Et ilmeisesti ikinä ole kuulut sananlaskuja: "Lukea kuin piru Raamattua" tai "Nähdä metsä puilta"? Itseasiassa totuus on että ääri-ateistit lukevat Raamattua samalla tavalla kuin äärihihhulikin, niissä ei ole mitään eroa, tämä on hemmetin surullista tässä "rationaalisessa" ja "järkevässä" maailmassa. Raamattu, niinkuin mikä tahansa muukin kirja, on aikansa tuote ja sitä on katsottava siltä kantilta. Raamattu koostuu myöskin monista kirjoituksista, joten sitä ei voi tulkita mustavalkoisesti hakemalla kohtia sieltä ja täältä, mikä vain parhaiten sopii omaa agentaan. Tuota kirjaa on pakko tulkita, mutta harvat siihen pystyvät tai edes haluavat.
Totta puhuen viestini oli tarkoitettu provona ja juuri pistämään miettimään sitä asiaa, että mikä sitten olisi oikea tapa tulkita ja opettaa raamattua.
Selvästi kirjoituksestasi huomaa että ainakaan sinä et ole lukenut Raamattua ikinä pelkkänä kirjana, vaan jonain teoksena josta on pakko etsiä epäkohtia ja ristiriitaisuuksia, jotka sopivat oman ajatteluun ja aatemaailmaan.
Itseasiassa ihan pikkuskidinä uskoin vakaasti jesseen. Muistan hyvin myös tapahtuman, jossa joskus 5-vuotiaana heräsin painajaisesta ja pelotti niin saatanasti. Noh, rukoilin sitten jesseä jeesaamaan ja ohhoh, uni maittoi, eikä pelottanut pätkääkään.
- Toisaalta samoihin aikoihin uskoin myös joulupukkiin.
Vastaavasti kun olin jossain kymmenen ikävuoden tienoilla ja TVstä tuli Slipknotin musiikkivideo vaihdoin kanavaa äikä helvetin äkkiä, koska videossa oli 666 yms. "jumalanpilkkaa".
Vahva vakaumukseni jesseen johti erittäin rajoittuneeseen maailmankuvaan ja jopa jossain määrin jopa faktatiedon kieltämiseen. Tätä en missään nimessä pidä hyvänä asiana.
Joskus sitten 14v tienoilla aloin funtsimaan asioita enemmän ja suuremmaltakin pinta-alalta. Imin sisääni kaikennäköistä tietoa, tutkin asiaa ym. ym. Nykyään kun katson taaksepäin itseeni tuona viisivuotiaana, niin noin vahva asia tuntuu jopa jossain määrin pelottavalta jonkun ihmisen hallussa.
Silti viimeinen tekijä, joka sai mieleni tekemään täyskäännöksen oli rippikoulu ja -leiri. Se oli varsinainen karkoitusleiri kaikesta uskontoon liittyvästä. Tuntui mm. hieman oudolta, että oli _pakko_ opetella ulkoa "oma" uskontunnustus riippumatta siitä mihin uskoi (silloin kun ei vielä voinut itse kirkosta erota).
Asian kaksipiippuisuus tulee ilmi myös tässä kohdassa, sillä juurikin rippikoulussa tapasin ja tutustuin ihmisiin, jotka ovat erittäin hyviä ystäviäni tällä hetkellä.
Tästä johtuen näkemykseni lapsen kasvatukseen uskonnon osalta on hieman ristiriitainen. Suoraan sanottuna en ikimaailmassa haluaisi lapseni uskovan jesseen tai mihinkään muuhun yliluonnolliseen. Toisaalta taas haluaisin, että hänellä olisi mielessään jonkinlainen asia, johon hän voisi yksin ollessaan turvata, joka sitten myöhemmällä iällä toivottavasti poistuisi (vrt. hammaskeiju, joulupukki).
Toisaalta estettäessä lapselta uskonnonopetus koulussa hänet sysätään suoraansanottuna pois ryhmästä, joka konformistisuudessaan voi taas hyljätä ryhmästään oudon linnun pois ja näin ollen joutua kiusauksen kohteeksi. Ainakin omakohtaisia kokemuksia tästä on (porukalla kiusattiin niitä paria outoa, jotka ussan tunneilla olivat muualla, joka tietenkin oli erittäin tyhmää). Tämä taas voi vaikuttaa negatiivisesti uskonnon opetuksen ulkopuolella olevan lapsen sosiaaliseen kehittymiseen.
Valitettavaa, mutta totta, sama on nähtävissä myös rippikouluaikaan niiden välillä, jotka rippikouluun joutuvat mennä ja ne, jotka eivät mene/menevät muulle leirille.
Tiivistettynä mielipiteeni taitaa olla kutakuinkin se, että esim. Suomessa luterilaiseen kirkkoon kuuluvien lasten läpikäymä sosiaalinen toiminta on positiivista. Kuitenkin toivoisin, että lapsi löytäisi arvomaailmansa myös ihan yhteiskunnastamme sen sijaan, että toimisi jonkin yliluonnollisen asian ohjaamana.
ja vihataan jumalaa ja koko maailmaa.:down: