Jossakin vaiheessa Suomella tulee ongelmia jos nykyvelkaantuminen jatkuu. En muista mikä Suomen luottoluokitus oli 90-luvun lamassa, eikä sillä ole niin väliä, mutta ymmärtääkseni Viinanen joutui käymään Suomen velkojien kanssa kahdenkeskeisiä neuvotteluita joissa nämä lopulta pitkin hampain suostuivat jatkamaan Suomen luotottamista. Tämä oli siis silloin kuin Suomella vielä oli oma valuutta ja keskuspankki. Kukaan ei vaan suostunut lainaamaan Suomelle markoissa.
Eli kun valtio velkaantuu tarpeeksi kauan tarpeeksi pitkään niin ongelmia tulee väistämättä. En usko, että valtio vaikkakin voisi painaa rahaa on jokin mystinen olento johon eivät normaalit markkinatalouden lainalaisuudet koske.
Ei kyseessä toki ole mikään mystinen olento tai uskon asia. Kuten tuossa yllä todetaan:
Itse asiassa myös keskuspankin rahoittamat valtion alijäämät voivat olla täysin hintaneutraaleja, jos julkinen kulutus johtaa talouden reaalisen tarjonnan kasvuun samassa suhteessa reaalisen kysynnän kasvun kanssa. Verotuksella valtio voi kuitenkin aina säädellä valtion kulutuksen inflatorisia vaikutuksia, jotka seuraavat pääasiassa tuotantojärjestelmän jäykkyyksistä tai muista rakenteellisista tekijöistä. Luonnollisesti täystyöllisyystilanteessa (noin 2 prosentin työttömyysaste), jolloin tuotannon kasvu väistämättä hidastuu, julkisen sektorin alijäämät voivat aiheuttaa inflaatiota. Tällöin ostovoiman imeminen pois taloudesta budjettiylijäämin on tarpeellista.
Valtion kulutukselle (ja omassa valuutassaan velkaantumiselle) on rajoituksia, mutta ne eivät liity budjetin tasapainottamiseen millään tietyllä aikavälillä. Todellisia rajoituksia asettavat työllisyyden taso ja inflaatio. Toki nyt EMU-maana Suomi on aikamoisessa liemessä.
Ja tuohon Suomen tilanteeseen 1990-luvulla: Täytyy lukea taloushistoriaa, jotta ymmärtää tuolloin tehtyjä päätöksiä. Toisen maailmansodan jälkeen oli kansalliset valuutat oli sidottu dollariin (tietty vaihteluväli) ja dollari kultaan (Keynes ehdotti
muunlaista järjestelyä, mutta Yhdysvaltain tahdosta näin tehtiin). Haluttiin mm. tavaroiden vapaata liikkuvuutta, mutta samanaikaisesti säännellä pääomaliikkeitä, koska niiden tuohoisa vaikutus oli nähty sotien välisenä aikakautena. Järjestelmä vaati pääoma- ja valuuttakontrolleja, jotta valuutat saatiin pidettyä tuossa asetetussa vaihteluvälissä. Pääomat eivät siis virranneet vapaasti rajojen yli eikä valuuttoja ollut mahdollista vaihtaa vapaasti. Kantava ajatus tavaroiden vapaan liikkuvuuden osalta oli siis varsin
ricardolainen, mutta vapaat pääomaliikkeet nähtiin ennemminkin turmiollisina kuin hyödyllisinä.
Tällaisen järjestelmän ehdottomana etuna nähtiin se, että se mahdollisti valtion aktiivisen finanssipolitiikan mm. täystyöllisyyteen pyrkimisessä. Toisaalta, tällaisessa järjestelmässä valtion budjettialijäämillä ja velkaantumisella on suoraan väliä. Alhaiset korot eivät kuitenkaan tällaisessa järjestelmässä johtaisi pääomien pakenemiseen maasta suurempien hyötyjen toivossa. Järjestelmä toimi erittäin hyvin 1940-luvulta aina 1970-luvulle, jona aikana ei nähty
ensimmäistäkään finanssikriisiä. Järjestelmässä oli kuitenkin sisäsyntyisiä ongelmia, joista yksi oli se, etteivät pääomakontrollit olleet kaksinkertaisia. Vastaanottavaa maata ei siis velvoitettu kontrolloimaan sinne laittomasti (?) virtaavia pääomia (tämä oli alunperin Keynesin ja Whiten ehdotus ja kirjattu luonnoksiin, mutta lopullisessa sopimuksessa sitä ei enää ollut. Syynä oli todennäköisesti rahoitusalan painostus, koska yhdysvaltalaiset pankit olivat 1930-luvulla tehneet hyvää bisnestä Euroopasta paenneilla pääomilla). Tästä porsaanreiästä tietyt maailmantalouden persreiät, kuten Lontoon City, päättivät tehdä bisneksen itselleen (johon keskuspankki hiljaisesti suostui vastoin valuuttakontrolleja koskevia säännöksiä). Yhdysvaltojen Marshall-apukin oli lopulta vain murto-osa siitä rahamäärästä, jota Euroopasta oli virrannut toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltojen oli itse asiassa
pakko antaa Marshall-apua Eurooppaan tai muuten Euroopasta ei koskaan olisi voinut tulla ostovoimaista, joka taas olisi johtanut yhdysvaltalaisten yritysten heikkeneviin tuottoihin Euroopan osalta. Lopulta järjestelmä kuitenkin romahti 1970-luvulla, kun Yhdysvallat halusi vapauden kuluttaa Vietnamin sotaa varten yli sen mitä järjestelmä mahdollisti. Siirryttiin kelluvien valuuttakurssien järjestelmään. Suomessa vapaiden pääomalikkeiden ja kelluvien valuuttakurssien vaikutusta valtion finanssi- ja rahapolitiikalle ei kuitenkaan täysin ymmärretty:
Vaikka pääomanliikkeiden vapautuminen oli muuttanut oleellisesti länsimaista raha- ja rahoitusjärjestelmää 1980-luvulla, Suomessa rahapolitiikka haluttiin härkäpäisesti perustaa kiinteiden valuuttakurssien pohjalle, jolloin keskuspankin tavoitteena oli pitää markan ulkoinen arvo mahdollisimman vakaana ja kotimainen inflaatio mahdollisimman matalana (ks. vahvan markan politiikka). Uusissa olosuhteissa tämänkaltainen politiikka oli jo lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan, mistä kasvavat pääomanliikkeet ja nopeutuva yksityisen sektorin velkaantuminen pitivät huolen.
Valittuaan rahapoliittiseksi tavoitteekseen valuuttakurssivakauden, keskuspankin mahdollisuudet vaikuttaa korkotasoon sekä pankkien antolainaukseen heikkenivät oleellisesti. Kun pankkien lainanantoa pyrittiin kiristämään ja kotimaista korkotasoa nostamaan, virtasi maahan ulkomaista pääomaa korkoeron houkuttelemana. Tällä puolestaan oli suora vaikutus valuutan arvoon, jonka korjaamiseksi tehdyt valuuttakaupat puolestaan lisäsivät kotimaista likviditeettiä ja laskivat korkotasoa. Kuten kuviosta 1 havaitaan, oli markkinakorkojen volatiliteetti erittäin suurta 1990-luvun vaihteessa, mikä kertoo omalta osaltaan keskuspankin kyvyttömyydestä vaikuttaa korkoon.
Ylikuumentuvassa taloudessa, jossa keskuspankki on menettänyt tärkeimmän rahapoliittisen välineensä hallinnan, seinään törmääminen on välttämätön lopputulos. Kuplan puhkeamisen ja reaalitaloudellisen kriisin kärjistymisen myötä keskuspankin eväät myös valuuttakurssin säätelyn suhteen tulivat syödyksi. Kansainvälinen pääoma arvioi markan arvon huomattavasti alhaisemmaksi, kuin mitä keskuspankki halusi sen olevan. Valuuttakurssipaineiden lisäksi valtion obligaatioiden pitkä korko jatkoi nousuaan, mikä vaikeutti entisestään valtion rahoitustilannetta.
Vuoden 1991 devalvaatio sekä talousneuvoston (s. 39) kesän 1992 aikana laatiman analyysin pohjalta rakennettu valtion talouden tasapainottamiseen pyrkinyt ohjelma (nk. Sailaksen lista), eivät riittäneet vakuuttamaan markkinoita ja alentamaan markkinakorkoja, vaikka erityisesti jälkimmäisen uskotellaan niin tehneen ja siten pelastaneen Suomen yhä pahenevasta taloudellisesta kriisistä. Kun myös valuuttavarannot jatkoivat supistumistaan, päätyi Suomen pankki 8. syyskuuta väistämättömään ja asetti markan ulkoisen arvon markkinakysynnän määritettäväksi. Markan neljä seuraava vuotta kestänyt kellutus alkoi.
Kelluva valuuttakurssi palautti välittömästi keskuspankin ohjausvallan lyhyeen korkoon, minkä merkitystä Suomen talouden käännökseen ei voida aliarvioida. Kuten kuviosta 1 havaitaan, lyhyt korko kääntyi välittömästi kellutuspäätöksen jälkeen laskuun, mikä tuotti helpotusta sekä nousukauden aikana ylivelkaantuneille kotitalouksille että uutta tuotantoa suunnitelleille yrityksille. Markan jatkuva devalvoituminen, joka myöhemmin arvioituna oli suuresti ylimitoitettu, oli niin ikään valtava piristysruiske Suomen vientiteollisuudelle (kuvio 2).
Lyhyen koron putoamisen vaikutus alkoi näkyä nopeasti myös pitkässä korossa ja valtion rahoitusasema helpottui huomattavasti. Keskuspankin tärkeimmäksi ohjauskeinoksi muodostuivat yli yön -koron ja rahoituslaitosten likviditeetin säätely. Kesän 1993 ja kesän 1994 välillä yli yön -korko laski lähes neljällä prosenttiyksiköllä seuraten keskuspankin määrittämää korkokäytävää. Pankkien maksuvalmiuden kasvettua vuoden 1994 aikana korko laski lähemmäs keskuspankin päivätalletuskorkoa, kun aikaisemmin yli yön -korko liikkui suhteellisesti lähempänä maksuvalmiusluoton korkoa (kuvio 3).
Valtion obligaatioiden hinta kääntyi vielä vuoden 1994 aikana nousuun seuraten globaalia trendiä, mutta velkamarkkinoiden rauhoituttua korko palasi vuoden 1996 loppuun mennessä – jolloin markka kytkettiin EU-maiden valuuttakurssimekanismiin ERMiin – vuoden 1993 lopun tasolle. Kelluvan valuuttakurssin aikakausi osoittautui lähes kaikilla taloudellisilla mittareilla arvioituna menestykseksi; myös talouden kasvu kiihtyi ja inflaatio pysyi maltillisena. Kun otetaan vielä huomioon se, kuinka syvässä kriisissä uudenlainen rahapoliittinen lähestymistapa otettiin käyttöön, on sen toimivuutta erittäin vaikea kiistää
http://rahajatalous.wordpress.com/2011/01/18/markasta-euroon-mutta-miksi/
Olen tullut jossain määrin siihen tulokseen, että Suomessa ei oikein ymmäretä mistä kelluvien valuuttakurssien järjestelmässä oli kyse, kun Suomen markka oli siihen "kytkettynä". Ihmisten käsitys tuntuu olevan, että silloin sitä markkaa
poikkeuksellisesti "kellutettiin" ja että devalvaatiot liittyisivät jollain tapaa kelluvien valuuttakurssien järjestelmään kytkettyyn valuuttaan.
