Kuoleminen

Ethän sä kyllä mistään mitään tiedäkkään. :) Se lähtö kun tulee niin moni miettii asiat toisin. Ja se on Fakta.
 
GAZOZ.FI
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
Ite oon täällä ainakin vaan pitämässä hauskaa ja olemassa mahdollisimman onnellinen, niille perustan kaikki valintani. Kuoleman jälkeen en usko, että on mitään ja jos onkin niin ainakaan kukaan ei siitä tuon taivaallista tiedä täällä. En usko myöskään pystyväni omilla teoillani mitenkään vaikuttamaan elämän jälkeiseen joten antaa tulla mitä tulee, kun on tullakseen. En halua kuolla, koska mulla on tällä hetkellä ihan onnellinen elämä, mutta en myöskään pelkää kuolemaa. Jotenkin väistämättömän pelkääminen tuntuu ajatuksena hölmöltä missä tahansa asiassa, vaikka eihän kaikkiin pelkoihin pysty ainakaan kaikki ihmiset puhtaasti järjellä suhtautumaan. Kumpa sitä vaan pääsisi lähtemään ilman vuosien kitumista niin siinäpä se.
 
Mitä sitten, ihmisiä kuolee ja elää. Voi vitu :) jos tässä pitäs ikuisesti näitä asuntolainoja maksella ..
 
arpikudos sanoi:
Muistan joskus kun vuosia takaperin kommentoin eräällä kalastusfoorumilla aihetta, jossa keskusteltiin kuinka eräs n.80-vuotias papparainen oli keväisellä pilkkireissulla joutunut veden armoille ja hukkunut. Kommentointi oli luokkaa "mitä helvettiä tarttee sinne vielä lähtee, saatanan pässi".. Heitin oman osani soppaan omalla kannallani, ja kerroin, kuinka mielestäni tämä kyseinen papparainen oli tehnyt varsin hyväksyttävän ja tavallaan "ihailtavan" kuoleman. Hän lähti saapppat jalassa, vanhalla iällä ja lempiharrastuksensa parissa.
Click to expand...

Niin onhan se ihan jokaisen unelma räpiköidä siellä avannossa ja taistella kaikin voimin ettei se kuolema vielä tulisikaan. Luultavasti tämä "papparainen" oli ihan hyvässä kunnossa kerran vielä pilkilläkin kävi. Mistäs sitä tietää vaikka tällä herralla olisi vielä ollut 10 vuotta aikaa elää, nähdä lapsenlapsia ja tiedä vaikka hän olisi jo varannut kesälle kalastusmatkan Tenojoelle.
 
IMO terve ihminen ei halua kuolla, mutta ei välttämättä osaa pelätä kuolemaa jos ei ole joutunut sellaiseen tilanteeseen missä henki on tosissaan meinannut lähteä, tai muuten joutunut katsomaan kuolemaa silmiin. Joku saattaa olla niin ahdistunut, masentunut jne. että pelkää enemmän elämää. Kyllä kuolemanpelko on jokaisessa, uskaltaisimpa väittää. Se hengen säilyttäminen on yksi niitä juttuja minkä eteen kaikki eläimet kutakuinkin pyrkii, vaistomaisesti tai ei. En minä ainakaan pystyisi itteäni tappamaan, senverta pelkään kuolla.

Rakastan elämää, ja tiedostan kuoleman olemassaolon.

"Ajatus kuolemasta on ainoa asia, joka karaisee henkeämme."

P.s. Moniko olisi valmis kuolemaan jonkun asian puolesta? Entä tappamaan?
 
merkkari sanoi:
IMO terve ihminen ei halua kuolla, mutta ei välttämättä osaa pelätä kuolemaa jos ei ole joutunut sellaiseen tilanteeseen missä henki on tosissaan meinannut lähteä, tai muuten joutunut katsomaan kuolemaa silmiin. Joku saattaa olla niin ahdistunut, masentunut jne. että pelkää enemmän elämää. Kyllä kuolemanpelko on jokaisessa, uskaltaisimpa väittää. Se hengen säilyttäminen on yksi niitä juttuja minkä eteen kaikki eläimet kutakuinkin pyrkii, vaistomaisesti tai ei. En minä ainakaan pystyisi itteäni tappamaan, senverta pelkään kuolla.
Click to expand...

Väittäisin, että asion on just päinvastoin, kun kerrat olet käynyt lähellä kuolemaa ja käistellyt sen ajatuksen niin, et pelkää sitä samaan tapaan, mutta osaat ehkä arvostaa elämää enemmän kun tajuat, että sen voi myös menettää.
 
kahlaajalintu sanoi:
Väittäisin, että asion on just päinvastoin, kun kerrat olet käynyt lähellä kuolemaa ja käistellyt sen ajatuksen niin, et pelkää sitä samaan tapaan, mutta osaat ehkä arvostaa elämää enemmän kun tajuat, että sen voi myös menettää.
Click to expand...

Nojoo, tuo pelko on ehkä vähän väärä sanavalinta, ja asia on enemmänkin justiin nuin miten sie sanoit. Kyllä mie ainakin suhtaudun kuolemaan en ehkä niinkään pelonsekaisin tuntein, vaan siten että juuri arvostaa elämää eikä turhia murehdi, ja se intohimo elämään on niin suuri etten suostu kuolemaan. Tosipaikan tullen ihminen sitä kuolemaa pelkää, luulisin, kun se tulee ajankohtaiseksi, vaikka olisi mitä käynyt läpi. Hyväksyä sen voi, mutta ei sitä varmaankaan silti halua kuolla vapaaehtosesti. En voi kuitenkaan väittää tietäväni oikeastaan mistään mitään tässä asiassa. Niinkun en missään muussakaan asiassa.
 
Narkissos sanoi:
Niin onhan se ihan jokaisen unelma räpiköidä siellä avannossa ja taistella kaikin voimin ettei se kuolema vielä tulisikaan. Luultavasti tämä "papparainen" oli ihan hyvässä kunnossa kerran vielä pilkilläkin kävi. Mistäs sitä tietää vaikka tällä herralla olisi vielä ollut 10 vuotta aikaa elää, nähdä lapsenlapsia ja tiedä vaikka hän olisi jo varannut kesälle kalastusmatkan Tenojoelle.
Click to expand...

Niin, tätä jossittelua voidaan jatkaa maailman tappiin asti.. Mitä jos sairaukset tulleet painamaan/olleet jo painamassa päällä, tai muuten yksinäinen ihminen ilman läheisiä oli kysymyksessä? Ei sillä loppufiilingit elämästä varmaan jääneet kauhean paskoiksi.. Ei tarvinnut letkuihin kytkettynä katsella paria vuotta hoitolaitoksen kattoa.. Tokihan varmaan läheisiä olisi kiva ollut tavata, kun he "kiireisten" elämiensä keskellä käyvät nopeasti vanhaa miestä letkuissa katselemassa. Ja kyllä, jatketaan vain tätä kärjistämistä.

Kyllä se vaan monella nuo "onnellisen elämän lähtökohdat" ovat ihan oletuksina selkäytimessä, että pitkä elämä on aina onnellinen ja jälkipolvien seuraaminen elämäniloista suurin. Jälkimmäinen varmaankin pitää paikkansa, mutta ei mielestäni onnellisen elämän tarvitse olla erityisen pitkä.

Tähän ketjuun sopisi myös nostaa esiin todellinen esikuva, Johan Venninen, joka muutama vuosi sitten nukkui pois. Siinä on jokaiselle mietittävää noita dokumenttipätkiä katsellessa. Ei voi kuin ihailla ja imeä itseensä edes palasen tuosta aitoudesta ja vaatimatomuudesta.

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=28&t=485&a=03529
 
merkkari sanoi:
P.s. Moniko olisi valmis kuolemaan jonkun asian puolesta? Entä tappamaan?
Click to expand...

Hanki lapsia, niin ei tarvitse enää kysellä tyhmiä :)

Joku viisas on sanonut jotain tämän tapaista:
"Jos et ole valmis kuolemaan jonkin puolesta, elämäsi om turhaa" tai jotain sinnepäin. Jotenkin tuntuisi niin tyhjältä ja merkityksettömältä elää vain itseään varten.
 
Itse olen kohdannut kuolemaa paljon, tai ainakin enemmän kuin moni oman ikäinen. Tätä kuvaa se, etten elämäni aikana ole ollut kuin yksissä häissä, mutta hautajaisten lukumäärää en jaksa muistaa. Suurin osa on ollut vanhoja ihmisiä, sukulaisia, ja varsinkin lapsuudessa en edes aina kunnolla tuntenut vainajaa, jonka hautajaisissa olin.

Äitini turvautui uskoon viimeisinä kuukausinaan. Hän oli tapaluterilainen ennen sairautta, mutta loppuvaiheessa hän rukoili usein ja luki raamattua. Uskon ja muistankin, että eniten hän rukoili voimia meille tähän maailmaan jääville. No, ilmeisesti hänen rukouksensa eivät auttaneet, täällä meni elämä sekaisin hänen lähtönsä jälkeen.

Itselläni loppui "lapsellinen" jumalusko aika lailla siihen, tosin olin epäilevä heti siitä asti kuin opin lukemaan. Jälkeen päin olen myös miettinyt, että jos Jumala tai kuolemanjälkeinen elämä enkeleineen olisi olemassa, äiti olisi varmasti jollakin tavalla yrittänyt koskettaa elämääni tuolta puolen. Koskaan en ole sellaisia tuntemuksia kuitenkaan saanut.

Siskollani taas on ollut tälläisiä kokemuksia, mutta suhtaudun niihin kovin ristiriitaisesti. En tietenkään halua sanoa siskoni valehtelevan tms, mutta ehkä nämä jutut on vaan niin uskon asioita. Välillä mietin, että jos uskoisin todella, saisinko vielä jonkun yhteyden äitiin. Vai olisiko se yhteys vain oman päänin sisäinen, syvällinen ajatusketju...kuka tietää.

Joku täällä muuten sanoi, että eihän elämä voi loppua vain matojen syötäväksi, ikään kuin se ei olisi elämän arvolle sopivaa. Minä en näe asiaa ollenkaan niin. Sehän on yksi elämän perusihme, kiertokulku jatkuu ja taas nousee uutta elämää. Toki mietin itsekin, että mihin se henki ihmisestä katoaa, mutta ehkä sielu onkin vain energiaa sekin, joka toimii yhteistyössä elimiemme kanssa. Kun elimistö lopettaa toimintansa, energiakin vapautuu taas kiertokulkuun (mutta ei ihmisen kokonainen persoona, sillä energia vaatii "yhteistyökumppanin") Kuulostaa kovin ontuvalta, en ole kovin hyvä pukemaan filosofisia aatoksiani sanoiksi.

Pysyn silti itse epäilijänä varmasti elämäni loppuun asti. Siinä mielessä koen olevani "liian fiksu" (:D), että en pysty sulkemaan silmiäni siltä vaihtoehdolta, että olenkin väärässä.
 
Joskus ala-asteella (1-3lk.) muistan, että "valaistuin" yhtäkkiä uskonnon tunnilla siitä, että tässähän sitten kuolee joskus. Ei ollu kivaa. Siinä sitten äiti koitti iltasin pojalleen lohdutella että ei hätää kun minä valittelin ja itkin etten haluu kuolla :D Kai mä sit olin/olen semmonen ns. nössö
 
Johan nyt pakkiksella syvälliseksi aletaan :)
Nuorempana kuoleman oli kauhea asia ja pelkäsin sitä, jonka kautta halusin toivoa paremmasta, kuten jumalasta. Vieläkin olen nuori kloppi, 18, mutta kuoleman ei vaikuta elämääni mitenkään. Kuolema on maailman reiluin laki, kaikki tietävät että aika koittaa joskus. Itseäni ei haittaisi vaikka aika jättäisi heti, mutta porskutan periaatteella etten kuole vielä pitkään aikaan, tosin jos niin kävisi ei minua harmittaisi. Kuoleman jälkeinen elämä on arvoitus kaikille ja itsellä ei ole minkäänlaista mielipidettä asiaan, tosin en usko jumaliin. Elän terveellistä elämää ja mahdollisuudet on nähdä pitkällekkin tulevaisuuteen, mutta se ei ole se mitä haen. En käytä alkoholia, olen reilu ja mukava, hoidan asiani kuntoon, mutta mitään en tee sen takia että taivapaikka olisi varattuna.
En pelkää itse asiaa joka minut vie pois täältä, kuolen sitten hitaasti tai nopeasti, sillä tämän jälkeen pääsen kuitenkin lepoon.
 
Läheisen ihmisen kuoleman odottaminen on kyllä raskasta. Vaikka sitä on pitkän aikaa sitten luopunut kaikesta uskontoon liittyvästä ja seurannut lähinnä huvittuneena uskovaisten juttuja, niin nyt kyllä helpottaa omaa oloa ajatus siitä, että ihminen siirtyy parempaan paikkaan.

Välillä pitää hävetä omia ajatuksiaan, kun seisoo sängyn vieressä ja toivoo, että kuolisi jo. On aika järkyttävää katsoa ihmistä, jonka sydän lyö, mutta aivot eivät enää käy, keuhkot rohisevat, keho kouristelee jatkuvasti, naama nykii ja kuola valuu. Elvytyskielto on onneksi jo annettu, toivottavasti aika koittaisi kohta.

Tällaiset tilanteet on inhottavia, kun on aina ollut normaalia herkempi ja empaattisempi ihminen. Aina on ajatellut toisten parasta ja koittanut tehdä kaiken niin, että toisilla olisi hyvä olla. Nyt ei voi tehdä mitään. Antaisin mitä vaan, jos toisten ei tarvitsisi surra ja olla pahoillaan, kyllä minä kestäisin muidenkin surun.

Toivottavasti kuoleva ei pelkää kuolemaa, eikä tunne kuollessan kipua...
 
Aiemmilla sivuilla puhuttiin jotain että elämän tarkotus ois elää onnellisena tai jotain... Tuskin elämäs tulee koskaan olemaa sellast kohtaa et ois kaikki omast mielest hyvin ja vois sanoo et on kokonaan onnellinen.. En osaa ainakaa kuvitella
 
Mutta eikös siihen pyritä? Jos kaikki napsahtais kohdilleen, olisi elänyt oman hyödyllisyytensä yli ja elämisen voisi sitten lopettaa siihen.
 
Uskoisin, että kuolema kun koittaa niin se on kuin hetki ennenkuin nukahtaa. Sitä vain ei ole enää tietoisuutta eikä koskaan enää herää. Sinäänsä aika pelottava ajatus, mutta toisaalta voi ajatella sen niin, että kuolee joka kerta kun nukahtaa. Ei voi koskaan tietää herääkö.

Vähän off topiccina:

Mietin Arskan elokuvaa The 6th Day, jossa kaverit kloonattiin ja uuteen kroppaan siirrettiin kaikki ajatukset ja muistot.

Kun asiaa oikeasti kuitenkin miettii, niin ei se kloonaaminen mikään pelastus ole, sillä se originaali kyllä kuolee ja tajuaa sen, vaikka näkisikin vieressään uuden itsensä.

Koska muistot eivät todellisuudessa siirry, vaan ne kopiodaan, niin tietoisuus, sielu, mikä lie jää siihen kuolevaan kroppaan. Ainoastaan klooni kokee jatkavansa ikuista elämää, mutta todellisuudessa näin ei ole.

Mikä siis on elämistä? Mikä kuolemista?
 
Mielenkiintoinen ketju.

Omaan silmään osui eniten noi "viiskymppisenä elämä on ohi"-ajatukset. Ensinnäkin, elämänkaarihan on osin itsensä toteuttava profetia eli jos nuoresta lähtien ajattelet ja uskot täysillä siihen että 50-vuoden kohdilla mennään jo selkä kyttyrällä kohti hautaa niin siitä tulee takuuvarmasti pikkuhiljaa todellisuutta. Onhan vakavasti sairastuneenkin kohdalla yksi suurimmista tulevaisuutta ennustavista tekijöistä oma asenne, luovuttaminen ja sen sellainen.

Itse tunnen ja olen tuntenut useita hyvinkin vanhoja ihmisiä, joiden elämä on ollut virkeää ja todellakin täysillä elämisen arvoista. Eräskin yli 90-vuotias päivittäin 10 kilometriä kävelevä papparainen opetti minut alle kouluikäisenä pelaamaan shakkia. Se on tietysti eri asia jos vaikkapa pois hallinnasta olevat kivut tekevät olemisesta kerta kaikkiaan sietämätöntä ja sitten nuo aiemmin useasti mainitut vuoteeseen sidotut tapaukset.

Ei ole kuitenkaan mitenkään mielekästä eikä kannattavaa olettaa päätyvänsä jo varhaiseläkeikäisenä siihen laitoshoitoon jne, kuitenkin todella monet kuolevat "saappaat jalassa" joutumatta koskaan pitkäiaikaiseen laitoshoitoon.

Oma suunnitelmani on alkaa sitten kun salitouhut eivät kerta kaikkiaan enää kulje panostaa enemmän aerobiseen tai sitten voisi aloittaa vaikkapa golfaamisen.. tai bingon. Vaikka tässä yrittääkin haalia "mulle kaikki nyt"-periaatteella kaikkea kivaa elämänsä varrella ja pumppailee salille jne niin elämä on aivan helposti nautittavaa ja elämisen arvoista jos mulla on vaikka keinutuoli, mielenkiintoinen kirja ja lasi punaviiniä. Jos ei sairaus, onnettomuus tai muu keskeytä elämää ennen sitä uskon vakaasti että pystyn noista jälkimmäisistä vaatimattomista iloista nauttimaan vaikka satavuotiaana.
 

Latest posts

Suositut

Back
Ylös Bottom