Kuukauden myöhässä tän ketjun hokasin, mutta kun kaveri aiheesta on puhunut ja mainitsi tämmösen olemassa olosta niin pitihän se tulla lukemaan. Kuten moni sanonu, ni ajatuksena tämmönen "vaakakapina", joka sanana on kenties se kaikkein harhaanjohtavin kuvaamaan tarkotusta, on ihan jees ja toivottavaakin ihmisille joilla se ylipaino, tai miksi ei myöskin alipaino, on syntynyt henkisen puolen syiden takia tai oheistuotteena. Ne ihmiset jotka jostain syystä tarkotuksella tai sitten ihan vaan epähuomiossa tietämättömyyttään ovat syöneet parikymmentä kiloa ylimäärästä ovat luku erikseen, siellä ei ole niitä henkisen puolen ongelmia estämässä laihdutusta ja kyse on ennen kaikkea osaamisen puutteesta.
Johonkin näissä kaikenmaailman vaakakapinoissa kuitenkin pitää vetää raja. Kuten monessa muussakin asiassa, niin viime aikoina on alkanu tulla ihmeen paljon ohjelmia ja juttuja julkisuuteen joissa melkein ylistetään ihmisen vapautta valita syömisensä vaikka painoa olisi 200kg ja pumpun vajaatoiminnan takia käydään sairaalassa kerran kuussa tsekkauksessa (pahin vilkasemani tapaus taitaa olla se eräs TLC:n sarja jossa nainen mainoksessa oikeen ilosesti toteaa "I LOVE being fat"). Ei siis pidä mennä "juu juu-meiningillä" maailman tappiin saakka, vaan kun on saatu niitä henkisiä lukkoja aukeemaan ja itsetunto, yms. nousuun niin sillon on pakko olla vähän raaka ja kertoa faktat joita lihavuudesta seuraa jos ihminen on niin sokea ettei itse tajua asioille mitään tehdä. Valitettavasti tänä päivänä on vielä aika vaikee esimerkiks Suomessa päästä ylipainon takia terapiapuolelle, lääkäri ohjaa korkeintaan ravintoterapeutille jonka joudut itse maksamaan, ja siihen se homma monella tyssääkin. Ainoastaan sitten kun BMI on siellä 40+ lukemissa ja työkyky käytännössä menny niin julkinen terveydenhuolto herää koska menetetään systeemistä veronmaksaja jos tilanne ei korjaannu.
Olen seurannu vierestä nyt useamman vuoden reilusti ylipainosta ihmistä joka tiedostaa nuo henkisen puolen ongelmansa erittäin hyvin ja edes jossain määrin tietää miten pitäisi syödä, sekä haluaisi muuttaa tapojaan, mutta silti mitään ei tapahdu. Energiajuomat ja muu sokeri on päivittäisessä ruokavaliossa tiukasti mukana, herkuttelua useamman kerran viikossa ja ruokalautaselle eksyy syystä tai toisesta joka ikinen kerta aimo annos smetanaa, tuorejuustoa, tms. rasvaa ja leivän päälle reilu kerros voita muiden lisukkeiden alle. Henkisen puolen asioita on käynyt selvittelemässä ravintoterapeutilla, mutta sieltä saadut ohjeet ja oivallukset katoavat kahdessa päivässä kun tekee mieli syödä maha räjähtämispisteeseen tai ostaa pikkasen Batterya kahvitauolla. Jos apua koittaa tarjota tai edes pikkasen kertoa faktoja mitä seuraa kun vetää rasvasta ruokaa ja sokeria hillittömät määrät niin tuloksena on suuttuminen ja toteamus, että hänen syömisasioihinsa ei muiden pidä puuttua. Tukea saa kuulemma antaa ja kannustaa, mutta faktoja ei siedä kuulla mitä seuraa jos tuota rataa jatkaa tulevat vuodet. Kunto on huono, motivaatio liikkumiseen heikko, krooninen yskä, yms. oireet löytyvät ja mikään houkuttelu ei tunnu tepsivän liikkumisen suhteen, paras ajanviettotapa on telkkarin kattominen ja kännykän räplääminen.
Miten tuommosta ihmistä sitten pitäs auttaa joka kieltää kaikki tosiasiat, tietämyksestä huolimatta tekee asiat päin vittuja ja toivoo toisilta ihmisiltä ainoastaan tukea jotta laihtuminen lähtis liikkeelle? Ihmisellä kun ei itellään ole mitään motivaatiota muutosten tekemiseen, mutta silti tahto laihtumiseen on ilmeisesti jossain siellä olemassa koska terapeutilla on käyty, ohjeita on etitty ja pussikeittodieettejä testattu jotka on aina kaatunu siihen, että (ylen)syöminen on vaan niin houkuttelevaa ettei ruokavaliossa pysty pitäytymään. Miten hitossa siinä sitten kaveripiirissä tuetaan ja motivoidaan elämänmuutokseen jos homma lässähtää heti kun mainitset ohimennen miten se smetana ei välttämättä ole paras vaihtoehto siihen ruokaan, tai että josko iltapalalle kannattas syödä välillä jotain muuta kuin leipää ja mehua?
...Oma lukunsa on lisäksi henkinen puoli. Minun identiteetti rakentui lapsesta asti sen mielikuvan varaan että olen todella lihava ja ruma enkä kelpaa mihinkään. Suurimman työn olen joutunutkin tekemään siellä henkisellä puolella. Mutta kun sen sain kuntoon niin ei elämäntapojen muuttaminen ole tuntunut vaikealta, vaikka niitä vaikeita aikoja välissä on ollutkin. Onneksi liikunta kuului jo lapsena elämääni ja aikuisena olen oppinut nauttimaan liikkumisesta vielä enemmän.
Kuin kauan sulla kesti noin suurinpiirtein siinä kun tiedostit nuo ongelmat ja pääsit siihen pisteeseen, että se puoli antoi periksi painonhallinnan onnistumiseen? Ihan mielenkiinnosta kyselen, jotta osaisin asettaa vähän perspektiiviä tähän edellä mainittuun tapaukseen.
Juu, reidet saa kyllä piiloon etenkin hameen avulla. Pyllyä on vähän vaikeampi piilottaa. :D Olen usein miettinyt mistä se johtuu että kilot kerääntyvät juuri johonkin tiettyyn kohtaan? Geeneistä vai jostain muusta? Minulla taitaa olla peritty ominaisuus nämä "rasvajalat", ainakin jos isoisoäidin kuvaa katsoo... Muistan myös lukeneeni jostain väitteen että keskivartalon läskit olisi loppujen lopuksi helpommin laihdutettavissa kuin reisien varastot. Minulla laihtuminen näkyy aina ylävartalossa ensin, tisseistä ja vyötäröltä ne kilot lähtee ensimmäisenä. :D
Sulla on jaloissa ja vyötäröllä&yläkropassa erilainen rasvatyyppi joka vaikuttaa sen palamiseen. Utti tai Juha Hulmi tais tästä kirjotella blogitekstiä jokin aika sitten. Genetiikka määrää missä päin kroppaa on mitäkin rasvaa, mutta yleensä se menee noin että yläkroppa sulaa nopeemmin ja alakerrassa on sitten se sitkeempi rasva. Tai sitten toisinpäin, että perse on säikeillä, mutta rintalihaksissa ei erotu mitään rasvan alta. Mutta ei pidä huolestua, kapee vyötärö ja sopivasti tavaraa lantiolla on erittäin hyvännäkönen yhistelmä naisella, eikä sitä pyllyä ees tartte yrittää piilotella :D
