Ikääntyminen

[makew]

Tästä tulikin pitkä posti, mutta loppuun vielä hauska Zen-tarina. Opetuksen voi miettiä itse kukin.

Two monks, Tanzan and Ekido, were walking down a muddy street in
the city. They came on a lovely young girl dressed in fine silks,
who was afraid to cross because of all the mud.

"Come on, girl," said Tanzan. And he picked her up in his arms,
and carried her across.

The two monks did not speak again till nightfall. Then, when they
had returned to the monastery, Ekido couldn't keep quiet any
longer.

"Monks shouldn't go near girls,' he said, "certainly not
beautiful ones like that one! Why did you do it?"

"My dear fellow," said Tanzan. "I put that girl down, way back in
the city. It's you who are still carrying her!"

Sinäänsä tuossa on järkeä, hyvä tarina

 

[Rinkku]

Mitäpä jos alkaisimme tämän threadin alla keskustelemaan vanhuudesta.

Mä olin viikonloppuna kattomassa 86 vuotiasta mummia ja 97 vuotiasta isotätiä niiden mökillä. Niillä on sellainen kuvio, että pikkusiskosta on pikkuhiljaa tullut isosiskon omaishoitaja. Isotäti on päästänsä suht kunnossa, mutta liikkuminen on todella vaikeaa. Sellaisella rollattorilla vetelee makkarin ja keittiön väliä. Nukkuu jotain 16 tuntia vuorokaudessa. Osaa vielä syödä itse, mutta siihen se sitten jääkin.

Isotäti on selvästi masentunut, koska kokee olevansa taakka siskollensa. Mikä on täysin totta, hän on taakka. Sanoohan sen terve järkikin, että 86 vuotiaan ei pitäisi olla 97 vuotiaan hoitaja. Mummo tekee sen puhdasta velvollisuusetiikaa. Tämä on iso ongelma, koska mummon hermot on riekaleina. Tämä ilmenee siten, että hän on jo vuosia kiusannut siskoansa. Kiusaaminen ilmenee siten, että hän kohtelee siskoaan kuin syvästi kehitysvammaista tyyliin: "älä nyt herranjumala syö ilman ruokalappua, kun sinä pudottelet sen kaiken kuitenkin". Mutta meidän suvussa se on mennyt perinteisesti niin, että vanhukset hoidetaan loppuun asti oman porukan voimin. Vaikka se tarkoittaisi oman mielenterveyden asteittaista alenemista ja omien viimeisten "pirteiden" vuosien uhraamista. Velvollisuusetiikassa on vain se paha puoli, että kun asiat tehdään pelkästä velvollisuudesta, tuottaa tämä vitutusta, pahaa mieltä ja katkeruutta. Isotäti on kuitenkin sitä mieltä, että aina kiusattuna olo Koskelan vanhainkodin voittaa.

Mutta asiaan: Kun katselin sitä tädin rollaattoria ja ruuan tiputtelua, minulle tuli hyvin ahdistava fiilis. Miltä se tuntuu? Miltä tuntuu, kun tajuaa, että ei pysty tekemään mitään itse. Miltä tuntuu, kun tajuaa, että pysyy hengissä vain muiden avulla? Mun mielestä toi isotädin skenaario on oikeestaan pahin mahdollinen; pää on pysynyt niin skarppina, että tajuaa olevansa fyysisesti vauvan tasolla. Tarvii ruokalapun, tarvii jonkun joka pesee, tarvii jonkun joka pukee. Isotäti on masentunut, mutta niin on varmasti jokainen samassa tilanteessa.

Kunpa sitä kuolis silleen, että ei olis taakka kenellekään. Ettei se omaisten viimeinen muisto olis sekopäinen vaippoihin paskova dementikko. Oddsit on kyllä vähän huonot...

 

[treenaisko]

Hyvä aihe. 30 v tuli täyteen tänä vuonna. Itse en haikaile vanhojen aikojen perään, nuorempana olin tosi ujo ja hiljainen, säälittää vieläkin kun kuvia katselee. Eikä ollut mitään omia mielipiteitä, piti vain myötäillä muita. Fyysisessä suorituskyvyssä en ole huomannut rapistumista, vaan päinvastoin. Sänkyhommiinkin on tullut lisää kestävyyttä iän myötä.

Se olen huomannut lohdutuksena, että tuntuu että bodarit lakkaa vanhenemasta 35 v. On vaikea sanoa kaljusta karjusta, onko 35-50 v. voi johtua siitäkin, että näyttää jo 35 v ikäisenä 50 v näköiseltä.

Nuoruus tai vanhuus on suhteellinen käsite. Pappani kun oli jo melkein 70 v ja käveli kaupungilla ja tokaisi, että onpa paljon nuoria liikkeellä. Hänen mielestä 50 v ja ylikin on vielä nuori.

 

[Jasoni]

Tänään täytin 35 ja on ollut jotenkin niin vetämätön olo.. näinkö se veteraanisarjaan siirtyminen todella sitten tuntuu kehossa? Toivottavasti ei. Taitaa olla tämä kuukauden jatkunut remontti, joka vihloo ja kolottaa.

Vaan ei tämä ikä oikeasti tunnu miltään, ne on mulle vaan numeroita. Aivan samanlaiset ajatukset ja huumori mulla on kuin 15 vuotta sitten, maustettuna ripauksella vuosien saatossa kertynyttä malttia, itsetuntoa ja näkemystä. Oikeastaan olen aika tyytyväinen, enkä haluaisi olla yhtään nuorempi tai tehdä mitään aikahyppyä 20 vuotta taaksepäin. Olen asuntovelaton, mieleisessä työssä, hermoheikosta vaimosta huolimatta suht onnellisesti naimisissa ja ihanan tytön isä. En näe mitään syytä haikailla 25- tai jopa 20 -vuotiaan minäni elämää takaisin.

Ringsiden alkusanat tuntuu aika omilta, vaan mikäs tässä on veteraanin ollessa..

 

[protsku]

Tänään täytin 35 ja on ollut jotenkin niin vetämätön olo... näinkö se veteraanisarjaan siirtyminen todella sitten tuntuu kehossa? Toivottavasti ei.

Jasoni, hyvää syntymäpäivää sinulle! Minäkin täytän 35 ennen kuin vuosi vaihtuu ja tämä päivä on mennyt eilen kipeytynyttä kurkkua selvitellessä. Vituttaa kun ei pääse lenkille eikä salille flunssaoireiden takia. Sen voin kuitenkin sanoa että noin yleisesti ottaen motivaatio hoitaa omaa terveyttä ja treenata on paljon parempi kuin kymmenen vuotta sitten. Hyvä juttu on myös se että näin miehen ikään päästessä on omia mielipiteitä jotka uskaltaa sanoa.

Parhaita oivalluksia tässä tredissä on ollut se että kolmekymppisenä voi jo alkaa elämään omaa elämää. Ei tarvii miettiä neuroottisesti jotain pukeutumista ja muotivaatteita tai muuta pinnallista juttua. Mä olen vitun iloinen siitä että selvisin nuoruusvuosien karikoista ilman totaalista haaksirikkoa ja tästä on jo paljon helpompi luovia eteenpäin. Merikarttoja on nyt huomattavasti enemmän kuin silloin pentuna. Samoin vaihtoehtoiset purjehdusreitit lisääntyvät sitä mukaa kun elämänkokemusta kertyy.

Jokainen sukupolvi on ollut omalla tavallaan erikoinen mutta ihmisinä me ollaan kuitenkin kaikki samanlaisia. Jostain kaikki alkaa ja johonkin kaikki päättyy. Siinä välissä kerkii tehdä kaikenlaista.

Lopuksi vielä Ringsidelle kommenttia sen verran että on meidänkin suvussa ollut pitkäaikaissairaita vanhuksia. Minusta se kaikki kuuluu elämään. Sukulaisten pitäisi auttaa toisiaan paljon enemmän elämän viimeisillä taipaleilla eikä jättää kaikkea hoitolaitosten vastuulle.

 

[Edgar]

En lukenut tästä ketjusta kuin pari ekaa sivua, mutta on se ny kumma kun nuoret jannut murehtivat vanhenemista.

Itse olen jo kauan tiennyt, että 20-29 on pojankloppi-ikä, 30-39 on nuoren miehen ikä. Sitten kun tulee 4 vuosikymmentä täyteen, voi alkaa miettiä noita vanhenemisia.

Kyllä näin on jämpti! :thumbs:

 

[littledragon67]

Tällainen keskustelu synnyttää aina mielessäni hymyä... Ei ilkeää tai pilkallista; vaan hyväntahtoista, ehkäpä hieman surumielistäkin. Näen mielessäni itseni reilut kymmenen vuotta sitten: pitkätukkaisen, äärettömän epävarman kaverin, joka julisti koko maailmalle tietävänsä kaikesta kaiken. Hän siteerasi Ecoa, Sartrea ja Nietzsceä, halveksi muiden, varsinkin menneiden polvien, aikaansaannoksia ja julisti vallankumousta ja uutta aikaa... Niin, omaa pahaa oloaanhan se poika vain purki, tosin hän samalla aiheutti sitä runsain mitoin muille. Mutta kun hänellä ei ollut hauskaa niin ei sitä pitämä muillakaan olemaan.

Loppu tarina onkin hyvin tuttu; maailma yritti luotsata pikku paskiaista paremmille reiteille, ensin hyvinkin lempeällä kädellä, sitten hieman rajummin ja kun kovaan päähän ei vieläkään uponnut perusasiat miten tässä maailmassa eletään jotakuinkin ihmisiksi, niin lopulta piti antaa kunnolla alasimesta. Se tehosi! Maailma jotakuinkin pysähtyi useammaksi vuodeksi. Elämän joutui kaapimaan kasaan aika pienistä murusista. Mutta onneksi; ihminen on aivan käsittämättömän kestävä ja mukautuva olento. Usein epätoivon hetkillä unohdamme, että me olemme vain parhaiden, voittaneiden sukua: Meidän esi-isämme ovat olleet uimataitoisimpia ameeboja, voimakkaimpia varsieväkaloja ja älykkäimpiä ihmisapinoita. Ihminen on selvinnyt kaikesta maailmansodista keskitysleireihin saakka, joten en voinut katkaista tätä uskomatonta selviytymisen ketjua oman elämäni kriiseihin. Ja tein saman kuin bakteeriesiäitini miljoonia vuosia sitten; voitin omat pikku kamppailuni. Erilaisena ja muuttuneena, mutta ennen kaikkea: eloonjääneenä!

Tämä tarina on sinänsä lauantai-illan off topic , mutta perusajatuksenani on, että juuri tällaisena iltana tahtoisin mennä ulos, nähdä baaritiskillä jurpottavan oman parikymppisen itseni... Ja taputtaa häntä olkapäälle, hymyillä ystävällisesti ja tarjota hänelle kaljan. Life goes on

 

[protsku]

Niin, eikös eputkin laula että "muston tullu, urheiluhullu". Kyllä sitä nyt jo vanhana mielummin kumartaa fitnessin suuntaan kuin pölyttyneisiin kirjoihin! ;)

 

[Sniffari]

Tällainen keskustelu synnyttää aina mielessäni hymyä... Ei ilkeää tai pilkallista; vaan hyväntahtoista, ehkäpä hieman surumielistäkin. Näen mielessäni itseni reilut kymmenen vuotta sitten: pitkätukkaisen, äärettömän epävarman kaverin, joka julisti koko maailmalle tietävänsä kaikesta kaiken. Hän siteerasi Ecoa, Sartrea ja Nietzsceä, halveksi muiden, varsinkin menneiden polvien, aikaansaannoksia ja julisti vallankumousta ja uutta aikaa... Niin, omaa pahaa oloaanhan se poika vain purki, tosin hän samalla aiheutti sitä runsain mitoin muille. Mutta kun hänellä ei ollut hauskaa niin ei sitä pitämä muillakaan olemaan.

Loppu tarina onkin hyvin tuttu; maailma yritti luotsata pikku paskiaista paremmille reiteille, ensin hyvinkin lempeällä kädellä, sitten hieman rajummin ja kun kovaan päähän ei vieläkään uponnut perusasiat miten tässä maailmassa eletään jotakuinkin ihmisiksi, niin lopulta piti antaa kunnolla alasimesta. Se tehosi! Maailma jotakuinkin pysähtyi useammaksi vuodeksi. Elämän joutui kaapimaan kasaan aika pienistä murusista. Mutta onneksi; ihminen on aivan käsittämättömän kestävä ja mukautuva olento. Usein epätoivon hetkillä unohdamme, että me olemme vain parhaiden, voittaneiden sukua: Meidän esi-isämme ovat olleet uimataitoisimpia ameeboja, voimakkaimpia varsieväkaloja ja älykkäimpiä ihmisapinoita. Ihminen on selvinnyt kaikesta maailmansodista keskitysleireihin saakka, joten en voinut katkaista tätä uskomatonta selviytymisen ketjua oman elämäni kriiseihin. Ja tein saman kuin bakteeriesiäitini miljoonia vuosia sitten; voitin omat pikku kamppailuni. Erilaisena ja muuttuneena, mutta ennen kaikkea: eloonjääneenä!

Tämä tarina on sinänsä lauantai-illan off topic , mutta perusajatuksenani on, että juuri tällaisena iltana tahtoisin mennä ulos, nähdä baaritiskillä jurpottavan oman parikymppisen itseni... Ja taputtaa häntä olkapäälle, hymyillä ystävällisesti ja tarjota hänelle kaljan. Life goes on

Tunnistin itseni täysin, tosin siteeraan myös kreikkalaisia filosofeja. Minne tuut tarjoo :kippis1:

 

[littledragon67]

Niin, eikös eputkin laula että "muston tullu, urheiluhullu". Kyllä sitä nyt jo vanhana mielummin kumartaa fitnessin suuntaan kuin pölyttyineisiin kirjoihin! ;)

Jep, en voi sille mitään, että repeän nykyään aina täysin kun kuulen ko. biisin... Vanheneminen on hauskaa mutta kivaa

Ja SniffDaddy: Tuopponen tulee heti kun näen sinut siteeraamassa Platonia baaritiskillä :kippis1:

-edit- Protskukin saa tuopposen; tosin vain hyvälaatuista heraa lempparimehunsa kanssa ;)

 

[Sniffari]

Ja SniffDaddy: Tuopponen tulee heti kun näen sinut siteeraamassa Platonia baaritiskillä :kippis1:

Ihan tosissaan, tossa sun tekstissä oli jopa pelottavan paljon minua ja tämänhetkistä ajattelumaailmaani. Tosin alasinta päähän odotellaan . Olisinkin kysellyt, että minkälainen oli sun alasin, jos ei ole liian tunkeileva kysymys? Parisuhdeongelmat, läheisten tapahtumat...
Olenko mä samanlainen 11 vuoden päästä

 

[littledragon67]

Ihan tosissaan, tossa sun tekstissä oli jopa pelottavan paljon minua ja tämänhetkistä ajattelumaailmaani. Tosin alasinta päähän odotellaan . Olisinkin kysellyt, että minkälainen oli sun alasin, jos ei ole liian tunkeileva kysymys? Parisuhdeongelmat, läheisten tapahtumat...
Olenko mä samanlainen 11 vuoden päästä

Hmmm... En usko, että sinulle tulee kovinkaan hurjia tapahtumaan, sinulla on jo kyky nähdä omat käyttäytymispiirteesi ja hymyilläkin niille, se on jo kovin paljon. Juuri itselleen nauramisen kyky minulta puuttui kaikessa kaikkitietäväisyydessäni.

Ja nuo tapahtumat, menemättä liikaa Anssi Kela-tyylisiin detaljeihin olivat pääpiirteissään ei-kronologisessa järjestyksessä: Silloisen avovaimoni sairastuminen syöpään, isäni sairastuminen syöpään, veljeni vakava sairastuminen, isäni asuntovelan takauksen kaatuminen päälleni, silloisen työpaikkani kaatuminen altani ja sitä seurannut työttömyys... Ja luonnollisesti nuo tapahtumat vetivät sitten mukanaan legioonan muita pienempiä murheita, niilläkun tapaa olla taipumus kasaantua juuri pahimmalla hetkellä... Mansikkana kakkuun nuo kaikki tapahtuneet eivät tehneet kovinkaan hyvää myöskään mielenterveyspuolelleni. Silloin oppi, että komealta kuulostavat lauseet kirjojen lehdillä eivät välttämättä auta tosielämän surujen keskellä... Muistetaan kuinka herra ihmisdynamiitti Nietzschellekin lopulta kävi :(

Se kurjuudesta :whip: jokainen oppii aikanaan omalla tavallaan ja kaikki päätyy aikanaan hyväksi, usko pois

 

[Sniffari]

Hmmm... En usko, että sinulle tulee kovinkaan hurjia tapahtumaan, sinulla on jo kyky nähdä omat käyttäytymispiirteesi ja hymyilläkin niille, se on jo kovin paljon. Juuri itselleen nauramisen kyky minulta puuttui kaikessa kaikkitietäväisyydessäni.

Ja nuo tapahtumat, menemättä liikaa Anssi Kela-tyylisiin detaljeihin olivat pääpiirteissään ei-kronologisessa järjestyksessä: Silloisen avovaimoni sairastuminen syöpään, isäni sairastuminen syöpään, veljeni vakava sairastuminen, isäni asuntovelan takauksen kaatuminen päälleni, silloisen työpaikkani kaatuminen altani ja sitä seurannut työttömyys... Ja luonnollisesti nuo tapahtumat vetivät sitten mukanaan legioonan muita pienempiä murheita, niilläkun tapaa olla taipumus kasaantua juuri pahimmalla hetkellä... Mansikkana kakkuun nuo kaikki tapahtuneet eivät tehneet kovinkaan hyvää myöskään mielenterveyspuolelleni. Silloin oppi, että komealta kuulostavat lauseet kirjojen lehdillä eivät välttämättä auta tosielämän surujen keskellä... Muistetaan kuinka herra ihmisdynamiitti Nietzschellekin lopulta kävi :(

Se kurjuudesta :whip: jokainen oppii aikanaan omalla tavallaan ja kaikki päätyy aikanaan hyväksi, usko pois

Joo, no sulla onkin ollut noita vastoinkäymisiä sen verran paljon, että maailmankuva muuttuu lähes väkisinkin. Pakkohan sen melkein onkin, jotta pystyisi ottamaan vastaan mitä tarjotaan. Siis siihen mitä elämä meille tarjoaa. Onhan meillä kaikilla kuitenkin primitiiviset defenssimekanismit. Tosin ainakin se avarakatseisempi ajattelumaailma, johon filosofit pyrkivät, on mielestäni kuitenkin perusteltua ja tarpeelista. Se johtaako se mihinkään absoluuttiseen, on IMO triviaalia ja epärelevanttia. Ainakin se erottaa meidät muista lajeista. Se miten "suurten" filosofien elämä muuttui henk.koht. tasolla, kun elämä tarjosi heille kärkipotkua munille, olisi mielenkiintoista tietää.

Itse olen kuitenkin varsin kyyninen, enpä juuri osaa nähdä maailmasta kuin ne huonoimmat puolet, vaikka kaipa täällä hyviäkin on . Ehkäpä ikä ja elämä tuo mukanaan toisenlaisen ajattelumaailman, ei kyllä mielellään kaltaistesi koettelemusten kautta. Pikku Lohikäärmeelle respektiä nääääääääääääääääääääin paljon


Ps. sori kirotusvirheet, oon vähän ottanu

 

[littledragon67]

Tosin ainakin se avarakatseisempi ajattelumaailma, johon filosofit pyrkivät, on mielestäni kuitenkin perusteltua ja tarpeelista. Se johtaako se mihinkään absoluuttiseen, on IMO triviaalia ja epärelevanttia.

Kiitos :kippis1:
Ja en missään nimessä tahdo dissata ajattelijoiden ja filosofien työtä. Heidän työnsä ansiosta tätä maailmaa ja elämää pystyy benchmarkkaamaan aika hyvin, sitten vain ehkä kaikkein suurimpien asioiden edessä joutuu löytämään ulospääsytiet aivan itse ja yksinkin... Mutta kuulunee varmasti suuren pyörän toimintaan, yksilölliseen kehitykseen.

Ja uskonpa, että tulet törmäämään niihin elämän hyviinkin asioihin hyvinkin pian, ehkäpä jo huomenna. Ja eikä hätää, kyllä onnellisenakin voi olla filosofi... Ja vähän vielä kyyninenkin. Eli tuskin tulet onnellisuuden myötä menettämään kovinkaan suuria paloja sielustasi

 

[Sniffari]

Kiitos :kippis1:
Ja en missään nimessä tahdo dissata ajattelijoiden ja filosofien työtä. Heidän työnsä ansiosta tätä maailmaa ja elämää pystyy benchmarkkaamaan aika hyvin, sitten vain ehkä kaikkein suurimpien asioiden edessä joutuu löytämään ulospääsytiet aivan itse ja yksinkin... Mutta kuulunee varmasti suuren pyörän toimintaan, yksilölliseen kehitykseen.

Ja uskonpa, että tulet törmäämään niihin elämän hyviinkin asioihin hyvinkin pian, ehkäpä jo huomenna. Ja eikä hätää, kyllä onnellisenakin voi olla filosofi... Ja vähän vielä kyyninenkin. Eli tuskin tulet onnellisuuden myötä menettämään kovinkaan suuria paloja sielustasi

:kippis1:

 

[teemal]

Olipas hauska lueskella ihmisten mietteitä... Aika tosiaan nelistää erittäin vauhdilla ja ns. kultainen nuoruus on vaan se muisto.
Kieltämättä on hassu aatella olevansa 32v kun ei noin "henkisesti" tunnu siltä. Ympärilleen kun katsoo niin tuntuu että lähes kaikki (nuoremmatkin) on jotenkin niin varovaisia, pidättyväisiä ja "mitähän musta aatellaan"-mentaliteetilla varustettuja. Itsestä tuntuu että ikä on tuonut kokemusten kautta tiettyä viisautta ja uskoa itseen ja tekemisiinsä. Ainut tapa että voisin suostua olemaan nuorempi on se että saisin kokemukset mukaani kun aloitan uudestaan elon 18-vuotiaana. Mutta toisaalta, ei tartte.
Olipas sekava sepustus. No voi voi. Hullu mikä hullu. :kippis1:

 

[Afrodite]

Sikäli kun olen lukenut tätä threadia, niin voin vain ihmetellä miten synkkää tekstiä porukka on naputellut..

Eipä silti, puhuttiin taannoin hyvän lapsuudenystävän kanssa miten joskus ~8v suunniteltiin, että 25v meillä olisi kolme lasta, oltaisiin naimisissa jne.. Joo-o, kiire tulee jos aiottaisiin pitää kiinni noista "tavoitteista"..

Siitäkin huolimatta, että sain 20 täyttäessäni jonkinsortin ikäkriisin, en todellakaan pidä kolmeakymppiä yhtä pahana kuin joskus muutama viosi aiemmin -> 30v = saa mennä hautaustoimistoon valitsemaan arkkua.
Päinvastoin kun ympärilläni on muutama tuossa iässä oleva nainen jotka ovat ja joilla on kaikkea mitä itse pidän tavoittelemisen arvoisena ja haluaisin myöskinitse saavuttaa. Ovat edelleenkin todella kauniita (kroppa lastensaannista huolimatta mielettömässä kuosissa), itsevarmoja ja kaikinpuolin menestyneitä.

 

[Dreamer]

Huomenna napsahtaa se 30 lasiin!!! Mitenkähän pitäisi tänään vielä "nauttia" tästä parikymppisenä olemisesta?

 

[jambo]

Aika ilolla noita ringsiden posteja lukee.

Itellä taitaa syksyllä tulla 32 täyteen. Kolmen kympin jälkeen päätin etten enää juhli synttäreitä tai edes laske vuosia. Itsellä 30 vuotis synttäreihin ei liittynyt mitään ahdistusta tai draamaa, siirtymistä helpotti osaltaan vaimon ostama x-box peleineen. Omaan vanhenemiseen on liittynyt pelkästään positiivisia (tai ainakin pelkästään) kokemuksia. Olo on jotenkin seesteisempi, ei tarvi enää todistaa joka asiassa niin vitusti. Oma tyyli on löytynyt eikä finnit enää vaivaa. Sisäisesti tunnen olevani 20 enkä edes "vanha". Välillä kuitenkin iskee että "vittu, mähän alan kohta kelvata veteraani sarjaa".

Erityisesti kun:

- huomaan että katson samoja tv ohjelmia kuin vanhempani
- säästän rahaa 20 v tähtäimellä
- lasken työvuosia eläkkeeseen
- huomaan etteivät juttukumppanit muista aikaa ennen kännyköitä ja kotitietokoneita
- palautumiseen liikunnasta täytyy kiinnittää enemmän huomiota, ennen vedettiin 3 viikkoa ilman välipäiviä pelkän mehukatin voimalla
- seksi 2 kertaa vuorokauden aikana alkaa tuntua urotyöltä
- huomaan että kaupungilla kyttäämäni teiniperse voisi teoriassa olla tyttäreni
- etsiessäni vaatteita "nuorten" osastolta minua katsotaa pitkään
- viikonloppuna riittää ohjelmaksi pelkkä kotona oleilu
- nuoremmat teitittelevät

 

[onion]

Hetki sitten paukahti 28v lasiin ja lasi on vielä jopa ehjä! Ei turhia paineita. Jatketaan näillä eväillä eteenpäin.