Puheenvuoro asevelvollisuudesta
[Alla oleva on julkaistu vieraskynäkirjoituksena asevelvollisuuden lakkauttamista kannattavalla Ohi on -sivustolla.]
Ylen verkkouutisissa julkaistiin 13.9.2013 juttu otsikolla "Suomi on yksin Euroopan asevelvollisuuskartalla". Juttuun sisältyy myös konkreettinen Euroopan kartta, jossa maat on värjätty niiden valitseman ratkaisun mukaan. Kartan havainnollistaman todellisuuden ja iskevän otsikon suhde herättää muutamia kysymyksiä.
Kartan mukaan Suomi ei ole yksin. Yleinen asevelvollisuus, joka tosin on kaikissa maissa enemmän tai vähemmän valikoiva, on voimassa Suomen lisäksi Norjassa, Tanskassa, Virossa, Sveitsissä, Itävallassa, Kreikassa, Turkissa, Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Ukraina on luopumassa asevelvollisuudesta vuonna 2015, ja Venäjälläkin yhä suurempi osa miesvahvuudesta on palkattuja ammattisotilaita.
Asevelvollisuus on lakkautettu, tai sitä ei ole luotu, Ruotsissa, Islannissa, Britanniassa, Irlannissa, Portugalissa, Espanjassa, Ranskassa, Benelux-maissa, Saksassa, Puolassa, Tshekissä, Slovakiassa, Sloveniassa, Italiassa, Kroatiassa, Unkarissa, Romaniassa, Bulgariassa, Bosnia ja Hertsegovinassa, Serbiassa, Montenegrossa sekä Makedoniassa.
Asevelvollisuus ei ole kaikesta muusta erillinen kysymys vaan osa maanpuolustuksellista kokonaisratkaisua. Kokonaisratkaisussa on otettava huomioon ...
a) ... ne potentiaaliset uhkakuvat, joihin maanpuolustusjärjestelyillä pyritään varautumaan. Nykyään on muodikasta sanoa, että ympäristöuhat ovat sotilaallisia uhkia vakavampia. Tämä on luultavasti totta, mutta niihin tulee varautua ympäristö- ja ilmastopolitiikalla. Jos puhutaan sotilaallisesta maanpuolustuksesta, on pitäydyttävä sotilaallisissa uhkakuvissa. Huomiota on kiinnitettävä rajanaapureihin, niiden sotilaallisiin valmiuksiin ja poliittiseen kehitykseen.
b) ... liittolaissuhteet. Jos puolustusratkaisu perustuu kollektiiviseen puolustukseen, ei kansallisten ratkaisujen tarvitsekaan olla kaikenkattavia.
c) ... maantiede ja väestö. Suurta aluetta puolustamaan tarvitaan suurempi joukko ihmisiä. Vastaavasti suuresta väestöstä saadaan helpommin tarvittava joukko vaikka ankaramminkin valikoiden. Lisäksi suuri väestö korreloi suuremman kansantalouden kanssa, jolloin on helpompaa maksaa tarvittavan kokoiselle joukolle parempaa palkkaa.
Yhteismitattomuus voidaan vääntää rautalangaksi vertailemalla Britanniaa ja Suomea. Niiden pinta-ala on suunnilleen sama. Suomessa on asevelvollisuus mutta Britanniassa ei. Selitys löytyy tarkastelemalla yllä esitettyjä muuttujia:
a) Britannian ainoa rajanaapuri on Irlanti. Irlannissa on pieni väestö, sen sotilaallinen kyky on olematon, se on poliittisesti ja yhteiskunnallisesti vakaa demokratia. Suomen rajanaapuri on Venäjä. Venäjällä on suuri väestö, sen sotilaallinen kyky on merkittävä, ja se on enenevässä määrin autoritaarinen ja ulkopoliittisesti aggressiivinen.
b) Britannia on Naton jäsen. Lisäksi sillä on oma ydinase, joka pelkällä olemassaolollaan tekee maahan kohdistuvan sotilaallisen invaasion tai sillä uhkaamisen mahdottomaksi. Suomi ei kuulu mihinkään sotilasliittoon, eikä sillä ole muuta kuin konventionaalista aseistusta.
c) Britannian väestö on 10 kertaa suurempi kuin Suomen väestö. Tämä merkitsee sitä, että jos Suomi saisi rekrytoitua 100% kustakin ikäluokasta, Britannia saisi saman joukon kokoon rekrytoimalla 10% ikäluokasta. Britannian bruttokansantuote on 10 kertaa suurempi kuin Suomen bruttokansantuote. Tämä merkitsee, että Britannia pystyy maksamaan rekrytoitavalle sotilaalle 10 kertaa enemmän palkkaa kuin Suomi.
Lyhyesti sanottuna: Saadakseen kokoon yhtä suuren sotajoukon Britannia joutuu houkuttelemaan palvelukseen 10 kertaa pienemmän osuuden väestöstä kuin Suomi, ja pystyy käyttämään houkuttimena 10 kertaa parempaa palkkaa. Eikä tässä yhtälössä ole otettu huomioon sitä, että liittosuhteista, ydinaseesta, maantieteestä ja naapureista johtuen Britannia ei tarvitse yhtä suurta sotajoukkoa kuin Suomi.
Taloudelliset ja kulttuuriset tekijät luonnollisesti houkuttelevat suomalaisia vertaamaan maataan muihin Länsi-Euroopan maihin, mutta pelkästään asevelvollisuutta mittarina käyttäen tällainen vertailu ei välttämättä ole mielekäs.
Niistä 24 Euroopan maasta, joissa ei ole asevelvollisuutta, 18 kuuluu Natoon ja siten yhteisen "ydinpelotteen" ja keskinäisen puolustusvelvoitteen piiriin. Jos lähdetään siitä, että asevelvollisuudella on jotakin tekemistä maanpuolustuksen kanssa, eikä ole yksinomaan tasa-arvo- tai kansalaisoikeuskysymys, nämä 18 maata eivät ole vertailukelpoisia Suomen kanssa.
Jäljelle jäävät Ruotsi, Irlanti, Bosnia ja Hertsegovina, Serbia, Montenegro ja Makedonia. Mikäli Suomi luopuisi yleisestä asevelvollisuudesta, eikä samassa yhteydessä liittyisi Natoon, se muodostaisi puolustusratkaisun osalta yhteisen viiteryhmän näiden maiden kanssa. Näistäkään maista mikään ei, yllä mainituilla muuttujilla tarkasteltuna, ole kovin hyvin verrattavissa Suomeen.
Irlanti on saari Atlantin valtameressä. Sen ainoa rajanaapuri on Britannia, jota kaiketi voidaan pitää "kypsänä demokratiana" ja sikäli ympäristölle vaarattomana. Ruotsilla on maaraja Norjan ja Suomen kanssa. Suomi on puskurina Ruotsin ja ainoan realistisen sotilaallisen uhkatekijän, Venäjän, välissä.
Bosnia ja Hertsegovina on näillä näkymin liittymässä Natoon vuonna 2014 tai 2015. Makedonia pyrkii aktiivisesti Naton jäseneksi, ja jäsenyys todennäköisesti toteutuu, kun maa saa sovittua nimeään koskevan kiistan Kreikan kanssa. Montenegro on modernisoimassa asevoimiaan ja pyrkii niinikään Naton jäseneksi. Jos ja kun Bosnian ja Hertsegovinan, Makedonian ja Montenegron Nato-jäsenyys toteutuu, Serbia on kokonaan Nato-maiden ympäröimä ja siten geopoliittisessa "Herran kukkarossa". Kannattaa myös huomata, että Serbian väestö (7,2 miljoonaa) on selvästi suurempi kuin Suomen, kun taas pinta-ala on vain neljännes Suomesta. Tämä, kuten edellä selitettiin, merkitsee suurempaa rekrytointipohjaa ja vähentää joukkojen tarvetta.
Ainoat Euroopan maat, joissa ei ole asevelvollisuutta eikä aikomuksia pyrkiä Natoon, ovat Irlanti ja Ruotsi. Suomen kannalta Irlanti on edellä esitetyistä syistä täysin vertailukelvoton ja Ruotsikin suurelta osin. Lisäksi on syytä mainita, että Ruotsin absoluuttinen puolustusbudjetti (5,2 miljardia euroa) on yli kaksinkertainen Suomeen (2,5 miljardia) nähden, ja puolustusmenot asukasta kohti laskettunakin selvästi suuremmat.
Niiden, jotka vaativat asevelvollisuuden lopettamista sillä perusteella, että Suomi on "yksin" tai "kummajainen", tulisi ottaa selvä kanta kahteen kysymykseen:
a) Pitäisikö Suomen liittyä Natoon ja osaksi kollektiivista turvallisuusjärjestelyä?
b) Pitäisikö Suomen nostaa rajusti puolustusmenojaan, jotta kutistuvaa miehistöä voitaisiin korvata teknologialla ja jotta tarvittavan ammattilaisjoukon houkuttelu olisi mahdollista?
Jos vastaus kumpaankin kysymykseen on "ei", asevelvollisuudesta luopuva Suomi olisi todella erikoinen tapaus Euroopassa. Alle keskitason olevat puolustusmenot, ei sotilaallisia liittolaisia, suuri pinta-ala, pieni väestö, pitkä maaraja epävakaan ja aggressiivisen sotilaallisen suurvallan kanssa. Tällä hetkellä kuulumme samaan joukkoon mm. Itävallan ja Sveitsin kanssa, tosin sillä erotuksella, että kummassakin on enemmän ihmisiä (= puolustajia) ja vähemmän pinta-alaa (= puolustettavaa) kuin Suomessa, ja että kumpikin maa on Naton ympäröimä.
Sivumennen sanoen on hiukan hassua, että kaikenlaisia asioita (palkka-armeija, monikulttuurisuus yms. yms.) perustellaan mielellään sillä, että "noillakin on!", "noiden" tarkoittaessa yleensä Ruotsia ja muita Länsi-Euroopan maita. Ei kai tämä itsessään voi olla perustelu millekään. Vähintään pitäisi kysyä, onko ratkaisu ollut hyväksi kyseisille maille. Tämän jälkeen voisi arvioida, olisiko sama ratkaisu sopiva meille.
Hassua on myös se, että muiden maiden käytäntöjä noukitaan perusteluksi varsin valikoiden. Useimmissa Euroopan maissa, mukaan lukien kaikki Pohjoismaat ja Baltia, on olemassa suojeluskunta- tai kansalliskaartijärjestelmä huolehtimassa reservin ylläpidosta ja täydentämässä vakinaisia armeijoita. Tarkoittaako tämä, että meilläkin pitäisi olla?
Tekeekö massa-armeijalla mitään?
On muodikasta ajatella, että mies ja rynnäkkökivääri -konsepti olisi vanhentunut. Sodathan voitetaan täsmäpommeilla, häivehävittäjillä, risteilyohjuksilla ja nappia painamalla. Suomen puolustushan romahtaisi päivässä, jos venäläiset päättäisivät tänne tulla. Kannattaako siis valmistautua puolustamaan maata, jos onnistumisen mahdollisuudet kuitenkin ovat olemattomat?
Aivan aluksi voidaan huomauttaa, että näitä kysymyksiä pohdittiin Suomessa ja Baltian maissa vuonna 1939. Suomi teki toisen ratkaisun kuin eteläiset naapurinsa. Erilaisten ratkaisujen järkevyyttä voidaan arvioida seurausten valossa.
Seuraavaksi on syytä tarkastella maailman sotahistoriaa toisen maailmansodan jälkeisenä ydinaseiden ja korkean teknologian aikakautena. Neuvostoliiton seikkailut Afganistanissa ja Yhdysvaltain sotaretket Vietnamiin ja Irakiin osoittavat, että materiaalisella ja teknologisella ylivoimalla voidaan kyllä rikkoa infrastruktuuria, tulla rajan yli, miehittää tienvarret ja "voittaa sota". Mutta entä sen jälkeen?
Kun hyökkääjä tietää, että joka ainoan puun takana voi olla ukko rynnäkkökiväärin kanssa; kun koska tahansa voi räjähtää tienvarsipommi, joka vie jalat tai kivekset mukanaan; kun luoteja ropisee jatkuvasti helikopterin pohjaan, luotiliiviin ja kypärään, olo käy tukalaksi ja ennen pitkää kestämättömäksi. Lopulta oman kotirintaman kantokyky pettää ja on pakko poistua.
Sodat voitetaan edelleen armeijoilla, ei nappeja painamalla. Suurvallatkin tietävät tämän, ja siksi mikään ei hillitse hyökkäyshaluja yhtä tehokkaasti kuin tieto siitä, että vastassa on suuri ja hajautettu armeija, jota ei voi tuhota nopeilla kirurgisilla iskuilla vaan joka pystyy käymään pitkäkestoista kulutussotaa hyökkääjää vastaan.
Kansanarmeija?
Tuskin mistään on viime vuosina puhuttu yhtä paljon kuin yhteisöllisyyden katoamisesta. Tämä yhteisöllisyyden kaipuu on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että edistyksellisenä itseään pitävät voimat ovat viimeisten vuosikymmenten ajan kaikella tarmollaan repineet riekaleiksi kaikkia niitä abstraktioita, jotka luovat yhteisöllisyyttä. Viittaan esimerkiksi uskonnollisen elämän hiipumiseen ja isänmaallisuuden epämuodikkuuteen.
Kuitenkin yhteisöllisyys syntyy juuri siitä, että ihmisillä on jaettu kokemus jostakin yhteisestä. Siitä, että he kokevat olevansa osa jotain, mikä on suurempaa kuin he yksin ja jopa enemmän kuin osiensa summa. Ihmiset kaipaavat viiteryhmiä ja merkityksellisyyttä. Uskonnollisten, kansallisten tai vaikkapa poliittisten rituaalien suurin merkitys on siinä, että ne ylläpitävät ja voimistavat yhteenkuuluvuutta ja tunnetta siitä, että rituaaliin osallistuvilla on jotain, mikä liittää heidät toisiinsa ja erottaa heidät muista. Tätä tunnetta voidaan kutsua yhteisöllisyydeksi.
Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva kansanarmeija on harvoja jäljellä olevia, yhteisöllisyyttä luovia instituutioita individualistisessa maailmassamme. Se tarjoaa jaetun kokemuksen lähes koko miespuoliselle ikäluokalle kielelliseen, sosiaaliseen tai poliittiseen taustaan katsomatta. Se ylläpitää käsitystä yhteisestä, kansakunnallisesta hiilestä, johon kaikkien kannattaa puhaltaa. Asevelvollisuus lähettää jokaiselle suomalaiselle miehelle viestin siitä, että hän ei ole turha ja ulkopuolinen vaan elimellisen tärkeä osa Suomen, suomalaisten ja suomalaisuuden puolustamista.
Tämän näkökulman merkitystä ei mielestäni pitäisi väheksyä. Maassamme on paljon syrjäytyneitä ja syrjäytymässä olevia nuoria aikuisia. Pahinta esimerkiksi työttömyydessä ei ole materiaalinen puute, onhan meillä varsin kattava sosiaalinen turvaverkosto. Pahinta on kokemus omasta turhuudesta ja kaiken ulkopuolelle jäämisestä. Ketään ei kiinnosta, heräätkö aamulla vai nukutko puoleen päivään.
Armeija ja asevelvollisuus eivät tietenkään yksin ratkaise tätä ongelmaa, mutta ne tarjoavat jokaiselle ainakin yhden kokemuksen siitä, että sillä, mitä teet tai jätät tekemättä, on merkitystä jollekin muulle.
Suomessa maanpuolustustahto on eurooppalaisittain ennätyksellisen korkea. Tämä ei uskoakseni johdu siitä, että suomalaiset arvostaisivat yhteiskuntamalliaan enemmän kuin muut eurooppalaiset ja pitäisivät sen puolustamista tämän vuoksi tärkeänä asiana. Pikemminkin maanpuolustustahtoa luo ja pitää yllä juuri se, että valtio, joka edustaa kollektiivia nimeltä "suomalaiset", lähettää suomalaisille jatkuvaa viestiä maanpuolustuksen tärkeydestä kutsumalla jäsenensä osallistumaan siihen. Yleinen asevelvollisuus ja maanpuolustustahto muodostavat ns. positiivisen kehän. Vastaavasti asevelvollisuudesta luopuminen todennäköisesti käynnistäisi negatiivisen kehän: jos valtiovalta ei pidä maanpuolustusta tärkeänä, miksi minäkään pitäisin?
Pienet palkka-armeijat sopivat kriisinhallintaan. Oman maan puolustamiseen ne sopivat erittäin huonosti. Jos Suomi joutuisi sotilaallisten toimien kohteeksi, mitä sen väestön osan odotettaisiin tekevän, joka ei ole saanut sotilaskoulutusta ja jolle ei ole olemassa varustusta? Pyörittelisikö se peukaloita kotonaan, vai pakenisiko se ulkomaille? Entä jos valtion palkanmaksukyky loppuisi konfliktin keskellä, ja palkkasoturit löisivät hanskat tiskiin? Millä oikeudella heitä voitaisiin vaatia pitämään kiinni sitoumuksistaan, jos työnantajakaan ei pitäisi?
Palkka-armeija on perusteltu ratkaisu, jos ollaan varmoja siitä, että sotaa ei koskaan tule. Minä en ole siitä varma, koska Euroopan historia ja realiteetit eivät anna siihen minkäänlaista aihetta.
Lopuksi
Kaiken edellä sanotun jälkeen on syytä todeta, että asevelvollisuuteen liittyy tasa-arvo-ongelmia, jotka pitäisi korjata ja jotka voidaan korjata. Ei ole perusteltua, että se, mikä on miehille velvollisuus, on naisille oikeus. Naisten vapautus asevelvollisuudesta perustui aikanaan mm. siihen, että naiset synnyttivät ja hoitivat lapsia. Koska yhteiskunta on tältäkin osin kehittynyt tasa-arvoisempaan suuntaan, ja koska läheskään kaikki naiset eivät nykyään hanki lapsia, ainakaan asevelvollisuuden kannalta relevantissa iässä, voisi olla perusteltua luoda kaikkia kansalaisia koskeva asevelvollisuus. Sen ei välttämättä tarvitsisi tarkoittaa aseellista palvelusta vaan myös muita maanpuolustusta tukevia tehtäviä.
Se, että naiset ovat fyysisesti kykeneviä suorittamaan kansalaispalveluksen, on tunnustettu jo myöntämällä heille oikeus sen suorittamiseen.
