Maailmankatsomusthread (uskontokeskustelut kaikki tänne)

[MissEvilEve]

^ Kiitos tosi hyvästä vastauksesta.

 

[mountainer]

Miten tätä on näin vaikea selittää? :D

Hyvinhän sinä selitit.

Ilmeisesti kaikkien ihmistön pönttö ei vaan kykene käsittelemään Jumalan löytämistä järkevästi ja sitten lähdetään pahimmillaan lataamoon. Tähänkin threadiin oli linkitetty joku video missä kaveri kertoi hurahtamiskokemuksesta jotain tyyliin että pyhä henki täytti huoneen ja puhui hänelle ja hän tunsi fyysisiä kokemuksia. Jos tuommoinen kaverin kuvailema kokemus on totta niin voisiko siinä olla takana että kun Jumala haluaa meille kaikille hyvää elämää niin hän tuolla tavalla ravistelee ja kertoo että kaikilla on mahdollisuus. En tiedä, tekisi melkein mieli jutella vähän enemmän kaverin kanssa, vaikutti kuitenkin muuten suht terveeltä.

Kertoisitko darker pikkuisen enemmän tuosta uskonnollisten kokemusten tutkimisesta neurotieteessä. Voisiko aiheesta lukea jostain?

 

[Masterpiece]

Mielenkiintoisia kokemuksia. Itselläni ei ole ketään sukulaista tai tuttavaa, joka olisi niin täysin hurahtanut uskovaiseksi, että sitä voisi kuvailla mielisairaudeksi. On kuitenkin henkilöitä, joiden ajatusmaailma on muuttunut hieman eriskummallisemmaksi uskoon tulon jälkeen.

Eräs ystäväni tuli uskoon muistaakseni 1-2 vuotta sitten. Ennen sitä hän oli normaali nuori nainen joka piti hauskaa esimerkiksi käymällä baareissa. Nykyään hänen mielipiteensä on, että baarit ovat syntisiä paikkoja, jotka ovat täynnä houkutuksia: alkoholi, huumeet (juu, huumeet) ja esiaviollinen seksi. Kysyin häneltä, että miksi sinne baariin pitäisi mennä vetämään pään täyteen viinaa tai kamaa, tai miksi sen illan jälkeen pitäisi mennä aina panemaan, niin hän vastasi, että ei tarvitsekaan, mutta nämä tilanteet ovat mahdollisia ja siksi baarit ovat pahoja paikkoja. Ystäväni ei ole niinkään "ajatteleva" uskovainen, vaan uskonto hänelle on sitä nimenomaista uskoa. Hirveästi hän ei käsittääkseni esimerkiksi ota selvää uskonsa perusteista, vaan aina kun hieman haastan häntä niin hän vetäytyy kuoreensa, ja sanoo asioiden olevan uskon asioita.

Yksityiskohtana hänen uskoontuloonsa liittyi myös vastoinkäymisiä, suurimpana ehkä avopuolison tekemä pettäminen pitkän suhteen jälkeen. Tämän jälkeen hän sitten alkoi liikkua helluntaiseurakunnissa ym.. Mielisairasta en kuitenkaan hänestä saa. Mielestäni hän on vain tunteiden takia kääntynyt uskoon, eikä hän ole kauheasti ajatellut oman uskonsa perustaa. Se vaan tuntuu hyvältä, niin se riittää hänelle.

 

[Capsu]

Mua kiinnostaisi kuulla muiden sellaisten näkemyksiä/kokemuksia jotka eivät usko Jumalaan, että miten te näette/koette läheiset tai tutut ihmiset ketkä ovat uskossa tai tulleet uskoon? Itselläni on aika paljon kokemuksia ja näkemyksiä tästä ja voisin antaa jotain esimerkkejä ihan asian mielenkiintoisuuden vuoksi.

1. Hyvän ystäväni äiti tuli uskoon joskus 25 vuotta sitten. Tätä ennen edelsi aika epämääräisissä kuvioissa, sellaisen miehen vaimona joka ryyppäsi, katosi ryyppyreissuillaan, ja sitten kuoli epäselvissä olosuhteissa jonkun ryyppyporukan metsäpaikalla kalliolta alas tippuen. Kyseinen nainen oli kokenut elämässään paljon tuskaa ja kärsimystä perhe-elämän osalta, ja orastavia mielenterveysongelmia oli paljon, lähinnä masentuneisuutta jne (itsemurhayrityksiä kolmisen kappaletta). Kun mies kuoli nainen tuli uskoon. Ensin alkoi hengellisen musiikin kuuntelu kotona ja hengellisissä kokouksissa käyminen. Hän alkoi hakea tukea uskovaisesta yhteisöstä ja aluksi kaikki vaikutti vielä suhteellisen "normaalilta". Sitten hän alkoi saarnaamaan uskosta kaikille, yritti noudattaa Raamatun sääntöjä ja jos ei niissä onnistunut, koko suurta tuskaa ja kärsi näistä synneistään. Masennuskaudet pahenivat aina jumalanpelon aikana, ja itsemurhayrityksiä tuli lisää. Sitten tuli taas parempia aikoja, mutta mielenterveysongelmat ja uskonnollinen paasaus olivat aika isossa roolissa, hän mm. pelotteli lastaan helvettiin joutumisella jne. Akuuttipsykiatrian osastolla (eli suljetulla) nainen oli useita kertoja parinkymmenen vuoden aikana. Kun molemmat tyttäret tulivat aikuisiksi, he toimittivat äitinsä useita kertoja pakkohoitoon kun hän alkoi kertoilemaan siitä kuinka kuulee Jumalan ääneen ja puhuu hänen kanssaan jne. Sairaalajaksot auttoivat aika hyvin aina noin vuodeksi eteenpäin (hoitojaksot olivat kuukaudesta kolmeen ja diagnoosi taisi olla vaikean masennuksen aiheuttama psykoosi), mutta omissa oloissaan hän aika nopeasti siirtyi taas hakemaan tukea uskosta, joka kuitenkin pahensi mielenterveysongelmia aika tavalla. Nykyisin hän on suhteellisen seesteinen ihminen ja rauhoittunut. Mielenterveysongelmat on ja pysyy, mutta hän ei enää "hörhöile" uskon kanssa ja kaikki virsien laulamiset ja hengellisissä kokouksissa ravaamiset on jääneet pois. Uskoo kyllä jollain tavalla Jumalaan, mutta on itse kertonut että mielisairaus teki hänet sellaiseksi että se usko oli mitä oli.

2. Yksi serkuistani, minua muutamia vuosia nuorempi henkilö kääntyi uskoon tuossa reilu kymmenen vuotta sitten, reilu parikymppisenä vaikean armeijajakson ja päättyneen parisuhteen jälkeen. Sukumme ei ole uskovaista, pääasiassa vain tapakristittyjä. Serkkuni oli jo lapsena hieman erilainen kuin muut. Pärjäsi huonosti koulun jälkeen yksin ja hän vietti paljon aikaa mummolassa arkisinkin. Häntä paijattiin ja hoivattiin muita lapsia enemmän, oli sellainen arka tapaus. Jotenkin sitten armeijassa ja tämän eron yhteydessä hän koki olevansa kai kovin yksinäinen ja eksyksissä, ja meni mukaan helluntaiseurakunnan toimintaan. Siitä sitten alkoikin alamäki mitä en nyt kaikilta osin erittele. Mummolassa piti kieltää uskosta puhuminen koska aina siellä ollessaan yritti alkaa käännyttämään mummoa ja vaaria, ja puheli sitten muitakin sukulaisia nähdessään aina näistä uskon jutuista. Mummo minulle joskus huolestuneena kertoi että on huolissaan pojasta kun on mennyt tämmöiseen uskontojuttuun mukaan, ja kyllä se tietysti huolestuttavaa olikin kun muuten ihan iloisesta (vaikkakin arasta ja hiljaisenpuoleisesta) lapsenlapsesta tuli yhtäkkiä vähän kukkuu-tapaukselta vaikuttava. Pahin aikajakso oli ensimmäiset vuodet tästä herätyksestä, nyt hän on joko luopunut uskostaan tai rauhoittunut sillä saralla kun mitään ei ole asiasta enää puhuttu. Asia on kuitenkin ollut aika vaikea koko suvulle ja harmikseni myös hieman vaiettu asia, vanhempansa ainakin häpeävät hänen uskoon tuloaan ja siitä ei puhuta kellekään joten en tarkkaan tiedä tilannetta ja sitä onko hän normalisoitunut.

Esimerkkejä olisi todella paljon annettavana, mutta tässä nyt kaksi liittyen tälläiseen herätykseen ja sen tekemään muutokseen. Näissäkin kahdessa tapauksessa aika vahvasti tulee esille se että vastoinkäymisiä on ollut ja ihmiset ovat henkisesti heikompia eivätkä kykene muiden ihmisten tavoin pärjäämään, ja usko on sitten tullut lohduksi ja turvaksi. Kun mietin kaikkia tuntemiani uskonnollisen herätyksen kokeneita, tai syvästi uskossa olevia ihmisiä, niin kyllä heillä kaikilla on jotain mielenterveysongelmia. En siis itse tunne yhtäkään psyykkisesti tervettä ja ns. "normaalia" ihmistä kenellä elämä olisi sujunut tavalliseen tapaan, ja sitten tultaisi uskoon. Minun viimeisen 20 vuoden kokemuksella lähes poikkeuksetta uskonnollisuus liittyy siis enemmän tai vähemmän siihen kun sairastutaan psyykkisesti. Tunteeko muut uskoon tulleita tai uskossa olevia ihmisiä jotka ovat ihan "normaaleja"?

Edit: Ja nyt siis luetaan pois kaikki ne ihmiset jotka vain uskovat Jumalaan mutta se jää siihen, eli eivät varsinaisesti toteuta/harjoita uskoa ja eivät siinä määrin elä uskossa vaikka uskovatkin.

Omalta puolelta sukuni on lähinnä kaikki tapauskovaisia, mieheni puolelta kummatkin appiperheet ovat uskovaisia. Minun, mieheni ja lastemme 'epäusko' on tullut esille kummassakin perheessä, mutta kertaakaan (12v) aikana minulle ei ole kummassakaan perheessä yritetty tuputtaa heidän näkemyksiään osaksi meidän elämäämme. Kummassakin appiperheessä usko on vahvasti läsnä, mutta ketkään heistä eivät ole tuolla 'kukkuu' osastolla vaan ovat uskossa ja silti ihan täysjärkisiä yksilöitä. Aikaisemmin tällä palstalla kirjoitin, että tunnen eräänlaista sääliä ja surua uskovaisia ihmisiä kohtaan ..näin myös omien appiperheideni kohdalla. Eräällä tapaa haluaisin pelastaa heidät kaikki uskolta, mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Erilaisuudestamme huolimatta nämä ihmiset ovat minulle tärkeitä, ovathanha he puolisoni vanhemmat ja lastemme isovanhemmat.

 

[darker]

Kertoisitko darker pikkuisen enemmän tuosta uskonnollisten kokemusten tutkimisesta neurotieteessä. Voisiko aiheesta lukea jostain?

Tutkimusmenetelmien, lähinnä aivokuvantamisen, kehityttyä heräsi monien tutkijoiden mielenkiinto uudelleen poikkeavia tajunnantiloja kohtaan. Osaa tutkijoista on kiinnostanut lähinnä tietoisuus, osaa sitten asian uskonnollisempi puoli; joka tapauksessa lähtökohtana on usein ollut, että on vaivattominta ja hedelmällisintä tutkia tietoisuudessa tapahtuvia, selkeästi havaittavissa olevia muutoksia. Suomeksi taitaa olla luettavaa rajoitetusti saatavilla, mutta englanniksi löytyy kyllä netistä runsaasti lähdemateriaalia. Tässä blogissa on referoitu erästä alan kirjaa, joka saattaisi kiinnostaa sinua. En ole itse sitä lukenut muuten kuin vilkuillen, joten tämä on veikkaus sen perusteella mitä olet tähän ketjuun kirjoittanut. Oma mielenkiinnon kohde on ollut tietoisuuden tutkimus, josta on tullut jonkin verran luettua toisella kotimaisella.


Aikaisemmin ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin kysyä tutkittavalta itseltään, mitä tapahtui, ja se jätti paljon arvailun varaan. Aihetta on sittemmin lähestytty mm. tutkimalla eri uskonnollisten ryhmien jäsenten kokemuksia suoraan aivoja kuvantamalla. Eli käytännössä katsottu, mitä aivoissa tapahtuu esim. rukoilun, meditaation tai muun vastaavan uskonnolliseksi mielletyn toiminnan aikana. Tätä tutkimusaluetta kutsutaan neuroteologiaksi (minulle tulee tästä termistä mieleen kehno scifi-kirjallisuus, mutta englanniksi termi lienee jo vakiintunut). On myös vertailtu ja etsitty eroa uskovien ja ei-uskovien geeniperimästä - mikä myös saattaisi kiinnostaa sinua, kun viittasit edellä siihen ettei osa ihmisistä kykene käsittelemään Jumalan löytämistä järkevästi. Mutta se on jo eri keskustelun aihe.

Jälkikevennyksenä, tulee tässä mieleen "viallinen antenni"-argumentin evoluutio: aiemmin uskoon hurahtanut oli latvasta laho, mutta nyt ateismi on se uusi hulluus. Tässä tulee jo sketsi mieleen antenniosastosta, jonne tulevaisuudessa sullotaan antennivialliset yksilöt :jahas:

 

[carcayu]

Kyseessä ei siis todellakaan ole se että joku sanoo uskovansa Jumalaan, vaan se että tullaan voimakkaasti uskoon, eletään uskossa, muututaan jne. Niin että oikeastaan sanomattakin sen huomaa, sitä ei vaan voi pitää salassa. He eivät halua, ja tuskin pystyisivätkään koska heillä on tarve jakaa sitä sanomaa Jeesuksesta, Jumalasta ym.

Puhut siis kristillisestä herätyksestä aikuisiällä? Tunnen ainoastaan henkilön, joka on kokenut shamanistisen herätyksen ts. henget kutsuivat hänet shamaaniksi aikuisiällä. Itse pidän tätä ihmistä aivan normaalina. Mitä nyt seikkailee henkimaailmassa aina välillä kysymässä neuvoa omaan elämäänsä tai parantamassa muita. :D

Kertoisitko darker pikkuisen enemmän tuosta uskonnollisten kokemusten tutkimisesta neurotieteessä. Voisiko aiheesta lukea jostain?

Uskontopsykologiasta voin suositella kirjaa Uskonnollinen ihminen. Sivuaa muistaakseni jossain määrin myös neurotieteitä.

 

[Jorma Bulkkinen]

Lähdettä ei ole antaa,mutta näin muutama aika sitten tiedeohjelman,jossa annettiin aivoihin "päähineen" avulla sähkömagneettisia ärsykkeitä.Kun tiettyä aivonosaa stimuloitiin saatiin aikaiseksi erilaisia jänniä tuntemuksia kohdehenkilölle mm uskonnollisiksi luokiteltavia aistiharhoja.Olisikohan ollut joku BBC:n tuottama aivoista kertova dokkarisarja?Intredasting kuitenkin.

 

[Masterpiece]

Lähdettä ei ole antaa,mutta näin muutama aika sitten tiedeohjelman,jossa annettiin aivoihin "päähineen" avulla sähkömagneettisia ärsykkeitä.Kun tiettyä aivonosaa stimuloitiin saatiin aikaiseksi erilaisia jänniä tuntemuksia kohdehenkilölle mm uskonnollisiksi luokiteltavia aistiharhoja.Olisikohan ollut joku BBC:n tuottama aivoista kertova dokkarisarja?Intredasting kuitenkin.

Oisko kenties sama ohjelma, jossa Richard Dawkinsille annettiin se sama kypärä kokeiltavaksi?

 

[Jorma Bulkkinen]

Tollasen pätkän löysin tubesta.Olikohan toi joku Morgan Freemanin juontama juttu universumista tai jotain?

 

[mountainer]

Uskontopsykologiasta voin suositella kirjaa Uskonnollinen ihminen. Sivuaa muistaakseni jossain määrin myös neurotieteitä.

Kiitos vinkistä. Täytyy lainata kun kirjastossa käyn. Kiitos myös darkerille blogivinkistä.

 

[Kalju]

Onpas täällä monenlaista pohdintaa taas. Meillä kaikilla on näkemyksiä ja itse pyrin rakastamaan lähimmäisiäni ja hyväksymään heidät, myös niitä jotka ajattelee elämästä ja uskosta ja Jumalasta toisin kuin minä. Itse tunnen monenlaisia uskovaisia mutta en yhtään sellaista tapausta tiedä jolle uskoon tulo olis laukaissut mielisairauden. Sellaisia kyllä tiedän jotka on uskoontulon myötä löytäny rauhan ja tasapainon sydämeensä. Kylllä Jumalasta etsii lohtua moni rikkinäinen psyykkisesti sairas ihminen ja en ainakaan itse näe sitä pahana asiana.

Koko uskoontulossa on kyse siitä että ihminen kokee silloin tarvitsevansa apua ja pelastajaa. Itseriittoisuuden ja omavoimaisuuden tie on silloin kuljettu loppuun. Ei muuten voi tulla uskoon. Se että ihminen saa siihen tilaan päätyä että etsii Jumalaa kaikesta sydämestään on yliluonnollinen asia ja ihme, ja siitä seuraa se ihme että Jeesus muuttaa Henkensä kautta sydämeen asumaan. Ja se on konkreettinen kokemus, ei ohimenevä aistiharha tai tunne. Ei kaikkia "aja" uskoon ongelmat, monella kaikki hyvin mutta onnellisuus puuttuu. Ja moni ei etsi Jumalaa vaikka kuinka ongelmissa.

 

[Ihmisapina]

Tollasen pätkän löysin tubesta.Olikohan toi joku Morgan Freemanin juontama juttu universumista tai jotain?

Ilmiön nimihän on suomeksi kolmannen miehen syndrooma (tai pelkästään kolmas mies). Ei sinänsä mikään uusi ja mullistava löydös. Joka tapauksessa, ajatteli sen sitten uskonnolliseksi tai tieteelliseksi, tai molemmiksi, niin kyseessä on helvetin kiinnostava ilmiö.
Tossa on wikipedia artikkeli
Third Man factor - Wikipedia, the free encyclopedia
Yleltä tuli joskus sellanen prismadokumentti kun "Enkelit ja tiede", joka koski tota ilmiötä, ja siinä taisi olla toi kypäräkin mukana. Ei taida tosin löytyä enää areenasta tai muualtakaan.

Saatoitte varmaan jo tietää nämä asiat, mutta laitoimpahan tänne kuitenkin.

 

[Ihmisapina]

Omalta puolelta sukuni on lähinnä kaikki tapauskovaisia, mieheni puolelta kummatkin appiperheet ovat uskovaisia. Minun, mieheni ja lastemme 'epäusko' on tullut esille kummassakin perheessä, mutta kertaakaan (12v) aikana minulle ei ole kummassakaan perheessä yritetty tuputtaa heidän näkemyksiään osaksi meidän elämäämme. Kummassakin appiperheessä usko on vahvasti läsnä, mutta ketkään heistä eivät ole tuolla 'kukkuu' osastolla vaan ovat uskossa ja silti ihan täysjärkisiä yksilöitä. Aikaisemmin tällä palstalla kirjoitin, että tunnen eräänlaista sääliä ja surua uskovaisia ihmisiä kohtaan ..näin myös omien appiperheideni kohdalla. Eräällä tapaa haluaisin pelastaa heidät kaikki uskolta, mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Erilaisuudestamme huolimatta nämä ihmiset ovat minulle tärkeitä, ovathanha he puolisoni vanhemmat ja lastemme isovanhemmat.

En tavallaan ymmärrä sitä, miksi kokea surua tai sääliä jonkun toisen valintojen takia, jos nämä valinnat tekevät hänestä onnellisemman. Asia ei koske pelkästään uskontoja, vaan myös muutakin. Esimerkiksi IFK:n kannattajana voisin kokea sääliä ja surua jokerikannattajia kohtaan, ja sanoa etteivät he vain tiedä paremmasta. Jos kuitenkin vastustajajoukkueen kannattajat ovat onnellisia sellaisina mitä ovat, niin miksi tuntea sääliä, tai yrittää pelastaa heidät huonommalta joukkueelta. Siksi en myöskään tajua, miksi esim. alkoholin käytön lopettamista uskon takia pidetään jotenkin mielisairaana. Tarviiko ihmisen juoda alkoholia ollakseen normaali? Kuka määrittelee sen, että kuka on sekopää ja kuka on normaali? Eri asia toki on jos joku tekee päätöksiä tosi hatarin perustein ja on muutenkin mieleltään ailahtelevainen, ja saattaa ratkaisuillaan tehdä vahinkoa muille tai itselleen.

 

[BB0]

En tavallaan ymmärrä sitä, miksi kokea surua tai sääliä jonkun toisen valintojen takia, jos nämä valinnat tekevät hänestä onnellisemman. Asia ei koske pelkästään uskontoja, vaan myös muutakin. Esimerkiksi IFK:n kannattajana voisin kokea sääliä ja surua jokerikannattajia kohtaan, ja sanoa etteivät he vain tiedä paremmasta. Jos kuitenkin vastustajajoukkueen kannattajat ovat onnellisia sellaisina mitä ovat, niin miksi tuntea sääliä, tai yrittää pelastaa heidät huonommalta joukkueelta.

Itse en ainakaan tunne sääliä tai myötätuntoa, tai mitään muutakaan vastaavaa uskonnollista ihmistä kohtaan; jos on tyytyväinen näkemykseensä niin saa elää juuri niin kuin haluaa, niin kauan kun ei yritä pakottaa minua tai esimerkiksi omaa lastaan jakamaan omia mielipiteitään.

Tunnen sääliä uskovaa kohtaan, jos hän ei ole tutustunut elämässä muihin vaihtoehtoihin, ja varsinkin jos hänellä ei ole ollut edes mahdollisuutta tutustua näihin vaihtoehtoihin. Yleisin syy tälle on tietysti heikko koulutustaso tai lähipiirin painostus vakaumuksensa omaksumiseen. Nämä tapaukset aidosti harmittavat.

Siksi en myöskään tajua, miksi esim. alkoholin käytön lopettamista uskon takia pidetään jotenkin mielisairaana. Tarviiko ihmisen juoda alkoholia ollakseen normaali? Kuka määrittelee sen, että kuka on sekopää ja kuka on normaali? Eri asia toki on jos joku tekee päätöksiä tosi hatarin perustein ja on muutenkin mieleltään ailahtelevainen, ja saattaa ratkaisuillaan tehdä vahinkoa muille tai itselleen.

Ehkä näissä tilanteissa epäilykset henkisestä epätasapainosta eivät nouse siitä, että yksilö ei halua juoda alkoholia, vaan siitä, että syynä absolutismiin on tuhansia vuosia vanha fantasiakirjallisuutta edustava teos. Harvoin ihmistä pidetään mielenvikaisena jos ei muista syistä viitsi nauttia alkoholia, vaikka päätös kyseenalaistaa saatetaankin.

 

[darker]

Koko uskoontulossa on kyse siitä että ihminen kokee silloin tarvitsevansa apua ja pelastajaa. Itseriittoisuuden ja omavoimaisuuden tie on silloin kuljettu loppuun. Ei muuten voi tulla uskoon. Se että ihminen saa siihen tilaan päätyä että etsii Jumalaa kaikesta sydämestään on yliluonnollinen asia ja ihme, ja siitä seuraa se ihme että Jeesus muuttaa Henkensä kautta sydämeen asumaan. Ja se on konkreettinen kokemus, ei ohimenevä aistiharha tai tunne. Ei kaikkia "aja" uskoon ongelmat, monella kaikki hyvin mutta onnellisuus puuttuu. Ja moni ei etsi Jumalaa vaikka kuinka ongelmissa.

Moni ihminen tosiaan tajuaa oman rajallisuutensa jossakin vaiheessa elämää. Lienee loogista ajatella, että rajat tulevat vastaan silloin kun niitä koetellaan, toisin sanoen elämän varrella eteen sattuvissa kriiseissä (käytän sanaa sattuva korostaakseni elämään liittyvää ennakoimattomuutta). Kysymys on kokemuksesta, niin kuin sanoit, ja tunneperäisenä ilmiönä kokemusta on vaikea kuvailla sanoin. Mutta mielestäni silti näistä kokemuksista, joita ovat kokeneet niin uskovat kuin ei-uskovatkin, voi löytää yhteisiä tekijöitä: 1) kokemus jostakin itseään suuremmasta ja kokemus omasta pienuudesta; 2) kokemus siitä että maailma koetaan selkeämmin, loogisemmin, "kirkkaammin"; 3) kokemus saattaa tuntua oman ymmärryksen ja käsityskyvyn ylittävältä; 4) kokemus voi antaa tunteen siitä, että jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Löytyy ehkä muitakin piirteitä, mutta tässä joitakin mieleen tulleita. Kokemuksille toisin sanoen löytyy inhimillinen perusta.

Kun Kalju sanoit, että "se on konkreettinen kokemus, ei ohimenevä aistiharha tai tunne", niin tarkoititko sitä, että tunnet Jeesuksen läsnäolon konkreettisesti olemuksessasi?

 

[Japi]

Onpas täällä monenlaista pohdintaa taas. Meillä kaikilla on näkemyksiä ja itse pyrin rakastamaan lähimmäisiäni ja hyväksymään heidät, myös niitä jotka ajattelee elämästä ja uskosta ja Jumalasta toisin kuin minä. Itse tunnen monenlaisia uskovaisia mutta en yhtään sellaista tapausta tiedä jolle uskoon tulo olis laukaissut mielisairauden. Sellaisia kyllä tiedän jotka on uskoontulon myötä löytäny rauhan ja tasapainon sydämeensä. Kylllä Jumalasta etsii lohtua moni rikkinäinen psyykkisesti sairas ihminen ja en ainakaan itse näe sitä pahana asiana.

Koko uskoontulossa on kyse siitä että ihminen kokee silloin tarvitsevansa apua ja pelastajaa. Itseriittoisuuden ja omavoimaisuuden tie on silloin kuljettu loppuun. Ei muuten voi tulla uskoon. Se että ihminen saa siihen tilaan päätyä että etsii Jumalaa kaikesta sydämestään on yliluonnollinen asia ja ihme, ja siitä seuraa se ihme että Jeesus muuttaa Henkensä kautta sydämeen asumaan. Ja se on konkreettinen kokemus, ei ohimenevä aistiharha tai tunne. Ei kaikkia "aja" uskoon ongelmat, monella kaikki hyvin mutta onnellisuus puuttuu. Ja moni ei etsi Jumalaa vaikka kuinka ongelmissa.

Tää konkreettinen kokemushan on juuri sitä mihin Missevileve viittasi, vähän pelottaa sun puolesta kun alkaa olla konkreettisia nuo tuntemukset.

 

[darker]

Helsinki Zen Centerissä ovat jotkut huomanneet, ettei zen olekaan tie onneen.

 

[mountainer]

Ilmiön nimihän on suomeksi kolmannen miehen syndrooma (tai pelkästään kolmas mies). Ei sinänsä mikään uusi ja mullistava löydös. Joka tapauksessa, ajatteli sen sitten uskonnolliseksi tai tieteelliseksi, tai molemmiksi, niin kyseessä on helvetin kiinnostava ilmiö.
Tossa on wikipedia artikkeli
Third Man factor - Wikipedia, the free encyclopedia
Yleltä tuli joskus sellanen prismadokumentti kun "Enkelit ja tiede", joka koski tota ilmiötä, ja siinä taisi olla toi kypäräkin mukana. Ei taida tosin löytyä enää areenasta tai muualtakaan.

Oli tuo Prisman dokkari vielä Dailymotionin sivuilla. Mielenkiintoinen dokkari. Hengenvaarassa olleen ihmiset kertovat miten joku ulkopuolinen on tullut auttamaan ja opastamaan ja antamaan voimia selvitä vaaratilanteesta. Tiedemiesten mukaan se ulkopuolinen ,"kolmas mies", on aivojen luoma illuusio. Dokkari jätti aika paljon avoimia kysymyksiä. Uskon kyllä että nuo on niitä tilanteita missä ihan ihmisen oma suojelusenkeli puuttuu asioihin. Mutta mielenkiintoista nähdä miten pitkälle tiede pystyy kehittämään selitystä.

 

[Kalju]

Kun Kalju sanoit, että "se on konkreettinen kokemus, ei ohimenevä aistiharha tai tunne", niin tarkoititko sitä, että tunnet Jeesuksen läsnäolon konkreettisesti olemuksessasi?

No ei se ole mitenkään fyysises olemukses tuntuva asia mutta henkisessä olemuksessa ja syvässä sydämen tietoisuudessa konkretiaa. Vaikea sitä selittää, ne ketkä on kokenut uskoontulon ymmärtää mitä tarkoitan.

 

[Kalju]

Tää konkreettinen kokemushan on juuri sitä mihin Missevileve viittasi, vähän pelottaa sun puolesta kun alkaa olla konkreettisia nuo tuntemukset.

Niin mutta onko se sun ja mun päänsärky jos jonkun tuttavapiiris on paljon mieleltään sairaita ihmisiä? On täs useimmat kertonu ihan toisella tavalla tuntemistaan uskovaisista.