Kuoleminen

GAZOZ.FI
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
Vähemmästäkin mietityttää kuitenkin, koska tuttuni halvaantui kokonaan puoli vuotta sitten lähes täydellisesti ja isäpuolikin kuoli tuntemattomasta syystä 42 -vuotiaana 500km:n päästä missä olisi pitänyt olla ja kuolinsyytä ei saatu selvitettyä.

Loppujen lopuksi ei kannata miettiä liikaa tai ei uskalla enää lähteä kodista pois ihmisten ilmoille.
 
Minun mielestäni tässä viestiketjussa on vähän 30-kriisin poikasta, eikä siinä mitään pahaa sinällään ole, kunhan se ei saa noloja piirteitä.
Mutta onko yhteiskunta jo niin fixaatioitunut nuoruuden palvontaan, että vasta kolmekymppinen ajattelee että kohta se jo kuolema kolkuttelee.
Ei kukaan ole 21-vuotta kuin yhden vuoden ajan ja sen jälkeen ikää tulee 39-vuoteen asti, kuten mulla huhtikuussa ja siitäkin eteenpäin jatketaan.
Kaikki ne 21-vuotiaat tytöt joilla kasvojen iho on kuin muovia, tulee kyllä kolmevitosena sen menettämään, se on faktaa - Tosin toiset heistä ei ikinä edes kuvittele vanhenevansa.

Muuten on myös olemassa elvytyskieltokortti jonka voi täyttää, kun täällä muutamat pelkäsi ihan oikeasti sitä Metallican 'One' -videon kauhuskenaariota missä ei ole raajoja ollenkaan, mutta pää pelaa.
 
Itse olen vasta miettinyt samanlaisia juttuja ja varsinkin elämän tarkoitusta (jos semmoinen on) ja olen tullut siihen tulokseen, että jokaisen pitäisi nauttia elämästä ja tehdä siitä nautinnollista kuitenkin siten, että ei vähentäisi toisten nautintoa. Käytännössä mahdotonta, mutta teoriassa mukavan kuulosta.

Olen ollut todella iloinen ja olen lopettanut kaikenlaisen stressaamisen "tuon" tajuttuani.

Kuolemisesta; aiemmin pelkäsin sitä. Nyttemmin en niinkään. Se tulee kun se tulee, ei sille mitään voi. Elämästä ei selviä hengissä.

Muutamia kirjoittajia toistaen: Jos elämä tuntuu toistolta ja et siitä nauti, niin tee muutoksia. Ei täällä ollaan kenenkään paitsi itsensä vuoksi. Sen tajuaminen vie minulla kauan, mutta niinhän se on; itseä varten täällä eletään (nautitaan).

(Kirjoittelin tähän loppuun vielä kaikenlaista höpötystä, mutta jäi höpötykseksi, nini enpä postaakaan :rolleyes:)
 
Oon miettinyt kuolemaa aika paljonkin viime aikoina, koska meillä oli juuri koulussa pakollinen ruumiinavauksen seuraaminen. En ollut nimittäin aikaisemmin nähnyt kuollutta ihmistä, niin kyllä se jotenkin järkytti...
Kuolemanpelkoon mua helpotti ajatus, että kun oon kuollut, ei se voi mua harmittaa, koska oon silloin kuollut enkä tajua siis mistään mitään! En pysty silloin miettimään: "no hitto ku viel eläis". Se on tietysti kamalaa jos kuolema on paha, joku onnettomuus tai joku kiduttava sairaus. Ja oma läheisten, esim. vanhempien kuolema pelottaa. :( Parempi ettei pohtis liikaa noita asioita.
 
Moni täällä sanoo että ne ei pelkää kuolemaa mutta ne ei oo varmaan koskaan katsonut sitä silmiin.En mäkään noin filosofisessa mielessä pelkää kuolemaa mutta lähes joka kerta kun olen ollut vaarassa niin kyllä se nyt on enemmän tai vähemmän pelottanut.
 
Gemstone sanoi:
Olen pohtinut elämää, elämän tarkoitusta, kuolemaa ja itsemurhaa. Olen jotenkin tyyni, olen tajunnut, että elämässä ei vain ole tarkoitusta. En ole angstinen tai masentunut, jotenkin tuo ajatus on vain kirkkaana päässäni. En ole tekemässä itsemurhaa, mutta onhan tuo lohduttava ajatus, että kyllä täältä pääsee pois, jos haluaa.

En vain näe mitään järkeä tässä kaikessa. Ei kai se ole väärin lopettaa jotain täysin järjenvastaista? Joskus pelkäsin kuolemaa. En enää. Kuolema tuntuu rauhoittavalta, turvalliselta, selkeältä. Ilman mitään mystiikkaa tai pelkoa. Herranjumala, jos menisin kertomaan "halustani" kuolla jollekin terapeutille, johan tulisi masennusdiagnoosia. En tiedä voiko tätä ymmärtää, ehkä jotkut.

Mitä järkeä ponnistella saavuttakseen jotain suurempaa, kuin kuitenkin kuolemme jossain vaiheessa? Ihmisen biologinen tarkoitus on lisääntyä, ihan kuin muillakin eläimillä, mutta lisää lapsia tähän ylikansoittuneeseen maailmaan? Hmph, ei kiitos.

Onko elämän tarkoitus elää, kokea, tuntea, tehdä? Sitä olen tehnyt. Mitä se hyödyttää? Se kasvattaa minua ihmisenä. Okei, mutta mitä se sitten höydyttää? Voin jäädä auton alle vaikka huomenna kirjastoreissulla ja puff, kaikki se ihmisenä kasvaminen on mennyttä.

Ihmiset asettavat itselleen välitavoitteita, joihin satsataan aina kerralla: käyn tämän koulun loppuun, haen tuon ylennyksen, aherran, että pääsen lomalle... Kokonaiskuva, anyone?

Ehkä elämän tarkoitus on olla onnellinen.
Tuo on ainoa syy, jonka voin hyväksyä.
Toisaalta, mitäpä järkeä siinäkään on maailmankaikkeuden kannalta?
Click to expand...

Mua ainakin joka päivä auttaa jaksamaa tätä paskaa arkea se, että voin itse kuitenkin vaikuttaa siihen mitkä mun psyykkiset/fyysiset olotilat on. Se on totta että loppupelissä sillä ei ole paskan väliä mitä sitä on saanut aikaan täällä tai ei, mutta se aika mitä täällä pallolla tallaan niin teen sen itse ainakin niin että nautin täällä olosta ja teen juuri sitä mistä nautin. eli tärkeintä mun mielestä ei ole ne saavutukset jne vaan se, että yleisesti on hyvä olla psyykkisesti/fyysisesti
 
Itse olen kyllä katsonut sitä kuolemaa silmiin ja on ihme että hengissä ollaan, ei kuitenkaan terveydellisistä syistä siis. Oma tavoite on 50 v josta lähtee yleensä alamäki teki mitä teki. Pitkäikäinen suku kyllä on että voi raja ylittyäkkin, monta yli 90 vuotiasta on ja ollut. Mielestäni jos elää yli 40 v niin se on jo hyvä saavutus ihan kelle tahansa.
 
Kyllä vituttaa jos kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Valot vain sammuvat ja se on sitten siinä.... No sitten ei kai vituta enää yhtään.
 
Itsekin olen miettinyt usein kuolemaa ja elämisen tarkoitusta. Kuolema ei pelota, joskaan en ole koskaan käynyt kovinkaan lähellä kuoleman rajaa. En todellakaan usko että kuoleman jälkeen on minkäänlaista elämää, vaikka niin toivonkin. Kun kuolema yllättää, se täytyy ottaa vastaan eikä asialle voi mitään. Olen myös miettinyt itsemurhaa, vaikken todellakaan ole itseäni tappamassa. Itsemurha on minusta hyväksyttävä tapa päästä pois kärsimyksistään, ja minusta täysin hyväksyttävä tapa kuolla, (muutamia poikkeustapauksia lukuunottamatta.) Olenkin sen verran "itsekäs" ihminen että en halua menettää läheisiä ihmisiäni, joten toivonkin että kuolen pois ennen heitä, jolloin minun itseni ei tarvitse kärsiä. Kuoleman jälkeisestä elämästä ei tiedä kukaan mitään, ja olenkin oikeasti utelias kurkkaamaan tuolle toiselle puolelle. Olen kuitenkin vielä nuori henkilö, enkä ole saavuttanut elämässäni vielä mitään "elämää suurempaa". Voi olla että tuo elämää suurempi teko jää kokonaan tekemättä, mutta väliäkös sillä. Kaikki tavoittelevat elämältään eri asioita!

Elämässä ei ole minusta minkäänlaista tarkoitusta. Elämä on vain välitavoitteiden asettelua ja onnellisuuden tavoittelua. Joku haluaa asettaa elämälleen enemmän tavoitteita kuin toiset. Jotkut ihmiset ajattelevat elämän lisääntymisen kannalta: he haluavat jatkaa sukuaan ja turvata näin oman lajinsa säilymisen. Jotkut taas haluavat auttaa toisia ihmisiä, toiset taas päättää muiden asioista. Kuitenkin kaikkia näitä tekoja yhdistää yksi asia: onnellisuus. Jos ihminen miettii kuolinvuoteellaan, että tulipas sitä elettyä melkoisen onnellinen elämä, on minusta elämän tarkoitus täytetty. Jos elämässä tekee juuri niitä asioita joita haluaa, ei kuolemakaan pelota yhtään.
 
Jännää että porukka miettii kuolemaa noin runsaasti, mitä itsekin teen (tai ainakin olen tehnyt), mutta samalla elämän tarkoitus on kovasti esillä, vaikka itselleni moinen kysymys on täysin turhanpäiväinen. Sen verran olen asiaa käsitellyt että olen sen miettimisen todennut turhaksi. Minusta se on vähän sama kuin miettisi antiikin filosofian kysymyksiä: mikä on totuus, olemmeko me olemassa, voiko tietää, mikä on oikein jne. Kysymyksiä, joihin on loputtomasti vastauksia ja joihin ei ole yhtään vastausta, kysymyksiä, joista voi argumentoida ehdottoman täydellisesti ja joista ei voi sanoa mitään järkevää. Ikinä en ole päässyt yhtään pidemmälle ratkaisujen etsimisessä mitä olen noita asioita miettinyt.

Aikoinaan itse kuolema ahdisti niin kovasti että puolisen vuotta meni sitä tuskaillen. Kauhea ahdistus koko ajan ja pelotti niin perkeleesti. Jotenkin siitä vain pääsi ohi. Nyt olen funtsinut että vittuakaan ei ole väliä mitä teen ennen kuolemaa. Välitän monista asioista, esim. lähimmäisistäni jne. Moni asia on merkityksellinen, mutta ei se tarkoita että ne liittyvät jotenkin kuolemaan. Jos saisin tietää kuolevani kolmen kuukauden kuluttua, en yrittäisi kokea kaikkea mielestäni arvokasta ja hienoa ennen sitä hetkeä. Pikemminkin pyrkisin kaikin keinoin estämään kuolemani, käyttäisin jokaisen hetkeni siihen. Joku sanoisi että tuhlaat viimeiset päiväsi kun voisit huvitella tai olla rakkaimpiesi kanssa, mutta itse ajattelisin, että kannattaa pitää kiinni elämästä koska tykkään monista asioista ja elämä on kivaa, kuolemasta en taas tiedä mitään. Ehkä se ei ole mitään tai ehkä se vituttaa, eläessä on kivaa joten eletään. Ei mitään että viimeiset päivät kannattaa elää onnellisesti, koska kyllähän se siltä vaikuttaa että kuolema on the end, eli kun henki lähtee, niin minun osaltani kaikki häviää, mm. ne viimeiset kuukaudet joista iloitsin. Paskat siis niistä. Vaikka liikuntakyky menisi niin en varmasti päättäisi päiviäni. Melkoisen kovat saisivat koettelemukset olla että moiseen ryhtyisin. Liikuntakyky ja näkö- ja kuuloaisti jos kaikki menisivät, niin sitten voisi tuumata uudestaan, kun ei elämässäkään ehkä olisi enää mitään järkeä.
 
Mä ainakin haluan, että mua pidetään elossa mahdollisimman pitkään. Ihan sama millä keinoilla, jos aivot täytyy istuttaa johonki lampaaseen niin olkoon sitten niin. Sit ku kuolema lopulta korjaa niin kroppa muutetaan muoviks, tehää radioaktiiviseks iha vaa varmuuden vuoks ja vuorataan kiveen. Säilyn ikuisesti.

En usko, että elämällä on mitään ennalta päätettyä tarkotusta; jokanen asettaa omat tavotteensa elämälleen ja yrittää ne saavuttaa valitsemillaan tavoillaan. Jumaliin yms. uskominen on vaan yritys täyttää omat tietämättömyyden aukot kuoleman jälkeisestä elämästä.
 
Tarkemon kanssa paljolti samaa mieltä. Kyllä niitä asioita löytyy joista voi nauttia vielä vanhanakin, jos nyt ei penkistä enää irtoa se 2mk tai haba ei oliskaan ihan sitä 55cm. Turha sillä kuolemalla on itseään stressata. Enempi pelottaa ajatus läheisen ihmisen kuolemasta.
 
Itse olen "joutunut" ihan tosissaan miettimään kuolemaa parisen kuukautta sitten, ei ollut kyllä kovin kivaa. Odotin kahden ihan melanooman näköisen luomen tuloksia, sekä myös kapseli tähystyksen tuloksia kun epäiltiin, että mulla on ohutsuolensyöpä, kun tummaa verta oli tullut paskan mukana jonkun aikaa ja veriarvot myös päin helvettiä. Eli siis 3 syöpäepäilyä samaan aikaan! Olin jotenkin ihan varma siitä että syöpä/syövät on mulla ja ajattelin kuolemaa todella paljon. Aloin miettiä että miten elän viimeiset kuukauteni/vuoteni ja mitä kuoleman jälkeen oikeen on. Onneks ei kuitenkaan ollut mitään syöpää! Ennen näitä syöpäepäilyjä en ollut oikeen pelännyt kuolemaa, mutta kun nämä syöpäepäilyt tuli, niin kuoleman pelko kasvoi välillä järkyttävän suureksi, kun piti vaan epätietoisena odottaa puhelinsoittoja sairaalasta:(

Ja tosta kuoleman jälkeisestä elämästä, niin ite oon vähän 50/50 uskonko vai en tuonpuoleiseen. Erään läheisen ihmisen kuoltua alkoi tapahtumaan omituisia asioita ja tapahtuu edelleen. En taida kehdata täällä niistä alkaa kuitenkaan kertomaan, mut toisaalta taas järki sanoo, että vaikka olen nähnyt mitä olen nähnyt, niin ei kuoleman jälkeen voi olla mitään, kun ihmisen kaikki näkö, tunteet, kuulo ym aistit perustuvat aivotoimintaan, niin kun kuoliessa aivotoiminta lakkaa ja ihminen maatuu, niin milläs helvetillä sitä sitten pystyy elämään?
 
powerful sanoi:
Opiskeletko terveydenhoitoalalla vai poliisikoulussa peräti? Sori uteleminen.. =)
Click to expand...

Terveydenhoitoalalla, tarkemmin hammaslääkäriksi. :) Kuuluu patologian kurssiin(josta itseasias tentti huomenna iiks) ruumiinavaukset. Ei ollu tosiaan "mun juttu" se obduktio...Meille järjestettiin semmoinen "Kuoleman kohtaaminen" -seminaarikin sitä varten, että vois henkisesti varautua avauksiin. Kuvittelin, että sehän nyt on ihan iisi juttu ja en mie niin herkkä ole...Mut eipä mennykään niin. :(
 

Latest posts

Suositut

Back
Ylös Bottom