Alkuperäinen idea on varmaankin ollut, että valtiot pitävät budjettinsa tasapainossa eivätkä kikkaile alijäämien kanssa. Eikös tätä säädetty Maastrictin sopimuksessa? Jos näin toimittaisiin, niin mitään velkakriisiä ei olisi. Nyt kuitenkin poliitikot eivät halua elää budjetin mukaan, vaan hakevat lainaa finanssimarkkinoilta sinunkaltaisten kaverien säestäessä miten budjetin ei tarvitse olla tasapainossa.
Tässä tulee Timo Soini -paradoksi esille: hän voi olla samanaikaisesti sekä oikeassa että väärässä. Soini on aivan oikeassa siinä, että EMU:ssa on valuvika. Hän on kuitenkin väärässä kritisoidessaan Kreikkaa yms muita valtioita vastuuttomuudesta, koska tämä käytännössä syntyy EMU:n rakenteesta. (Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö esim. Kreikan taloudessa olisi mätää mm. instituutioiden osalta, korruptiota ja veronkiertoa yms).
Palataan tuohon aiemmin postaamaani yhtälöön:
(S – I) + (T – G) + (M – X) = 0
joka on suomeksi yksityisen sektorin rahoitustase + ulkomaansektorin rahoitustase + julkisen sektorin rahoitustase = 0
tai toisin
(S – I) = (G – T) + (X – M)
Saving (S) Investment (I)
Taxes (T) Government Spending (G)
Imports (M) Exports (X)
Kun tällaisessa EMU-tyyppisessä rahaliitossa aina tulee olemaan maita joilla on joko maksutaseen ylijäämä tai alijäämä, täytyy julkisen sektorin joustaa tai muuten yksityinen sektori nettovelkaantuu. Toisin sanoen, jos yksityisen sektorin ei haluta nettovelkaantuvan, täytyy maksutaseen olla ylijäämäinen tai julkisen sektorin budjetin alijäämäinen. Tämä tulee suoraan tuosta ylläolevasta yhtälöstä.
Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä yksityinen sektori on kyvytön luomaan yksin nettovarallisuutta (yksittäiset yksityisen sektorin toimijat voivat kerätä nettovarallisuutta, mutta yksityinen sektori kokonaisuudessaan ei siihen kykene). Ulkomaansektori ja julkinen sektori voivat saada aikaiseksi yksityisen sektorin nettovarallisuutta tai -velkaantumista. Ylijäämäinen ulkomaansektorin maksutase = nettovarallisuutta yksityiselle sektorille. Alijäämäinen ulkomaansektorin maksutase = nettovelkaantumista yksityiselle sektorille.
Yksityinen sektori pystyy kerryttämään nettovarallisuutta myös siinä tapauksessa, että julkinen sektori juoksuttaa budjettialijäämiä. Jos valtio velkaantuu suoraan keskuspankilleen syntyy yksityisen sektorin käyttöön rahavarallisuutta ilman (yksityisen sektorin) velkakomponenttia. Velka on tässä tapauksessa valtion velka keskuspankilleen.
Valtion myydessä velkakirjojaan kansalaiset saavat velkakirjan, mutta menettävät rahavarallisuuttaan. Jos valtio kuitenkin kuluttaa tällä tavalla keräämänsä rahavarallisuuden, lopulta yksityisen sektorin nettovarallisuus kasvaa tässäkin tilanteessa.
Jos valtio pyrkii budjettiylijäämiin, johtaa se yksityisen sektorin nettovelkaantumiseen ellei maa nauti riittävän suurista maksutaseen ylijäämistä. Tällaisessa asetelmassa valtio verottaisi siis pois osan yksityisen sektorin varallisuudesta: velat jäisivät ennalleen, mutta varallisuus olisi vähentynyt. Ylijäämäinen budjetti = valtio ei kuluta keräämäänsä varallisuutta. Tällaisessa tilanteessa yksityisellä sektorilla olisi enemmän velkaa kuin varallisuutta.
Jos yksityinen sektori nettovelkaantuu:
- konkursseja
- kokonaistuotannon supistuksia
- deflaatiokierre
- lama
Uusia velkasuhteita ei tällaisessa tilanteessa solmita ja kokonaiskysyntä romahtaa.
Tästä päästään siis Kreikkaan ynnä muihin maksutaseeltaan alijäämäisiin maihin. Jos ne olisivat sitkeästi pitäneet kiinni siitä, etteivät ne olisi antaneet julkisen sektorin velkaantua maksutaseen ollessa alijäämäinen, olisivat ne ajaneet yksityisen sektorinsa järkyttäviin ongelmiin.
PIIGS-maissa nimelliset työvoimakustannukset nousivat aikavälillä 1999-2009 n. 30 prosenttia ja samaan aikaan Saksassa 8 prosenttia.
Samaan aikaan Kreikassa työtuntia kohtaan laskettu työvoiman tuottavuus on noussut yli kaksi kertaa nopeammin kuin Saksassa. Tällaisen ekspansiivisen talouspolitiikan maat (PIIGS-maat) ovat siis kärsineet maksutaseen alijäämistä, kun taas "vyötä kiristäneet" maat ovat nauttineet maksutaseen ylijäämistä. Tästä voidaan vetää se yksinkertainen johtopäätös, että rahaliiton sisällä tulee aina olemaan maita, jotka ovat toisia vientikilpailukyvyltään heikompia ja niiden julkisen velan taakka kasvaa automaattisesti (tai muuten niiden yksityinen sektori nettovelkaantuu). Jos PIIGS-maat olisivat luopuneet ekspansiivisesta talouspolitiikasta, olisivat vientimaat (Saksa, Suomi, Alankomaat, Itävalta jne) kärsineet.
Näissä vyötä kiristäneissä maissa työvoimakustannuksia on pyritty rajoittamaan ja tämän vuoksi kotimainen kysyntä onkin vähäistä, ja ne nojaavat ulkomaiseen kysyntään. Tämä tuntuu joidenkin pienten maiden osalta ehkä loogisemmalta, kuten Suomen osalta, mutta ei todellakaan Euroopan suurimman talouden, eli Saksan osalta joka siis nojaa ekspansiiviseen vientipolitiikkaan ja vyönkiristyslinjaan kotimaisen kysynnän osalta.
Mutta mitä sinusta pitäisi tehdä nyt kun kerran ollaan EMU:ssa ja järjestelmä on mikä on? Näetkö muuta vaihtoehtoa kuin leikkaukset?
Jos valtiolla on oma rahapolitiikka voi keskuspankki luotottaa valtion tiliä rajattomasti. Valtio voi siis milloin tahansa suoriutua velkasitoumuksistaan (tämä on periaattessa teoreettinen mahdollisuus, mutta sillä on vaikutuksia mm. velkakirjamarkkinoihin, jos valtiolla tätä mahdollisuutta ei ole). Tämän toimivuus on osoitettu esimerkiksi Japanin osalta, joskaan Japanin talouspolitiikka ei muilta osin välttämättä ole mikään malliesimerkki. Kuten siinä radiohaastattelussa tuli ilmi, "deficit hawkit" ovat vuodesta toiseen 90-luvulta lähtien sanoneet, että "ensi vuonna Japani menee nurin" tai "pikkasen kun korot nousee niin se menee nurin" eikä se nyt vaan mene nurin.
kun taas PIIGSien osalta tilanne on tämä:
Jos valtion kulutus kuitenkin ylittää talouden tuotantokyvyn, on seurauksena inflaatio. Täystyöllisyyden vallitessa budjetti on siis syytä pitää tasapainossa, mutta siitä ollaan nyt aika kaukana.
EMU:ssa tilanne on kuitenkin se, ettei mailla ole enää omia rahapolitiikkojaan eikä näin ollen mahdollisuutta kääntyä keskuspankin puoleen rahoituksen toivossa.
Lisäksi kaikki EMU-maat eivät voi nauttia samanaikaisesti maksutaseen ylijäämistä. Jos näin tapahtuisi, euro vahvistuisi. Lisäksi euromaiden viennin pitäisi tällaisessa tilanteessa painottua euroalueen ulkopuolelle, joka asettaa koko eurojärjestelmän mielekkyyden kyseenalaiseksi.
Valtioiden budjettivajeet siis suojelevat yksityisen sektorin rahoitusasemaa tilanteessa, jossa maksutase kääntyy alijäämäiseksi. Jos EMU-maat kuitenkin kantavat tämän velkataakan (Kreikka jne) syntyy ongelmallinen asetelma, koska niiden kulutus on tulorajoitettua (verrattuna maihin, joilla on oma keskuspankki).
Vastauksena kysymykseesi, on tasan kaksi vaihtoehtoa:
1. Euroalueelle rakennetaan keskitetty finanssipoliittinen auktoriteetti, jonka tehtävänä on turvata euroalueen valtioiden riittävä kulutusvoima ja täystyöllisyys.
2. Euroalue puretaan ja siirrytään kansallisiin valuuttoihin.
Leikkauksien kanssa säheltäminen on tässä tilanteessa suurin piirtein yhtä järkevää kuin kuseminen vastatuuleen.
