Yllättävän pessimistisiä stooreja täällä. Kolmikymppinen ihminen on minusta vielä nuori. Olen miettinyt itsessäni tapahtuneita muutoksia ja kehittymistä niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella, ja voin sanoa pitäväni itsestäni paljon enemmän nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Arvostan ihmisissä tosi korkealle henkistä pääomaa ja nautin uusien asioiden oppimisesta, niin käytännön jippojen kuin kirjaviisaudenkin karttumisesta. Kaikki koettu on antanut perspektiiviä asioihin ja muuttanut mielipiteitäni monta kertaa matkan varrella.
Erityisesti pidän siitä, miten itsetuntemus on kehittynyt. Se, että on monta kertaa vienyt itsensä äärirajoille – ja osittain ylikin – sekä fyysisissä että henkisissä suorituksissa on tehnyt sen, että nykyään tunnen rajani, kroppani, vahvat ja heikot osa-alueeni aika hyvin. Itsestään saa fyysisesti esimerkiksi treeneissä enemmän irti, eikä tarvitse söheltää samalla tavalla kuin joskus kymmenen vuotta sitten. Silloin treeneihin saattoi mennä monta tuntia päivässä, mutta niissä ei ollut järjen hiventäkään mukana.
Omassa luonteessani olen hyväksynyt tietyt huonot puolet ja muutenkin olen paljon enemmän sinut itseni kanssa kuin kaksikymppisenä. Myös itsetunto on aivan toista luokkaa, enkä juurikaan mieti enää, mitä muut ovat mieltä mistään tekemisistäni.
Ylipäänsä yksi suurimpia muutoksia itselläni on tietty rentous, en ota asioita enää niin vakavasti kuin ennen ja pystyn nauramaan sellaisille jutuille, mistä ennen muinoin olisin ottanut kunnon pultit. En tarkoita tällä mitään hällä väliä -asennetta vaan sitä, että olen tajunnut mitkä asiat on oikeasti sen arvoisia, että niistä kannattaa meuhkata ja mihin on parasta suhtautua hyväntahtoisella ymmärryksellä, jälkimmäisiin kuuluen esim. useimmat miesten älyttömät tempaukset ;) . Nykyään osaan olla lempeä myös itselleni, en pode huonoa omaatuntoa siitä, jos löhöänkin koko päivän sohvalla ja katson leffoja vaikka kymmenen työtä odottaa tekemättöminä. Joskus painetaan sata lasissa, joskus ei. Olen huomannut, että olen loppujen lopuksi ihan ihana tyyppi ja jos ei kukaan muu hemmottele minua, teen sen itse.
En siis haluaisi olla enää minä 20-vuotiaana. Toisaalta, jos pääsisin ajassa taaksepäin siten, että tiedän kaiken sen mitä nyt tiedän ja saisin tämän itsetunnon mukaan, tekisin sen ja toimisin monessa asiassa toisin. Eli tietyt jutut harmittaa toki, eniten varmaan se, että 7 vuotta elämästä meni hukkaan täysin väärän miehen kanssa. Toisaalta, sellainen mies johon nyt rakastuisin, ei olisi kiinnostunut minusta silloin, eli olin niin epäkypsä ja kaikesta tietämätön, että kohdallani ensimmäinen pitkä suhde ei olisi ehkä onnistunut missään tapauksessa. Joillakin kypsemmillä ihmisillä jo nuorena aloitettu liitto voi kestää, mutta itse koen omani parhaimmillaan hyödylliseksi harjoituskierrokseksi. Eli ehkä sekään aika ei mennyt ihan hukkaan.
En voi olla tässä välissä suosittelematta Gwyneth Paltrown elokuvaa Sliding Doors niille, jotka itkevät väärien valintojensa vuoksi tai harmittelevat, etteivät asiat ole menneet halutulla tavalla. Koskaan ei voi tietää, etteikö olisi saattanut käydä vielä huonommin, jos olisit tehnyt toisin. Eli konkreettisesti esim. Hippa, jos vaikka olisitkin päässyt hakemaasi kouluun, voisi olla niin että olisitkin yhtenä päivänä koulumatkalla jäänyt auton alle ja olisit nyt kuollut. Sen sijaan nyt sulla on vielä kaikki mahdollisuudet päästä sinne sekä valmistua ja elää happily ever after... No menee asian sivuun, mutta ajattelen kuitenkin niin, että menneitä tekemisiä/tekemättömyyksiä ei kannata liian paljon murehtia, vaan suunnata eteenpäin.
Tulevaisuus taas on hyvin pitkälle omista valinnoista kiinni. Joihinkin asioihin ei vaan voi vaikuttaa eikä niihin kannata tuhlata energiaa, vaan pitäisi miettiä, mitkä on sellaisia asioita, mihin haluaa keskittyä ja missä haluaa kehittyä ja laatia toimintasuunnitelmat sen mukaan. Omalla kohdallani en näe mitään syytä, miksei positiivinen kehityskäyrä voisi jatkua vielä montakymmentä vuotta. :haart:
Valitettavasti ei oo 
