Kuoleminen

Hercules666 sanoi:
Tuli vaan mieleen että esimerkiksi hindulaisuudessahan uskotaan uudelleensyntymiseen sen mukaan miten olet elämäsi elänyt. Jos olet perseillyt paljon, synnyt paskakärpäseksi, jos taas olet elänyt kunnolla, saatat syntyä vaikka öljysheikin lapseksi. Tuo sieluteoria kuulostaa kyllä jännältä vaikkakin siinä on aika paljon selvitettäviä kohtia (nuo mitä Ankara Aatu heitti)
Joo itselläkin tärkeintä olisi tuo terveenä pysyminen ja se ettei tarvitsisi viettää viimeisiä elinvuosiaan vihanneksena jossain sairaalan pedissä ja kuolla sitten siellä yksin.
Click to expand...

Eiköhän tämän meistä jokainen pysty todistamaan jo vääräksi. Vai muistaako moni meistä jotain aikaisemmasta elämästä kärpäsenä, ihmisenä taikka dinosauruksena? Jos ei muista, sillä ei ole mitään merkitystä, onko uudelleensyntymistä olemassa vai ei.
 
GAZOZ.FI
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
Täytyy myöntää, et kun tuota kuolemaa/kuolemista mietiskelee kunnolla, aina hiipii semmoinen pelko perseeseen:evil:.

Kerran on ollut tilanne, et missä olis voinut oikeasti käydä huonosti.

Sen muistaa aina, kuinka silloin tuli sellainen vitullinen kauhun tunne ja ajatteli, että mä kuolen ihan varmasti juuri nyt ja mitä kaikkea sitä olisi halunnut vielä tehdä (semmoinen hirveä halu pitää kiinni elämästä, eikä kuolla)......

Välillä näitä juttuja miettiessä tajuaa, kuinka vitun hienoa(hyvin ilmaistu) tämä elämä on ja mitä kaikkea sitä voikaan kokea/tehdä (vaikeasti selitettävissä nää ajatukset :)). Valitettavasti se elämän hienous unohtuu liian usein... :jahas:
 
WSS sanoi:
Täytyy myöntää, et kun tuota kuolemaa/kuolemista mietiskelee kunnolla, aina hiipii semmoinen pelko perseeseen:evil:.

Kerran on ollut tilanne, et missä olis voinut oikeasti käydä huonosti.

Sen muistaa aina, kuinka silloin tuli sellainen vitullinen kauhun tunne ja ajatteli, että mä kuolen ihan varmasti juuri nyt ja mitä kaikkea sitä olisi halunnut vielä tehdä (semmoinen hirveä halu pitää kiinni elämästä, eikä kuolla)......

Välillä näitä juttuja miettiessä tajuaa, kuinka vitun hienoa(hyvin ilmaistu) tämä elämä on ja mitä kaikkea sitä voikaan kokea/tehdä (vaikeasti selitettävissä nää ajatukset :)). Valitettavasti se elämän hienous unohtuu liian usein... :jahas:
Click to expand...

Itsellä tuli taas läheshukkumis-tapauksessa vaan sellainen tässäkö se nyt oli -olo. Elämää kovempi väsymys oli rannalle päästyäni, mutta siitä selvittyä iski taas sitten onneksi sellainen olo, että elämä on melko löyhässä, niin otetaan siitä kaikki irti.
 
sprit sanoi:
Itsemurha taas on ehkä älyttömin temppu, minkä vois tehdä. Ehkä jos on täysi hylkiö, eikä ketään lähellä, niin sitten, muuten se on vaan erittäin itsekästä. Yks tyyppi joskus vuos sitten hyppäs meidän talon katolta, hieno ratkaisu se kyllä taas. Vieressä lenkkeilee ohi virtanaan ihmisiä jne, mut hän nyt tahtoi mennä sitten sillä tavalla. Että jos ei elämällään muuta ole aikaansaanut, niin onnistuupa ainakin jättämään muutamalle ihmiselle ikuiset traumat. Jotenkin suututtaa tuollaiset ratkaisut.
Click to expand...

Mutta eikö se ole lähipiiri itsekäs, koska haluaa pitää ontoksi muuttuneen ihmisen lähellään vain siksi, että heillä olisi hänet? Minusta ketään ei voi pakottaa täällä kitumaan, jos itse ajattelee, ettei siinä ole mitään mieltä. Itsensä murhaava ei ikinä ole henkisesti terve ihminen, joka pystyisi järkeviin ratkaisuihin. Kuitenkin jokainen itsensä murhaava ihminen varmasti tietää, että perään jää suremaan ihmisiä. Jos siitä huolimatta päättää itsensä hengiltä ottaa, täytyy olla aika raskaat ajatukset. Mun mielestä kaikkein pahinta on se, että jollain ihmisellä on niin paha olo, ettei jaksa jäädä seuraamaan lastensa ja lastenlastensa, kruununjalokiviensä, elämää. Ihminen tietää, miten paljon häneltä jää näkemättä rakkaimpiensa elämää ja silti näkee paremmaksi vaihtoehdoksi luovuttaa. Itsekkyys-näkökulma on ulkopuolisen moralistin ininää. Joku voi nähdä kuoleman vaihtoehtona elämälle. Onko elämä kuitenkaan mikään itseisarvo? Miksi täällä on pakko elää? Pitää olla syy kuolla, mutta miksei voisi ajatella niin, että pitäisi olla syy elää?

Luovutus taas on vähän jännä sana tilanteessa. Jos toivo on mennyttä, ei siinä enää ole mitään luovuttamista. Ennemminkin jos tuntuu, ettei tunnelin päässä ole valoa, on parempi vaihtoehto ottaa itsensä hengiltä kuin jäädä etsimään sitä valoa. Se, ettei toivoa ole näkyvissä on itsensä murhaavalle sama asia kuin, että toivoa ei ole. Jos toivoa ei näe, ei sitä realistisesti voi pitää olemassa olevanakaan. Jotkut puhuvat, että jos heillä olisi täysin toivoton tilanne, lähtisivät Balille etsimään Spidermania tms., mutta oikeasti sisäisesti jo kuolleelle ihmiselle se ei ole mikään vaihtoehto. Sekin on jo käytetty. Jos toivoa ei näy, onko realistista jatkaa sen etsimistä kaiken elämisen aiheuttavan tuskan keskellä, ehkä lopunikääsi sekaisin ja sisäisesti kuolleena? Onko toivon saavuttaminen aina mahdollista ja mitä sillä toivolla ihan oikeasti on tarjottavaa. Ja toisaalta, aina on kauniita ajatuksia, mutta entäs ihan oikeat parannukset elämänlaatuun. Ei elämä ole mikään absoluuttinen olotila, johon verrattuna kuolema olisi väärä.

Vaikka olisikin luovuttamista, niin vaatii munaa tunnustaa, ettei jaksa. Heittää pyyhkeen kehään ja jättää homma sikseen. Itsemurhaajat ovat mun mielestä rankemmasta päästä. Mieti sitä olotilaa, kun lääkkeet sisässä kuolemaa odotellen funtsit, mitä siinä ikinä funtsiikaan. Ne on miesten ja naisten töitä, ei ihan joka jannu siihen pysty.

Joskus on päästettävä menemään. Jokaisella on oltava oikeus määrätä kehostaan ja mitä sillä tekee. Mitä hyväksymistä itsemurhassa on?
 
mielestäni:

elämän tarkoitus: on kasvaa ja kehittyä, lisääntyä ja jakaa omaa genetiikkaansa, se ihmisenä kasvaminen näyttää hyötynsä aikalailla tossa vaiheessa. seuraavalle sukupolvelle ei anneta pelkästään geenejä.

kuoleman jälkeen mielestäni: ei ole mitään, onko mitään silloin ku olet tajuton? ei ole, entä silloin ku vedät pääsi täyteen ja umpituubas painut koisimaan? ei ole. joten miksi olisi silloin ku kaikki aivotoiminta loppuu? ei sitä edes tiedä välttämättä ku on kuollu, koska et ole tietoisena tietämässä sitä. se vaan on ohi sit ku on.

eli eläkää, kehittykää ja tehkää kehittyneempiä muksuja ku ite oltiin, sit kuolkaa pois.
 
kohta o riipperman ovella. tajusin eilen että 3v päästä olen jo 25v ja se on puolet 50 ja se jos mikä on jo vanha. Ja kun ajattelee miten nopeasti vuodet menee nii 3v menee ihan kuin kullin lutkautus. Olen siis pappaiässä piakkoin.
 
tarhatyyli sanoi:
Mutta eikö se ole lähipiiri itsekäs, koska haluaa pitää ontoksi muuttuneen ihmisen lähellään vain siksi, että heillä olisi hänet? Minusta ketään ei voi pakottaa täällä kitumaan, jos itse ajattelee, ettei siinä ole mitään mieltä. Itsensä murhaava ei ikinä ole henkisesti terve ihminen, joka pystyisi järkeviin ratkaisuihin. Kuitenkin jokainen itsensä murhaava ihminen varmasti tietää, että perään jää suremaan ihmisiä. Jos siitä huolimatta päättää itsensä hengiltä ottaa, täytyy olla aika raskaat ajatukset. Mun mielestä kaikkein pahinta on se, että jollain ihmisellä on niin paha olo, ettei jaksa jäädä seuraamaan lastensa ja lastenlastensa, kruununjalokiviensä, elämää. Ihminen tietää, miten paljon häneltä jää näkemättä rakkaimpiensa elämää ja silti näkee paremmaksi vaihtoehdoksi luovuttaa. Itsekkyys-näkökulma on ulkopuolisen moralistin ininää. Joku voi nähdä kuoleman vaihtoehtona elämälle. Onko elämä kuitenkaan mikään itseisarvo? Miksi täällä on pakko elää? Pitää olla syy kuolla, mutta miksei voisi ajatella niin, että pitäisi olla syy elää?

Luovutus taas on vähän jännä sana tilanteessa. Jos toivo on mennyttä, ei siinä enää ole mitään luovuttamista. Ennemminkin jos tuntuu, ettei tunnelin päässä ole valoa, on parempi vaihtoehto ottaa itsensä hengiltä kuin jäädä etsimään sitä valoa. Se, ettei toivoa ole näkyvissä on itsensä murhaavalle sama asia kuin, että toivoa ei ole. Jos toivoa ei näe, ei sitä realistisesti voi pitää olemassa olevanakaan. Jotkut puhuvat, että jos heillä olisi täysin toivoton tilanne, lähtisivät Balille etsimään Spidermania tms., mutta oikeasti sisäisesti jo kuolleelle ihmiselle se ei ole mikään vaihtoehto. Sekin on jo käytetty. Jos toivoa ei näy, onko realistista jatkaa sen etsimistä kaiken elämisen aiheuttavan tuskan keskellä, ehkä lopunikääsi sekaisin ja sisäisesti kuolleena? Onko toivon saavuttaminen aina mahdollista ja mitä sillä toivolla ihan oikeasti on tarjottavaa. Ja toisaalta, aina on kauniita ajatuksia, mutta entäs ihan oikeat parannukset elämänlaatuun. Ei elämä ole mikään absoluuttinen olotila, johon verrattuna kuolema olisi väärä.

Vaikka olisikin luovuttamista, niin vaatii munaa tunnustaa, ettei jaksa. Heittää pyyhkeen kehään ja jättää homma sikseen. Itsemurhaajat ovat mun mielestä rankemmasta päästä. Mieti sitä olotilaa, kun lääkkeet sisässä kuolemaa odotellen funtsit, mitä siinä ikinä funtsiikaan. Ne on miesten ja naisten töitä, ei ihan joka jannu siihen pysty.

Joskus on päästettävä menemään. Jokaisella on oltava oikeus määrätä kehostaan ja mitä sillä tekee. Mitä hyväksymistä itsemurhassa on?
Click to expand...

Enhän mä keltään ole tuota iloa kieltämässä. Monet on ehdottomia joistain vielä naurettavimmista jutuista, hiisaamisesta jne, ja pahinhan on jos jollai aineilla hitaasti tappaa itsensä, sitä ei millään hyväksytä, mut jos pomppaa junan alle niin se on ok. En pysty ymmärtämään miten se toivo voi mennä niin kokonaan, ja oon kuitenkin ollut aika pahasti masentunut ja oon joskus menettänyt aika paljon ja oon koko ajan semisti hajalla ja silti elän, jotenkin. Ei siinä oo mitään hyväksymistä tietenkään, mutta en ymmärrä sitä. Eri asia. Tuo sun skenaario nyt on sellasesta täydellisestä maailmasta (jota ei oo olemassa), jossa itsemurhan tekis vaan ne, joilla toivo on oikeasti mennyttä ja on oikeasti aivan rampa. Eihän kukaan toisen pään sisälle pääse, mut tuskin tuo ihan jokaisen kohdalla (tai en allekirjoittais edes että suurimman osan kohdalla) menee noin.

Joo musta ne on vitun kovia äijiä, jotka pomppaa esim meidän kerrostalon katolta maahan ihan vaan näyttääkseen mahdollisimman monille ohikulkijoille, että minä jumalauta uskalsin, missäs sun munat on? Pakko antaa arvostusta. Eiköhän nää oo näkemyseroja ja musta ei oo kamalan vakavaa jos oon tässä vähän ehdoton, varsinkin kun mun ehdottomuus jää ymmärtämättömyys-asteelle, enkä nyt ketään alkais ääneen dissaa et yhyyy mikä onneton luuseri. Enkä niin miettiskään, vaikka joku mun vanhemman kirjoituksen sillä tavalla ottikin.
 
Uskon ja toivon, ettei ole kuoleman jälkeistä elämää missään muodossa, että kun fyysisesti kuolen, kuolen kaikilla muillakin kuviteltavissa olevilla tavoilla. Jos minut haudataan, niin madot syövät ja viime lopussa kai jää vain hampaat. Jos taas tuhkataan ja tuhkani sirotellaan jonnekin, niin sekin passaa, sekoitun maa-ainekseen kumminkin ja ehkä se tuhkan sirottelu tai hautaaminen sitten auttaa mahdollisia jäljellejääneitä rakkaitani unohtamaan (sehän hautajaisten tehtävä on). Hyvä niin, se on uskoakseni ja tietääkseni normaalia meininkiä ja maapallon tapa. Mulle on lohdullista ja elämää motivoivaa ajatella juuri näin, että loppu on myös loppu ja sen jälkeen on muiden vuoro paarustaa maan matosina eteenpäin aina vaan. Ihan karmeeta, jos sitten uudelleensynnyn tai joudun taivaaseen tai helvettiin. Yksi elämä riittää, kiitos vain.

Usko vain yhteen elämään motivoi mua pyrkimään parempaan, elämään paremmin. Koska ei ole mitään mahdollisuutta paikata jonkun satuolennon juttusilla ja satumaailmassa tämän elämän tekosia, niin pitää NYT ja tämmöisenä ihmisenä yrittää parhaansa, ei ole vaihtoehtoa.
 
Itseäni mietityttää kuolemisessa lähinnä se, mitä jää jäljelle kun lähden. Toivon eläväni pitkään ja terveenä omien lapsieni vuoksi, jotta heillä olisi kyky selvitä omin avuin elämästään ja kyky käsitellä oman vanhemman kuolema. Lähipiirissä on ollut useampi tapaus jossa lapsi on menettänyt oman vanhemman ja todennäköisesti sen myötä "otteen" oman elämän hallinnasta.

Haluaisin kuolla siten, ettei viimeisellä hetkellä tarvitsisi olla yksin. Haluaisin kuolla ennen vaimoani ja lapsiani.

En usko että kuoleman jälkeen on minkäänlaista tietoisuutta, mutta kuolemisessa lohduttaa suuresti se ajatus, että jään elämään ainakin seuraavan sukupolven elämän ajaksi heidän muistoissaan.

Millään tällä ei ole mitään väliä minulle sitten kun olen kuollut, mutta ajatus kuolemisesta muuttuu paljon helpommaksi kun mietin näitä listaamiani asioita.
 
Kuolemahan on elämän huipennus.

Omalta kohdalta kuvittelen, että oli tilanne mikä hyvänsä, elämä on elämisen arvoista ja aina haluaisi nähdä vielä sen seuraavan päivän.

Haluaisin kuolla vasta sitten kun kaikki minulle tärkeät ihmiset ovat kuolleet.
 
iPush sanoi:
Haluaisin kuolla vasta sitten kun kaikki minulle tärkeät ihmiset ovat kuolleet.
Click to expand...

^

Toisaalta tässä on myös varjopuolensa. Omalle kohdalleni en toivo sitä, että kuolisin yksin ilman läheisten olemassaoloa, sillä en haluaisi, että mut löydetään mädäntyneenä ja toukkien syömänä sen jälkeen, kun naapurit alkavat haistamaan porraskäytävässä pahaa hajua. En myöskään halua kuolla yksinäisenä jossain sairaalan pitkäaikaisosastolla sänkypotilaana.

Mä en pelkää kuolemaa, koska mä olen sen kanssa koko ajan tekemisissä työssäni ja olen ollut myös henkilökohtaisessa elämässäni. Se on mulle "välttämätön paha", joka tulee sitten kun sen aika on. Toivon, että saisin elää täyden, pitkän ja kokemusrikkaan elämän ja että mulla olisi läheisiä ihmisiä ympärillä. Iäkkäiden ihmisten yksinäisyys on aika raastavaa katsottavaa ja mitä luultavammin useiden vanhusten itsemurhien suurin aiheuttaja.

Toisaalta kuolema mietityttää siinä mielessä, että mistä elämän aikana tapahtuvista asioista jään paitsi sen jälkeen kun olen kuollut ja mitä kuoleman jälkeen on? Näkemissäni vainajissa on kaikissa yhteistä se, että he ovat pelkkä kuori. Kuolleen ihmisen katse on tyhjä ja lasinen. Uskon jollain tavalla siihen, että kuoleman tapahtuessa ihmisestä häviää sielu tai elo, millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsuttavan. Sitä en osaa sanoa, mihin se sielu katoaa. Siihen uskon, että ihminen "syntyy" jollain tavalla uudestaan luonnon kiertokulun kautta. Tällä en tarkoita kuitenkaan välttämättä uutta ihmiselämää. Toisaalta haluan ja minusta on kiva uskoa tunnetasolla myös siihen, että minulla on mahdollisuus tavata kaikki minulle rakkaat ihmiset sitten joskus jossain. Tämä helpottaa suhtautumistani kuolemaan ja antaa toivoa. Minun on vaikeaa tajuta sitä, kuinka ihmisen tunteet ja ajatukset muka pystyisivät loppumaan kuoleman jälkeen.

Luonnollisesti mä toivon, että omalle kohdalle kuolema sattuu nopeasti "saappaat jalassa" tai nukkuessani omassa kodissa ja niin, että mut löydetään heti verekseltään. Itsemurhaa sattaisin harkita sitten, jos minulle tulisi joku erittäin kivulias pitkäaikaissairaus, johon ei ole hoitokeinoa tai siinä vaiheessa, jos liikuntakykyni olennaisesti katoaisi. Minulle fyysisyys on tärkeä asia. Noin muutenkin hyväksyn itsemurhan ja luonnollisesti eutanasian. Minusta ihmisillä on oikeus päättää omasta elämästään siitäkin huolimatta, että se saattaa tuottaa läheisille syyllisyyttä sekä "normaalia" surua pahempaa oloa.
 
Nykyään ihmiset ei ehkä osaa enää pitää kuolemaa luonnollisena osana elämää. Kuolema on jotain kamalaa, mitä tapahtuu sairaaloissa ja laitoksissa, ei enää kotona niinkun muutama vuosikymmen takaperin. Ihmiset pysyvät monta ylimääräistä vuotta elossa lääketieteen takia, mutta viimeiset vuodet eivät ole monenkaan kohdalla mitään herkkua. Toivon itse saavani kuolla vanhuuteen, mutta kuitenkin omatoimisena ja ns saappaat jalassa. Kun silloin tällöin näkee työssä tapaturmaisesti tai oman käden kautta kuolleita ihmisiä, ei kyllä toivo itselleen samaa kohtaloa, mutta toisaalta en myöskään halua virua sairaaloissa ja vanhainkodeissa viimeisiä vuosiani housuuni paskoen ja tietämättä mitään ympäröivästä maailmasta.

En toivo myöskään, että kuoleman jälkeistä elämää on. Koen ajatuksen ikuisesta elämästä jotenkin ahdistavana. Mieluummin haluan uskoa, että se aika mitä ihmisellä on käytössään, on tämä yksi ja ainut elämä ja kuoleman jälkeen tietoisuus on samanlaista kuin ennen syntymää - ei mitään.
 
^^Luojan lykky ettei ne kuolevat ole enään kotona monia vuosia odottamassa kuolemaa.Kai se jollakin tavalla teki kuolemasta luonnollisemman,mutta oli se kamalaa mitä vanhempien ihmisten jutuista voi päätellä.Eivät tosin paljon juttele.Eikä sitä paljon ajattelekkaan ennenkuin lähiomainen menee.Oma isäni kuoli viikko sitten perjantaina ja toki ajatuksissa kävi oman iän/isän iän erotus,sen ja sen verran aikaa itsellä jäljellä.Näinhän ei toki ole.Toiset sairastuu vakavasti jo kolme-nelikymppisenä,onnettomuudet,tapaturmat...Kuolema tulee sitten kun tulee.
 
Tätä asiaa on joutunut valitettavasti kovasti miettimään viime aikoina. Kun menettää itselleen rakkaimman ja tärkeimmän ihmisen täysin yllättäen pyörii monet kysymykset mielessä. Ja varmasti se, että menetti oman elämänkumppanin, saa se miettimään asioita eritavalla kuin jos olisi joku ei niin läheinen. Vaikka olen kyllä aina ajatellut, että ei kaikki lopu kun täällä kuolee. Nyt olen entistä varmempi siitä, että jotain on vielä tämänkin elämän jälkeen. Ei tunnu ollenkaan järkevältä, että kaikki loppuisi tuosta vaan. Mielestäni tänne syntyminen ja ylipäätänsä maailman syntyminen ovat niin ihmeellisiä asioita että kuolemakin on niin ihmeellinen asia ettei se ole vaan sitä, että kuopataan multaan matojen syötäväksi.

Uskon siihen, että kun elämä täällä on ohitse se jollai tapaa jatkuu taivaassa, ja saamme kohdata rakkaimpamme uudestaan siellä. Se on asia mikä helpottaa tässä surussa. Olen käynyt keskusteluja papin kanssa näistä asioista ja hän on myös saanut tuota taivas käsitettä muuttamaan. Puhutaan siitä, että pääsee taivaaseen. Mutta eihän sillä taivaalla tarkoiteta välttämättä sitä mikä tuolla kaukana ylhäällä on, jospa se taivas on tässä ihan lähettyvillä.

En pidä kuolemaa enää mitenkään pelottavana asiana. Ja aina olen ajatellut että en halua elää vanhaksi ryppyseksi mummoksi. Vanhuksia hoitanenna en todellakaa halua sitä samaa kohtaloa mitä joillakin on. Mutta eipä sitä koskaan tiedä milloin on päivät täynnä, kuolema voi tulla ihan yllättäen, nuorena ja täysin terveenä. Toivon että itsekin saisin kuolla niin, kuitenkin elämää tarpeeksi kokeneena.
 
Henrikki sanoi:
Loppu tulee kun on tullakseen.
Click to expand...

Näihän se todellakin on, ja kun elämä on henkisesti hyvässä tasapainossa, niin asia on todella helppo sisäistää. Itse, näin alle 18-vuotiaana, olen täysin "sinut" kuoleman kanssa.

Muistan joskus kun vuosia takaperin kommentoin eräällä kalastusfoorumilla aihetta, jossa keskusteltiin kuinka eräs n.80-vuotias papparainen oli keväisellä pilkkireissulla joutunut veden armoille ja hukkunut. Kommentointi oli luokkaa "mitä helvettiä tarttee sinne vielä lähtee, saatanan pässi".. Heitin oman osani soppaan omalla kannallani, ja kerroin, kuinka mielestäni tämä kyseinen papparainen oli tehnyt varsin hyväksyttävän ja tavallaan "ihailtavan" kuoleman. Hän lähti saapppat jalassa, vanhalla iällä ja lempiharrastuksensa parissa. Luonnollisesti kun profiili paljasti nuoren ikäni, niin kritiikkiä tuli että "mitä tuokin kloppi mistään mitään vielä tietää" ym. Oli aika vaikea niellä noita juttuja, kun tottunut pienestä pitäen vanhempia ihmisiä kunnioittamaan. Toisaalta tuli fiilis, että "ehkä tajuan tästä maailmasta jotakin heitä enemmän".

Muutenkin, on ihan mahtavaa elää. Ja kun on mahtavasti elänyt, niin sitten kuolla. Olla ottamatta pulttia mistään, nauttia ja elää hetkessä.. olla todistelematta muille yhtään mitään. Tottakai paljon kipua ja tuskaa tulee vielä olemaan edessä, mutta kaikesta mä olen selvinnyt ja kaikesta tulen selviytymään. Jos kuolema koittaa huomenna, olen kuitenkin valmis.
 

Latest posts

Suositut

Back
Ylös Bottom