- Liittynyt
- 18.4.2004
- Viestejä
- 436
D.Yates, juu, tarkkaan olen tätä keskustelua lueskellut, on niin kiinnostava. Mietin vaan, miten nykyään (ja kyllä ennen vanhaankin) vanhemmat tekevät noin. Antavat periksi lapselleen... Ehkä kun se on helpompaa kuin saada ne kiukut päälleen kun kieltää = aiheuttaa pettymyksen.
Toisaalta ehkä se on vaan jotain hukassa olemista, ja sen konfliktitilanteen pelkoa? Ei kai moni ajattele, että kasvatanpa tässä lapsestani pikkupirua. On se välillä hankalaa olla sen nappulan raivon kohteena, meinaan kun pientä komentaa ja kieltää sen mitä just ENITEN haluaa, voi olla karkki, lelu, kotona videoiden katsominen tai mikä vaan. Eilenkin meillä lastenhuoneen ovi paukkui kun nelivuotias paineli sinne, kun kielsin ottamasta koko ajan veljeltä tavaroita ja sitten viskomasta niitä veljen päälle... Silloin sain kuulla, että äiti on maailman tyhmin! ja mie en enää koskaan ikinä tykkää siusta!!! . Lastenhuoneessa tämä raivotar sitten läjäsi leluja, nukensängyn, keinuhevosen ym. huoneen oven eteen, etten pääsisi sinne. Unohti vaan, että vessasta pääsee läpi, työhuoneesta lastenhuoneeseen. Kävin sitten enimmän raivon laannuttua halimassa pientä raivotarta ja kyllähän hän kuulemma vielä tykkäsi. Jos tuollainen kohtaus tulee jossain julkisella paikalla, ja kyseessä on vaikka karkin tahtominen, niin voihan se olla kätevintä ja noin ympäristö huomioonottaen helpointa antaa se karkki... Mutta sitten pitemmän päälle huonompi juttu.
Mutta kun millään kasvatuksella noita kohtauksia ei saa pois! Jollain lapsella voi mennä hyvin miedosti tuollaisetkin asiat, esim. veljeni (olin liki täysikäinen kun syntyi, joten on jäänyt mieleen lapsuusaikansa hyvin) ei koskaan saanut mitään kohtauksia, oli hyvin rauhallinen ja tyytyväinen. Ei mitään karkkikiukkuja tms. Kun taas tuo oma nelivuotias on neiti pippurinen, alati räjähdysvaarassa uhmaisena. Pienempi taitaa taas tulla enoonsa, ottaa rennosti kaikenlaiset tilanteet, tosin vasta hiukka alle 1,5v joten saa nähdä...
Eli sitten kun joku uhmaikäinen saa kaupassa hepulin, ympäristön on joskus hankala siihen suhtautua. Sitä katsoo, että pistäisi tuokin lapsensa kuriin. Mutta joskus se kuriin laittaminen vaatisi ihan äärimmäisiä tekoja, ja parempi on vaan keskustella rauhallisesti ja odottaa lapsen rauhoittumista. Ikävää muille.
Eri juttu on sitten tämmöinen kaupoissa ryntäily, junissa törmäily ym. Se pitää pistää kuriin, jo vaarallisuussyynsä takia. Tosin jotkut eivät ehkä niin halua tehdä, koska seurauksena oikein omatahtoisen lapsen kanssa voi olla sitten se huuto... Ojasta allikkoon? Mutta pidemmän päälle ne muutamien julkisten huutojen häpeämiset kuitenkin kannattaa, kun sitten ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa uhmakaudet vähenevät ja lapsella on jotain järkeä päässä. Ehkä. Ja sitten tulee teini-ikä.
:D
Toisaalta ehkä se on vaan jotain hukassa olemista, ja sen konfliktitilanteen pelkoa? Ei kai moni ajattele, että kasvatanpa tässä lapsestani pikkupirua. On se välillä hankalaa olla sen nappulan raivon kohteena, meinaan kun pientä komentaa ja kieltää sen mitä just ENITEN haluaa, voi olla karkki, lelu, kotona videoiden katsominen tai mikä vaan. Eilenkin meillä lastenhuoneen ovi paukkui kun nelivuotias paineli sinne, kun kielsin ottamasta koko ajan veljeltä tavaroita ja sitten viskomasta niitä veljen päälle... Silloin sain kuulla, että äiti on maailman tyhmin! ja mie en enää koskaan ikinä tykkää siusta!!! . Lastenhuoneessa tämä raivotar sitten läjäsi leluja, nukensängyn, keinuhevosen ym. huoneen oven eteen, etten pääsisi sinne. Unohti vaan, että vessasta pääsee läpi, työhuoneesta lastenhuoneeseen. Kävin sitten enimmän raivon laannuttua halimassa pientä raivotarta ja kyllähän hän kuulemma vielä tykkäsi. Jos tuollainen kohtaus tulee jossain julkisella paikalla, ja kyseessä on vaikka karkin tahtominen, niin voihan se olla kätevintä ja noin ympäristö huomioonottaen helpointa antaa se karkki... Mutta sitten pitemmän päälle huonompi juttu.
Mutta kun millään kasvatuksella noita kohtauksia ei saa pois! Jollain lapsella voi mennä hyvin miedosti tuollaisetkin asiat, esim. veljeni (olin liki täysikäinen kun syntyi, joten on jäänyt mieleen lapsuusaikansa hyvin) ei koskaan saanut mitään kohtauksia, oli hyvin rauhallinen ja tyytyväinen. Ei mitään karkkikiukkuja tms. Kun taas tuo oma nelivuotias on neiti pippurinen, alati räjähdysvaarassa uhmaisena. Pienempi taitaa taas tulla enoonsa, ottaa rennosti kaikenlaiset tilanteet, tosin vasta hiukka alle 1,5v joten saa nähdä...
Eli sitten kun joku uhmaikäinen saa kaupassa hepulin, ympäristön on joskus hankala siihen suhtautua. Sitä katsoo, että pistäisi tuokin lapsensa kuriin. Mutta joskus se kuriin laittaminen vaatisi ihan äärimmäisiä tekoja, ja parempi on vaan keskustella rauhallisesti ja odottaa lapsen rauhoittumista. Ikävää muille.
Eri juttu on sitten tämmöinen kaupoissa ryntäily, junissa törmäily ym. Se pitää pistää kuriin, jo vaarallisuussyynsä takia. Tosin jotkut eivät ehkä niin halua tehdä, koska seurauksena oikein omatahtoisen lapsen kanssa voi olla sitten se huuto... Ojasta allikkoon? Mutta pidemmän päälle ne muutamien julkisten huutojen häpeämiset kuitenkin kannattaa, kun sitten ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa uhmakaudet vähenevät ja lapsella on jotain järkeä päässä. Ehkä. Ja sitten tulee teini-ikä.
:D