adrenaliinitujaus, joka jostain syystä laukeaa väärällä hetkellä, näin psykiatri asiaa selitti. Ne syyt ovat sekä fysiologisia (serotoniiniaineenvaihdunnasta johtuvia) että psyykkisiä (koska ph liittyy usein esim. suuriin elämänmuutoksiin, positiivisiinkin).