Mutta esim tietokirjallisuudessa tuolla on kuitenkin merkitystä.
Kyllä, mutta pelkästään siinä tilanteessa, että tieto on uutta ja vanhenee/muuttuu nopeasti.
Itse tiedän tämän, kun olen ollut tekemisissä isohkon tietokirjallisuuteen keskittyvän kustannusyhtiön kanssa.
Tietokirjallisuudessa osa "ongelmaa" on, ettei kustannustoimittaja monesti tiedä aiheesta voidakseen huomauttaa asiavirheistä, saati alkaa tarkistamaan/tarkistaa kaikkia faktoja. Siksi tietokirjan kirjoittajalla on suurin vastuu sisällöstä. Kustannustoimittajalla on edelleen vastuu kielenhuollollisista asioista.
On molempien osaamattomutta, mikäli teokseen jää paljon virheitä. Monesti kirjoittajat ovat niin kiimassa, etteivät "jaksa" nähdä riittävästi vaivaa. Ylioptimistinen aikatauluttaminen on toinen ongelma, jälleen pääosin osaamattomuutta.
Mun ekaa kirjaa myytiin ennakkoon ennätysmäärä, yli 1200 kappaletta ja muistaakseni eka painos oli 5000 kappaletta.
Todella iso painos, jos kyseessä on jotain bodaamiseen liittyvää. Mikäli on kyse hyvinvointiteoksesta, kohderyhmä kasvaa huimasti. Silti iso painos, ellei tekijällä (tai kirjan kohteella) ole kansakunnallisessa laajuudessa nimeä.
Eri asia tietenkin romaaneissa
Romaanien ensipainokset ovat useimmiten sadoissa, esim. 300 on ihan perusteltu painosmäärä. Ammattikirjailijoilla tietenkin tuhansia, ehkä kymmeniäkin.
Painoseriin vaikuttaa paljon näkyvyys ja nimi.
Toistan.
Taloudellinen riski on taustalla oleva päätekijä. Riski pienenee, kun kohde on vaikkapa iltapäivälehdissä sekoileva iskelmälaulaja vs voimanoston 11-kertainen maailmanmestari. Voimanostajan elämäkerrassa painos kannattaa pitää pienenä. Muutama horkkakäry, rappijuopumus ja snagarimylly parantavat myyntiä.
"Opettaminen" ja "tarve antaa hyviä neuvoja" on ihan ok, vaikka tyyli voisikin ärsyttää, mutta oppeja ja neuvoja on myös lupa kritisoida ja siihen tulee varautua. "Pätemisen" tarve ei myöskään automaattisesti tarkoita sitä, että itse opit ja neuvot olisivat huonoja. Joku voi saada niistä jotakin hyötyä, kun toinen taas ei.
Kyllä niistä hyötyä saa, jos asia kiinostaa. Muutos tapahtuu vain, jos vastaanottajaa kiinnostaa. Puntti-Pate enkä kirjoittaa jatkossakin ilman pilkkuja, eikä siinä ole mitään vikaa kenenkään kannalta tarkastellen. Sanoman saa huonostikin kirjoitutusta viestistä selville, mutta se toki voi vaatia lukijalta vähän panostusta (ja sitähän ei tarvitse lukea, jos taitamattomuus ärsyttää liikaa, ja sama koskee kirjaa, jossa on paljon kirjoitus- tai asiavirheitä, lukemista ei tee mieli jatkaa). Samalla on helppo todeta, että hyvinkin kirjoitetun viestin voi ymmärtää väärin.
Oikeastaan tekisi mieli kysyä, kumpi on yleisempää, väärin vai oikein ymmärtäminen riippumatta siitä, kuinka hyvin/oikein viesti on kirjoitettu?
Useita taloja rakentanut rakennusinsinööri voisi vierailla työmailla ja sanoa ihmisille, että taloja ei rakenneta noin.
Kehonrakennuskilpailuja voittanut ihminen voisi puuttua salilla ihmisten tekniikoihin. "Ei sitä noin tehdä"
Kirjailija tai äidinkielen opettaja voisi puuttua ihmisten kirjoitusvirheisiin. "Ärsyttää kun ihmiset eivät osaa kirjoittaa oikein"
Katso tuota vierestä. Sitten kun neuvoja poistuu, niin alkaa se säkätys. Se alkaa, vaikka neuvoja oli oikeassa, mutta neuvottu ei monesti pidä siitä, koska "hän itse tietää, mikä hänelle on parasta" tai hän ei pyytänyt apua ja kokee tilanteen "vääräksi", puolustautuu, vaikkei kukaan varsinaisesti hyökännyt, paitsi jos itsetunto on sitä mieltä, että hyökkäsi. Mikäli neuvottu on viisas, hän kuuntelee, analysoi ja oppii.
Ja vielä Wolfin edellä olleeseen kommenttiin. Hyvin harvoin pahoitan mieleni muiden kommenteista (triggeröidyn kyllä kommentoimaan, mutta niistäkin 99 % jätän lopulta kirjoittamatta
), varsinkaan silloin kun ne kohdistuvat johonkin toiseen henkilöön.
Lähinnä vain pohdin asiaa, miksi "luulla" esim. Savolaisen seikkailuista jotakin julkisesti, ellei ole muuta totuuspohjaa kuin että samanlaisia seikkailuretkiä on ollut aiemminkin.
Hahahaa, hyvää harjoitusta tulee, kun oikein skarppaa kirjoittamisessa. 
