Ok, cool
Ja seuraavaksi... holy wall of text, Batman!
Nykyisin kaikki markkinataloudet operoivat fiat-rahalla. Fiat-rahan laskee liikkeelle joko valtiovarainministeriö (Treasury jenkeissä laskee liikkeelle kolikot) tai keskuspankki (FED laskee liikkeelle setelit). Fiat-raha on valtion liikkeellelaskema velkakirja, joka ei ole vaihdettavissa mihinkään (esim. jalometalliin). Tällainen raha (keskuspankkiraha) on laillinen maksuväline, jota ei voi kieltäytyä hyväksymästä velkojen (niin yksityisten kuin julkisten) maksussa ja lisäksi se on ainoa raha jota voi käyttää verojen maksamiseen. Liikepankkeihin tehdyt talletukset ovat myös vaihdettavissa keskuspankkirahaksi. Kuten aiemmin todettua, keskuspankkirahaa käytetään myös clearing-tarkoituksiin keskuspankin ja liikepankkien välillä sekä liikepankkien keskinäisiin suhteisiin. Keskuspankkiraha on likvidein olemassa oleva rahamuoto. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kaikki mitä on myynnissä dollarin kuvalla varustettuna on mahdollista ostaa Yhdysvaltain liikkeellelaskemalla valuutalla (kolikot tai setelit).
Kun valtio kuluttaa, se kirjoittaa shekin valtiovarainministeriön (Treasury) nimissä. Treasuryn vastattavat lisääntyvät kulutetun summan verran ja varat lisääntyvät (ostotapauksessa) tai vaihtoehtoisesti jotkin vastuut vähenevät (esimerkiksi työttyömyyskorvausmaksut vähenevät kirjoitettujen työttyömyyskorvausshekkien verran). Treasuryn kirjoittaman shekin saaja todennäköisesti lunastaa shekin pankissa. Saaja joko ottaa shekin rahana tai tallettaa summan tililleen. Jälkimmäisessä tapauksessa liikepankin reservit lisääntyvät tilille talletetun summan verran. Tässä yhteydessä ei ole merkityksellistä tehdä eroa Treasuryn ja ja FED:in taseiden välille. Liikepankin reservit näkyvät pankin varoina ja FED:in vastuina eli pankin saatavina valtion fiat-rahana. Liikepankki voi milloin tahansa vaihtaa nämä varat kolikoiksi tai seteleiksi, tai se voi käyttää niitä valtiolle osoittamina maksuinaan.
Jos shekin tallettanut henkilö päättää lunastaa shekin rahana, pankki muuntaa reservit valuutaksi, jota FED toimittaa aina vaadittaessa toimiessaan Treasuryn omana ”pankkina”, jolloin yhden tyyppinen Treasuryn vastuu (shekki joka on osoitettu kansalaiselle) muuttuu toisenlaiseksi Treasuryn vastuuksi (kolikoiksi tai seteleiksi eli IOU:ksi FED:lle, jota kompensoi FED:n liikkellelaskemat setelit).
Tärkeää on se, että Treasury kuluttaa ajallisesti ennen ja välittämättä verotuloista tai joukkovelkakirjojen liikkeellelaskusta. Yhdysvalloissa verot kerätään ympäri vuoden erityisille verotileille, joita pidetään liikepankeissa. On totta, että Treasury siirtää varoja yksityisistä pankeista omalle tililleen FED:ssä, kun se haluaa ”kuluttaa”, mutta tämä on tosiasiallisesti reservien ylläpitoon liittyvä toimenpide – kun Treasury kuluttaa, pankkien reservit lisääntyvät suurin piirtein saman verran, joten varojen siirto pois verotileiltä tapahtuu pankkien reservien tasapainottamisen vuoksi. Näitä lisäyksiä/poistoja reserveistä täytyy seurata huolella, ja keskuspankki lisää reservejä mahdollisessa alijäämätilanteessa (jos siirrot pois verotileiltä ylittävät Treasuryn pankkeihin kulutuksen kautta tallettamien varojen määrän) ja ylijäämätilanteessa keskuspankki ”imee” ylimääräiset reservit pois (tästä lisää alempana). Keskuspankki ryhtyy näihin toimenpiteisiin, jotta se pystyy ylläpitämään asettamaansa yön yli korkotavoitettaan (josta oli aiemmassa postauksessa puhetta).
Tämän kun ymmärtää, ymmärtää samalla ettei valtio voi kuluttaa saamiaan verotuloja. Jos FED:n ja Treasuryn taseet yhdistetään, huomataan ettei valtio voi kerätä verotuloja taloudesta ennen kuin se kuluttaa – valtion täytyy kompensoida yksityisen sektorin verotileiltä nostamiaan verorahoja kuluttamalla täsmälleen samansuuruinen summa ”fiat-rahaa” FED:n taseen kautta. Valtio on fiat-rahan suvereeni liikkeellelaskija, joten se voi saada verotuloina ainoastaan sellaista fiat-rahaa jota se on yksityisille markkinoille oman kulutuksensa kautta toimittanut.
Verotulot eivät siis ”rahoita” valtion kulutusta, vaan luovat kysyntää valtion liikkeellelaskemalle rahalle sekä vaikuttavat reserveihin.
Jos tarkastelu aloitetaan aggregaattitasolta, voidaan havaita että valtio voi olla ainoa rahan ”netto”tarjoaja. Sen sijaan kun yksityinen sektori luo ”rahaa”, syntyy vastaava summa velkaa. Tämä summa ei voi näin ollen koskaan olla yksityisen sektorin nettovarallisuutta.
Ajatuksena: Kun kansalaiset käyttävät pankkeihin tallettamiaan käteisvaroja verojen maksamiseen, johtaa tämä pankin reservien vähenemiseen, jolloin pankit eivät kykene vastaamaan niille asetettuihin reservivaatimuksiin. Yön yli korot nousevat, kun pankit pyrkivät vastaamaan lain asettamiin vaatimuksiin. Keskuspankin täytyisi puuttua tilanteeseen ja todennäköisin toimintatapa olisi avomarkkinaoperaatio, jossa keskuspankki ostaisi valtion joukkovelkakirjoja. Tämä ei kuitenkaan ole kestävä ratkaisu, koska se johtaisi ennen pitkää siihen, ettei markkinoilla olisi jäljellä yhtään myytävää joukkovelkakirjaa. Keskuspankki voisi tässä tilanteessa tarjoutua ostamaan muita yksityisen sektorin varoja, esimerkiksi vierasta valuuttaa (ja tätä myös tapahtuu). Keskuspankki voisi myös ostaa kotimaisia finanssiassetteja tai jopa kotimaisia hyödykkeitä ja palveluita. Itse asiassa, maissa joissa valtio yrittää ylläpitää ylijäämäisiä budjetteja keskuspankki joutuu turvautumaan em. toimenpiteisiin järjestääkseen kansalaisille riittävän määrän fiat-rahaa, jotta he kykenevät maksamaan veronsa. Tässä tilanteessa Treasuryn tase itse asiassa olisi ylijäämäinen, mutta keskuspankin alijäämäinen. Ainoastaan keskuspankin yllämainittujen ostotoimenpiteiden kautta saadaan aikaiseksi vaikutelma siitä, että valtion on mahdollista jatkuvasti ylläpitää ylijäämäisiä budjetteja. Johtopäätöksenä voidaan todeta, ettei valtion ole mahdollistaa ylläpitää jatkuvia ylijäämäisiä budjetteja, koska yksityisen sektorin holvaamat rahat loppuvat jossain vaiheessa. Treasuryn tase voi näyttää ylijäämäiseltä niin pitkään kuin keskuspankki työntää talouteen reservejä ostamalla assetteja tai lainaamalla reservejä.
Sen sijaan kun valtio luo fiat-rahaa ostaakseen hyödykkeitä ja palveluita, tämä näyttäytyy yksityisen sektorin kirjanpidossa fiat-rahan kreditoimisena ja valtion ostamien hyödykkeiden ja palveluiden debitoimisena. Tämä tarkoittaa ”nettorahanluontia”, koska yksityisen sektorin vastuut eivät kasva. Tätä ”nettorahaa” on näin ollen yksityisen sektorin käytössä verojen maksuun. Maksaessaan verot tällä ”nettorahalla” yksityisen sektorin verovastuu vähenee täsmälleen samalla summalla.
Periaatteena: Valtio siis kuluttaa (ostaa hyödykkeitä, palveluita jne yksityiseltä sektorilta), jonka jälkeen tätä rahaa käytetään yksityisen sektorin toimesta valtion asettamien verojen maksuun. Loogisesti: kansalaiset eivät voi maksaa verojaan fiat-rahassa valtiolle ennen kuin valtio on siirtänyt fiat-rahaa kansalaisten käyttöön (mm. em. ostojen muodossa).
Näin ollen teoreettisesti valtio ei millään voi pyrkiä jatkuvasti ylijäämäisten budjettien ylläpitoon, koska valtion liikkeellelaskemaa rahaa olisi kierrossa vähemmän kuin mitä yksityiselle sektorille asetetut verovastuut olisivat. Kansalaiset voisivat käyttää ensiksi säästöjään verojen maksuun, jonka jälkeen voisivat siirtyä myymään valtion joukkovelkakirjoja joiden olemassaolo itsessään on riippuvainen siitä, että valtiolla on joskus aiemmin ollut alijäämäisiä budjetteja. Jos vielä tässäkin vaiheessa valtio yrittäisi ylläpitää ylijäämäistä budjettia, voidaan huomata että ainoa tapa mistä rahaa talouteen voisi tulla on valtion kulutuksen kautta.
Vielä valtion joukkovelkakirjoista:
Valtio siis ”rahoittaa” kulutuksensa luomalla fiat-rahaa ja verojen asettamisen tarkoitus on (luoda kysyntää valtion asettamalle rahalle sekä) saada yksityinen sektori tuottamaan hyödykkeitä ja palveluita, jotta yksityinen sektori saisi myytyä niitä valtiolle vastineeksi fiat-rahasta, jota yksityinen sektori tarvitsee verojen maksua varten. En esitä mitään väitettä onko tämä "hyvä" vai "paha" asia.
Miksi valtio sitten laskee liikkeelle joukkovelkakirjoja? Valtioiden päättäjät toki uskovat, että joukkovelkakirjojen avulla valtio saa lainattua rahaa kulutustaan varten. Tämä on kuitenkin illuusio, koska valtion kulutuksen täytyy tapahtua ensiksi. Joukkovelkakirjojen tarkoitus onkin poistaa ylimääräisiä reservejä pankkijärjestelmästä eikä niitä ole mahdollista käyttää valtion kulutuksesta syntyneiden budjettialijäämien ”rahoittamiseen”. Joukkovelkakirjamyyntien tarkoitus on korvata korkoa kerryttämättömät valtion velkakirjat (fiat-raha) korkoa kerryttävillä joukkovelkakirjoilla.
Kun valtio kuluttaa enemmän kuin se kerää veroina, synnyttää tämä osakassavarantoihin perustuvassa pankkijärjestelmässä ylimääräisiä reservejä valtion kulutusta vastaavalla summalla yllä kuvatulla tavalla (esimerkki Treasuryn työttömyyskorvaushekistä, joka nosti pankkireservien määrää). Osan näistä reserveistä (keskuspankkirahasta) nostavat ei-pankkisektoriin kuuluvat tahot, mutta valtaosa reserveistä jää ylijäämäksi liikepankkien keskuspankissa pitämille tileille. Kuten aiemmassa postauksessa tuli esille, pankit pyrkivät ”myymään” näitä reservejä interbank-markkinoilla yön yli korolla (Fed funds rate). Ylijäämäreservit puskevat yön yli korkoa alaspäin, koska pankit pyrkivät eroon näistä ylijäämistä interbank-markkinoilla, kunnes korko painuu nollaan (tarjontaa on, kysyntää ei). Koska FED ei varmaankaan halua painaa yön yli korkoa nollaan, täytyy ylijäämäiset reservit ”imeä” pois järjestelmästä. Reservien poistaminen tapahtuu myymällä joukkovelkakirjoja. Tämä tapahtuu itse asiassa ”normaalisti” automaattisesti mm. reverse repojen muodossa. Repot ja reverse repot ovat kuitenkin vain ”hienosäätöön” liittyviä työkaluja. Päävastuu joukkovelkakirjojen liikkeellelaskusta on Treasuryllä. Treasuryn primaarimarkkinolla tapahtuvat joukkovelkakirjamyynnit siivoavat pois ylijäämäreservit joita valtion kulutus on synnyttänyt.
Joukkovelkakirjojen myyminen on näin ollen rahapoliittinen toimenpide eikä finanssipoliittinen toimenpide.
Tältä erää voikin jättää tähän. Eiköhän tästäkin jo synny keskustelua. Kohta voi ehkä siirtyä myös siihen mistä euroalueen ongelmat johtuvat.
