Älykkyysosamäärästä vielä!

[protsku]

Kuusi sanaa menee melko helposti, seitsemässä ja kahdeksassa sanassa tulee sitten totaalinen romahdus. Siinä muistan ensimmäisen ja pari viimeistä sanaa sekä muutaman sanan välistä, muttei enään järjestystä. En tiedä mikä tuossa olisi hyvän tuloksen määritelmä, mutta jos yhdeksän sanaa menee helposti, niin aika pätmäni pitää olla.

Kimple, olet oikeassa. Googletin netistä pari muistipeliä ja huomasin aivan saman ilmiön. Puhelinnumerot on muuten siitä hyvä käytännön esimerkki että jos yrittää soittaa uuteen kännykkänumeroon ja linja on varattu niin eipä sitä numeroa muista enää minuutin päästä. Tässä onneksi auttaa kännykän muistitoiminto josta saa napattua viimeksi soitetut numerot näytölle.

Psykologian appron suorittaneena muistelisin että muistia käsitellään laajasti yhdessä julmetun paksussa neurobiologian kirjassa. Näitä opuksia löytyy minkä tahansa psykologian laitoksen opinto-oppaasta. Tässä kuitenkin lyhyt yhteenveto erilaisista muistityypeistä ja työmuistin kohdalla huomatkaa tuo noin 7 muistettavan yksikön kapasiteetti:

Ihmisen tiedonkäsittelytoiminnot eli kognitiiviset prosessit ovat luonteeltaan aktiivisia. Työstämme ja muokkaamme uutta tietoa ja vanhatkin tietorakenteet ovat muutoksessa. Muisti on ajattelumme ja toimintamme keskeinen osa. Muisti ei ole "lokerikko aivoissa", johon yksittäiset "tietopaketit" automaattisesti varastoituvat vaan se on pikemminkin monimutkainen toiminnallinen kokonaisuus, jossa muistin eri osajärjestelmät toimivat yhteistyössä. Muistijärjestelmä voidaan jakaa kolmeen osaan - sensoriseksi muistiksi, lyhytkestoiseksi muistiksi ja pitkäkestoiseksi muistiksi.

Sensorinen muisti vastaanottaa aistiemme välittämää informaatiota ja sitä kutsutaankin toisinaan "aistimuistiksi". Sen kapasiteetti, tiedonkäsittelyn teho ja käsiteltävän tiedon määrä on tutkimusten mukaan lähes rajaton: aistimuistissa käy kaikki aistittu informaatio. Tieto säilyy sensorisissa muistipiireissä vain hyvin lyhyen ajan, enintään noin sekunnin verran. Vasta seuraava muistiyksikkö, lyhytkestoinen muisti, joka valikoi ja jatkokäsittelee tiedon, mahdollistaa pidempiaikaisen muistamisen. Sensorisen muistin toiminnan oletetaan perustuvan sähköiseen aktiviteettiin tai "viiveeseen" aivoissamme.

Ilman sensorista muistia aistien tuoma informaatio ei saavuttaisi tietoisuuttamme emmekä saisi tietoa ympäröivästä maailmasta. Tarkoituksenmukainen toiminta olisi hankalaa. Sensorista muistia tarkastellaan usein tietyn aistin näkökulmasta ja silloin puhutaan esimerkiksi "ikonimuistista" (näkö) ja "kaikumuistista" (kuulo). Esimerkiksi puhuttujen sanojen ymmärtämisen mahdollistaa se, että lausutut äänteet eivät aivan välittömästi katoa vaan viipyvät hetken kaikumuistissa.

Lyhytkestoista muistia nimitetään myös "työmuistiksi" tai "tietoisuudeksi". Se on tehtäviltään monitahoinen muistijärjestelmän osa, joka käsittelee sekä sensorisesta että pitkäkestoisesta muistista saapuvaa tietoa. Se valikoi tarpeellisen informaation ja muokkaa tietoa pitkäkestoiselle muistille sopivaksi. Tiedot tallettuvat sitten aistimielikuvina tai merkityssisältöinä (ns. semanttinen koodaus). Lyhytkestoisen muistin kapasiteetti on noin 7 yksikköä. Meidän on melko helppoa pitää samalla kertaa mielessämme noin 7 asiaa, mutta jos aineksen määrä lisääntyy, muistaminen vaikeutuu huomattavasti. Yksikkö voi koostua monimutkaisistakin kokonaisuuksista, esimerkiksi voimme muistaa 7 pitkää kirjain- ja numerosarjaa, jos sarjat ovat vaikkapa tuttuja rekisterinumeroita tai syntymäaikoja.

Lyhytkestoinen muisti säilyttää tietoa alle puolen minuutin ajan. Esimerkiksi poimittuamme puhelinnumeron luettelosta tieto säilyy käytössämme numeron näppäilyn ajan. Jos numero on varattu, seuraavaa soittoyritystä varten numero täytyy yleensä tarkistaa uudestaan, koska lyhytkestoisen muistin kesto (15-25 sek.) on ylittynyt. Lyhytkestoisesta valikoivasta ja työstävästä muistista aineisto voi siirtyä pitkäkestoiseen muistivarastoon. Kertaaminen ja aineiston merkityksellisyys edistävät tiedon pidempiaikaista varastoitumista.

Ilman lyhytkestoista muistia emme pystyisi keskittämään huomiotamme tärkeään tietoon, koska ns. valikoiva tarkaavaisuus ei toimisi. Emme ymmärtäisi toisen henkilön puheen sanomaa, koska olisimme unohtaneet vähän aikaa aikaisemmin lausutut sanat. Arkinen elämä vaikeutuisi, koska emme muistaisi minne olimme menossa tai mitä olimme tekemässä. Esimerkiksi elokuvan juonen tajuaminen tulisi mahdottomaksi. Lyhytkestoisen muistin tyhjentyminen on myös tärkeä asia, koska vapautunutta tilaa tarvitaan uuden informaation käsittelyyn.

Pitkäkestoinen säilömuisti toimii tiedon varastona. Sen kesto voi olla elinikäinen ja se tallentaa tärkeitä ja merkityksellisiä tapahtumia (ns. episodimuisti) tai koodaa aineistoa merkityssisältöinä (ns. semanttinen muisti). Pitkäkestoisesta muistivarastosta haemme tarpeellista tietoa tietoisuuteemme. Pitkäkestoisen muistin kapasiteetti on suuri, koska lähes kaikki saapunut aines varastoituu. Mieleen palauttaminen voi kuitenkin epäonnistua. Muistamisen epäonnistuminen voi johtua riittämättömistä hakuvihjeistä, häiritsevästä muusta materiaalista tai voimme tunnesyistä torjua esimerkiksi ikävän muiston. Tällaisessa tapauksessa unohtaminen palvelee mielen tasapainoa. Myös fysiologiset syyt - esimerkiksi aivojen sähkökemiallisen toiminnan häiriö humalatilassa - voivat aiheuttaa muistamattomuutta. Pitkäkestoisen muistin perustana ovat aivoissa syntyneet rakenteelliset ja kemialliset muutokset.

Ilman pitkäkestoista muistia olisimme sidottuja jatkuvaan nykyhetkeen. Eläisimme vain tässä ja nyt emmekä kykenisi hyödyntämään aiemmin opittuja asioita. Kaikki olisi opeteltava aina uudelleen. Emme muistaisi omaa menneisyyttämme ja omat henkilötiedot pitäisi opetella aina uudelleen. Normaali elämä kävisi mahdottomaksi, koska emme osaisi varoa vaarallisia asioita emmekä tietäisi esimerkiksi mitä pitäisi syödä ja juoda.

Jokainen muistin osajärjestelmä on toimintamme ja ajattelumme kannalta olennainen. Järjestelmät toimivat saumattomassa yhteistyössä ja yhdenkin järjestelmän vaillinainen toiminta hankaloittaisi kohtalokkaasti elämäämme.

On tietysti valitettavaa että vielä yliopistossakin monet kurssit painottavat aivan liikaa ulkolukua ja pänttäämistä kun soveltaminen olisi paljon tärkeämpää. Itse ainakin arvostan suuresti sellaisia käsityöammatteja missä tehdään ihan konkreettisia juttuja eikä brassailla kirjaviisauksilla.

 

[Agony]

Ja siihen ringsiden kommenttiin yliopistosta: Yliopistolla suurin osa ihmisistä on niitä, jotka pakertavat ja lukevat hirveästi oppiakseen nippelitietoa ulkoa, mutta heillä ei ole tätä oikeaa älykkyyttä - kykyä yhdistellä, olla innovatiivinen ja nähä metsä puilta. Auktoriteettiuskokin voi jossain tapauksissa olla älykkäiden ihmisten kompastuskivenä, kun jäädään jumiin jonkun gurun oppeihin, eikä osata nähdä muuta kuin jo nähdyt aisiat. Mutta on siellä viksujakin ihmisiä, usko huviksesi. Ne vaan viihtyy paremmin baarin puolella. ;)

Eiköhän tutkimuksen teossa kuitenkin se kontribuutio ole se tärkein kriteeri. Eli siinä ei nippelitieto paljon auta, vaan juuri innovatiivisuus ja hahmottamiskyky.

 

[esni]

Ilman pitkäkestoista muistia olisimme sidottuja jatkuvaan nykyhetkeen. Eläisimme vain tässä ja nyt emmekä kykenisi hyödyntämään aiemmin opittuja asioita. Kaikki olisi opeteltava aina uudelleen. Emme muistaisi omaa menneisyyttämme ja omat henkilötiedot pitäisi opetella aina uudelleen. Normaali elämä kävisi mahdottomaksi, koska emme osaisi varoa vaarallisia asioita emmekä tietäisi esimerkiksi mitä pitäisi syödä ja juoda.

Tästähän me emme tosin voi tietää. Mementossahan se kundi oli ikään kuin menettänyt työmuistinsa tai ei pystynyt sitä käyttämään, mutta osasi silti vaivatta sitoa kengännauhansa ja tilata olutta baarissa. Mietin silloin, että olisikohan se noin, että osaisi arkielämän rutiinit. Toisaalta se muisti lapsuutensa. Esimerkiksi joku vaarallisten asioiden varominen saattaa liittyä kuitenkin eläimellisiin vaistoihimme sen verran, ettei siihen tarvittaisi pitkäkestoista muistia - se ei siis välttämättä ole vain opittua. Mutta todistaminen onkin sitten vaikeaa...

On tietysti valitettavaa että vielä yliopistossakin monet kurssit painottavat aivan liikaa ulkolukua ja pänttäämistä kun soveltaminen olisi paljon tärkeämpää. Itse ainakin arvostan suuresti sellaisia käsityöammatteja missä tehdään ihan konkreettisia juttuja eikä brassailla kirjaviisauksilla.

Niin. Ja minä arvostan lisäksi älykkäitä ihmisiä, jotka käyttävät älyään kulttuurimme tai yhteiskuntamme hyväksi. Kuka tahansa voi pyöritellä jotain dilemmaa edestakaisin hauskasti, mutta että osaisi oikeasti sanoa jotain merkittävää edes jostain... On toki niitäkin. Onhan?

 

[esni]

Eiköhän tutkimuksen teossa kuitenkin se kontribuutio ole se tärkein kriteeri. Eli siinä ei nippelitieto paljon auta, vaan juuri innovatiivisuus ja hahmottamiskyky.

Niin kyllä. Vaikka useimmat tutkimukset eivät sillä tavalla paljastakaan uutta tietoa ja niiden tekeminen on lähinnä tiedon keräämistä ja referointia. Aineistosta tehdään tosin sitten joitain päätelmiäkin. Harvemmat yliopiston tuhansista oppilaista kuitenkaan yltävät sille tasolle, että tosiaan tekisivät tutkimuksia. Kandidaatin tai maisterin tukinnon suorittamiseen ei suurempaa kykyä tarvitse (tai suurempaa tutkimusta) ja siihenhän useimmat lopettavatkin. Ja menevät Oikeisiin töihin. ;)

 

[Agony]

Niin kyllä. Vaikka useimmat tutkimukset eivät sillä tavalla paljastakaan uutta tietoa ja niiden tekeminen on lähinnä tiedon keräämistä ja referointia. Aineistosta tehdään tosin sitten joitain päätelmiäkin.

Riippuu pitkälti siitä, mitä alaa tutkii.

Harvemmat yliopiston tuhansista oppilaista kuitenkaan yltävät sille tasolle, että tosiaan tekisivät tutkimuksia. Kandidaatin tai maisterin tukinnon suorittamiseen ei suurempaa kykyä tarvitse (tai suurempaa tutkimusta) ja siihenhän useimmat lopettavatkin. Ja menevät Oikeisiin töihin. ;)

Totta. Mutta toivottavasti he ainakin ovat oppineet lähdekritiikin käytön sekä tieteellisen päättelyn perusteet. Viimeistään graduvaiheessa pitäisi myös tuon itsenäisen ajattelun kyvyn tulla ilmi.

 

[protsku]

Viimeistään graduvaiheessa pitäisi myös tuon itsenäisen ajattelun kyvyn tulla ilmi.

Kaikki eivät pysty tähän. Usein gradu tehdään sellaisella reseptillä että referoidaan paria aikaisempaa tutkimusta ja kirjoitetaan sitten loppuun 2 sivua johtopäätöksiä. Yleensä sieltä löytää vielä sanat "tämä vaatii lisää tutkimusta". Sitten joku toinen referoi tätä gradua. Näin se menee, heh. ;)

 

[esni]

Kaikki eivät pysty tähän. Usein gradu tehdään sellaisella reseptillä että referoidaan paria aikaisempaa tutkimusta ja kirjoitetaan sitten loppuun 2 sivua johtopäätöksiä. Yleensä sieltä löytää vielä sanat "tämä vaatii lisää tutkimusta". Sitten joku toinen referoi tätä gradua. Näin se menee, heh. ;)

Näin olisin minäkin mieltä. Muutaman lukeneena. Ehkä sitten matematiikassa tehdään niitä innovaatioita... :D

 

[Z4M1]

Näin olisin minäkin mieltä. Muutaman lukeneena. Ehkä sitten matematiikassa tehdään niitä innovaatioita... :D

Matematiikka on niitä vähiten innovatiivisia aloja. Vuosituhansien perinteet ja historia takaavat sen että väitöskirjat ovat todella harvojen huvia. Näistä väitöskirjoistakin harvalla on mitenkään suurempaa merkitystä omalle tieteenalalle. Yliopistomatematiikankaan tasolla ei ole pahemmin muutoksia tapahtunut viimeisen vuosisadan aikana. Sovelletussa matematiikassa tapahtuukin jo hieman enemmän, mutta tapahtuuko "edistystä" on sitten toinen asia.

Gradut eivät usein olekaan mitään tutkimuksia, vaan opinnäytteitä, eikä niiden pitäisikään olla tieteellistä tietoa.

Kyllä monet tutkimuksetkin ovat todella heikkotasoisia. Toisaalta hallinnon taholta siihenhän juuri pyritäänkin, että saataisiin paljon "tuloksia" ja "tutkintoja", välittämättä tutkimuksen laadusta.

"Kansa kuriin, paljon toimintaa ja aivot narikkaan ettei synny vaarallisia ajatuksia." :-)

Helppoja tutkimuksia ovat erilaiset vanhojen teorioiden testaukset ja arvioinnit sovelletuilla aloilla. Näitä sitten referoidaan puolin ja toisin populaarimedioissa. Kaupallisella alalla kerätään budjetti- ja henkilöstöraportit ja huomataan että ennemmän tai vähemmän rahaa olisi voinut käyttää johonkin asiaan jonkin perusteella. Teknisellä alalla taas voidaan rakentaa jokin "innovatiivinen" härpäke, jota humanistinen tutkimus taas kuvailee täysin epäoleelliseksi ja turhaksi materialismin ilmentymäksi, jos tavoitteena on elämänlaadun parantaminen.

Mutta eiköhän se tutkiminen ole oman ajattelun kehittymistä ja kaikkien tutkijoiden pitää keksiä samat asiat uudestaan, jotka jo aiemmat sukupolvet ovat keksineet. Se missä vaiheessa huomaat "keksintösi" olleen vanha jo syntyessään on sitten toinen asia. Toiset huomaavat nopeammin ja toiset eivät milloinkaan. Vanhat asiat keksitään nyt vain eri muodossa ja eri ympäristössä. Yllättävän samaa juttua kertovat historian kirjat oli kyse sitten puhelimen keksimisestä tai internetin synnystä, dynamiitista tai geenitekniikasta.

 

[indigof73]

Kaikki eivät pysty tähän. Usein gradu tehdään sellaisella reseptillä että referoidaan paria aikaisempaa tutkimusta ja kirjoitetaan sitten loppuun 2 sivua johtopäätöksiä. Yleensä sieltä löytää vielä sanat "tämä vaatii lisää tutkimusta". Sitten joku toinen referoi tätä gradua. Näin se menee, heh. ;)

Niin, moni opiskelijahan uskoo gradun olevan joku elämää suurempi juttu - itsekin kun aikanaan sain gradun tehtyä, tuntui että olipas tämä nyt uber kewl juttu. Nyt sitä ei kyllä viitsi enää avata, ettei ala hävettämään. Käytännössä kuitenkin gradun tärkein funktio on opettaa opiskelija analysoimaan dataa ja kirjoittamaan (tieteellisistä) tuloksista ja johtopäätöksistä _selkeästi_. Tutkijan tärkein työkalu on kuitenkin kynä. Mikäli et pysty esittämään asiaasi siten, että muutkin sen ymmärtävät, menestyväksi tutkijaksi on aika vaikea edetä.
Ja jos on aloittamassa tutkimusta jostain aiheesta, niin ei sitä kyllä kenenkään gradusta katsota.

 

[Kimple]

Gradut eivät usein olekaan mitään tutkimuksia, vaan opinnäytteitä, eikä niiden pitäisikään olla tieteellistä tietoa.

Samaa mieltä Z4M1:n kanssa. On varmaan yks jos toinenkin lyönyt päätä seinään tai mihin vaan, kun työn valvoja tai ohjaaja haluaa tehdä työstä tieteellisen vaikka työn tarkoituksena ei ole minkään uuden tai hienon keksiminen vaan pikemminkin jonkin käytännönläheisen asian kartoittaminen.

Joo, mutta sehän on kiva tehdä joku muka-tieteellinen höpöhöpögradu jostain pilipaliasiasta. Saa sitten itse nauraa, että kaikkea ne hyväksyykin.

 

[Agony]

Samaa mieltä Z4M1:n kanssa. On varmaan yks jos toinenkin lyönyt päätä seinään tai mihin vaan, kun työn valvoja tai ohjaaja haluaa tehdä työstä tieteellisen vaikka työn tarkoituksena ei ole minkään uuden tai hienon keksiminen vaan pikemminkin jonkin käytännönläheisen asian kartoittaminen.

Joo, mutta sehän on kiva tehdä joku muka-tieteellinen höpöhöpögradu jostain pilipaliasiasta. Saa sitten itse nauraa, että kaikkea ne hyväksyykin.

No kyllähän gradun täytyy olla "tieteellisesti" kirjoitettu, vaikka ei käsittelisikään mitään "pilipaliasiaa" ja vaikka työssä ei olisikaan suurta kontribuutiota.

 

[D.Yates]

No kyllähän gradun täytyy olla "tieteellisesti" kirjoitettu,

Niin, "tieteellisesti" kirjoitettu, eli alan jargonit täytyy tuntea ja käyttää niitä sopivasti, lähdeviitteet pitää olla tietyllä formaatilla ym...

 

[indigof73]

Niin, "tieteellisesti" kirjoitettu, eli alan jargonit täytyy tuntea ja käyttää niitä sopivasti, lähdeviitteet pitää olla tietyllä formaatilla ym...

Ei noilla mainitsemillasi asioilla ole välttämättä mitään tekemistä tieteellisen tekstin kanssa. Jargonia ei ole pakko käyttää - usein se kuitenkin helpottaa/vähentää kirjoittamista, koska kaikkia asioita ei tarvitse määritellä aina uudestaan. Puhuthan sinäkin foorumilla penkkipunnerruksesta tai jopa 'penkistä'.
Lähdeviitteiden muoto vaihtelee - viiteluettelon pitäisi olla sisäisesti yhtenäinen ja mahdolliseen julkaisun/kirjasarjan tyylin mukainen. Rajansa kuitenkin kaikella - mitä iloa on lähdeluettelossa viitteestä (Jokinen, 1998)?

Tarkoitus on kirjoittaa selkeää ja loogista tekstiä, jossa ei ole mitään epämääräisiä viittauksia epämääräisiin tahoihin. Lukijaa ei ole tarkoitus arvuuttaa, mihin jollakin asialla mahdollisesti viitataan. Mikäli mahdollista, niin ns. käsitteellisten substantiivien käyttö ei ole kovin suositeltavaa, kuten ei myöskään epämääräisten adjektiivien käyttö eksaktien ilmaisujen sijasta. Lukijalle on paljon informatiivisempaa tietää, että jonkun asian vaikutus johonkin toiseen asiaan on korkeintaan 5% kuin 'melko vähäinen'.

 

[D.Yates]

Ei noilla mainitsemillasi asioilla ole välttämättä mitään tekemistä tieteellisen tekstin kanssa.
--cut--

Ööh, mikä nyt ei mennyt jakeluun? Juuri äsken yritin esmentää kuinka sisällön tieteellisyydellä ei ole sen kummempaa väliä, kunhan on formaatti oikea. Tästä kertoo esim. kaikki iltapäivälehdissä laajasti esitellyt nollatutkimukset.

 

[indigof73]

Ööh, mikä nyt ei mennyt jakeluun? Juuri äsken yritin esmentää kuinka sisällön tieteellisyydellä ei ole sen kummempaa väliä, kunhan on formaatti oikea. Tästä kertoo esim. kaikki iltapäivälehdissä laajasti esitellyt nollatutkimukset.

Minä taas yritin selventää, että graduissa tutkimusaineiston tieteellisellä 'käsittelyllä' on nimenomaan on väliä, vaikkakin tutkimusaineisto ei itsessään tarjoaisi mitään uutta. Toisin sanoen, jargonin käyttö ja oikeanlainen lähdeluettelo ei riitä hyvään arvosanaan.

 

[Agony]

Ööh, mikä nyt ei mennyt jakeluun? Juuri äsken yritin esmentää kuinka sisällön tieteellisyydellä ei ole sen kummempaa väliä, kunhan on formaatti oikea. Tästä kertoo esim. kaikki iltapäivälehdissä laajasti esitellyt nollatutkimukset.

Ovatko nuo todellakin nollatutkimuksia, vai esittävätkö iltapäivälehdet ne vain siinä muodossa? On varmaa, että jos tavalliset iltapäivälehtien lukijat pystyvät kritisoimaan tutkimusta, niin saman tekee myös tiedeyhteisö. Tämän takia on referee-prosessi, joka kyllä karsii nuo todelliset nollatutkimukset pois julkaisuista.

 

[Bloo]

Tieteen kuvalehti 147 tuo toinen jotain päälle 150.

 

[Rinkku]

Tämän takia on referee-prosessi, joka kyllä karsii nuo todelliset nollatutkimukset pois julkaisuista.

Aluksi kehut Esnille: älykkäitä ja hyvin kirjoitettuja posteja. Hyvä sinä! Toi gradu opinnäytteenä/gradu tieteellisenä tutkimuksena on mun mielestä aika vaikea kysymys. Ainakin tuolla yhteiskuntatieteellisellä ja humanistisella sektorilla on aika vahvasti niin, että lisurin/väikkärin tekevät tyypit ovat niitä, joiden gradu oli jo "liian hyvä graduksi". Hmm...joku ajatus mulla on tässä taustalla, mutta en osaa muotoilla sitä.

Itse koen aika vahvasti, että ei-niin-sika-tieteellisessäkin gradussa voisi esittää kysymyksen: "Mitä mieltä mä olen itse tästä jutusta?" Ja tässä kohtaa yllättävän monet tuntuvat menevän ihan solmuun. Esimerkiksi lähdekirjallisuudesta aika harvat tuntuu miettivän ihan näitä peruskysymyksiä kuten "Miksi tämä tyyppi on halunnut kirjoittaa tämän kirjan? Mikä on ollut hänen intressinsä? "Mihin nää premissit perustuu, ja hyväksynkö mä ne?" "Onko tää argumentointi loogista; jos nää premissit hyväksytään, niin seuraako siitä nää konkluusiot?" "Oonko mä samaa mieltä vai eri mieltä, ja jos olen niin miksi?"

Tähän liittyy tavallaan minua ehkä eniten ihmetyttävä kysymys. Tämä perustuu ihan täysin omista kavereista ja tutuista tehtyihin havaintoihin:

Miten voi olla, että todella monet eivät omasta pääaineestaan löydä aihetta, joka olisi heidän mielestään innostava? Siis siitä omasta pääaineesta, joka on valittu tuhansista mahdollisuuksista, koska se lähtökohtaisesti kiinnosti eniten? Miksi niin harvat löytävät aiheen, joka "imaisee" mukaansa?

Ja kyllä; jos ei aio tutkijaksi, on strategisesti fiksua tehdä nopea ja paska gradu. Ei siitä kukaan ole kiinnostunut. Vielä vähemmän sen arvosanasta. Silti ihmetyttää, että omasta pääaineesta ei löydy mitään "nastaa".

Ongelmahan on juuri tämä; mitä enemmän se gradu on referaattinippu, niin sitä tylsempää sen teko on. Ja sitten sen teko kestää kolme vuotta ja gee on ns. "jäissä". Eihän gradu kuitenkaan ole kuin paksu semma. Jos on osannut tehdä semman, kyllä osaa tehdä gradunkin.

Jottei tämä nyt lähtisi ihan käsistä, niin tohon alkuperäiseen Agonyn lauseeseen: Mun mielestä ton referee-systeemin hupaisa piirre on siinä, että refereet on yleensä sun oman paradigman sisältä. Feministi, joka kannattaa "sosiaalista konstruktivismia" ja "todellisuuden narratiivista rakentumista", kirjoittaa artikkelin "naistutkimus" lehteen, jossa jengi ajattelee jo valmiiksi samalla tavalla.

Meillä oli tossa aikoinaan Indigofin kanssa veljellinen kädenvääntö näistä ontologisista ja tieteenfilosofisista paradigmaeroista. Mä jäin sen jälkeen miettimään, että miten paljon me ollaan itseasiassa oman taustamme ja pääaineemme "vankeja"? Mä menin lukemaan umpihumanistista pilipaliainetta, koska olen jo lapsesta ollut matemaattis-luonnontieteellinen "pääsiäiskäsi", mutta kielen kanssa kikkailu on onnistunut aina. Sitten mä luen sadoittain tenttikirjoja joissa toinen toistaan arvostetummat filosofit kannattavat relativismia, konstruktivismia ja narratiivista rakentumista. Toisin sanoen aivoni saavat nyrkkinaintia näiltä kirjoilta. Jos olisin opiskellut kemiaa ja fysiikkaa, ajattelisin varmasti eri tavalla. Toisaalta mun aivoilla ei olisi koskaan opiskeltu matemaattis-luonnotieteellisiä asioita. Mikäköhän mulla on tässä pointtina? Ehkä mulla on usein todella häiriintynyt olo, kun olen tuskallisen tietoinen siitä, että en osaa erottaa "omaa ajatteluani" taustastani ja opiskeluistani. Toisinsanoen pidän melko sattumanvaraisena, onko juuri oman "kriittisyyteni" valikoima tieto jotenkin "todempi" kuva maailmasta. Ei vittu, nyt tää lähti taas käsistä, sori.

 

[D.Yates]

Ei vittu, nyt tää lähti taas käsistä, sori.

Ei se mitään, hyvää juttua

Minähän en graduista mitään tiedä koska en sellaista ole tehnyt. Tuolla insinööri'tieteissä' kun on tapana tehdä jokin kikkula ja kirjoitella lopputyö sen kikkulan tekemisestä.

 

[esni]

Aluksi kehut Esnille: älykkäitä ja hyvin kirjoitettuja posteja. Hyvä sinä!

Kiide.

Toi gradu opinnäytteenä/gradu tieteellisenä tutkimuksena on mun mielestä aika vaikea kysymys. Ainakin tuolla yhteiskuntatieteellisellä ja humanistisella sektorilla on aika vahvasti niin, että lisurin/väikkärin tekevät tyypit ovat niitä, joiden gradu oli jo "liian hyvä graduksi". Hmm...joku ajatus mulla on tässä taustalla, mutta en osaa muotoilla sitä.

Graduthan voivat tosiaan erota kuin yö ja päivä. Joillekin se on välttämätön paha, toisille sitä omaa tutkimusaiheen aloittelua... joka saattaa hyvinkin paisua. Mutta sittenhän siitä on hyvä jatkaa väikkäriin. Jos löytää tarpeeksi nastan aiheen, sitä ei malta jättää muutamaan ylimalkaiseen referointiin.

Itse koen aika vahvasti, että ei-niin-sika-tieteellisessäkin gradussa voisi esittää kysymyksen: "Mitä mieltä mä olen itse tästä jutusta?" Ja tässä kohtaa yllättävän monet tuntuvat menevän ihan solmuun. Esimerkiksi lähdekirjallisuudesta aika harvat tuntuu miettivän ihan näitä peruskysymyksiä kuten "Miksi tämä tyyppi on halunnut kirjoittaa tämän kirjan? Mikä on ollut hänen intressinsä? "Mihin nää premissit perustuu, ja hyväksynkö mä ne?" "Onko tää argumentointi loogista; jos nää premissit hyväksytään, niin seuraako siitä nää konkluusiot?" "Oonko mä samaa mieltä vai eri mieltä, ja jos olen niin miksi?"

Ylipäänsä yliopisto (ja muutkin koulut) opettavat liian vähän ajattelemaan itse. Meitä opetetaan olemaan ikään kuin lähdekriittisiä, mutta ei niitä kohtaan, jotka meitä opettavat tai joiden oppikirjat meille on valittu. Olemme siis valikoivan kriittisiä. Tietystikään ei pidä ruveta täysin skeptiseksi kaikkea kohtaan - mutta on hyvä välillä olla kriittinen vaikkapa (tämä on muuten stereotypia, tiedoksi) Unicefin tai WWO:n tai vihreiden toimintaa kohtaan ja sitten miettiä, onko syitä vastustaa sitä ydinvoimalaa - tai yleistä kaupallisuutta. Jonkin asian ylenmääräinen ihannointi saa skeptiseksi ylipäänsä, mutta ei yleisen paheksunnankaan tarvitse olla sen helpommin omaksuttavissa.

Jottei tämä nyt lähtisi ihan käsistä, niin tohon alkuperäiseen Agonyn lauseeseen: Mun mielestä ton referee-systeemin hupaisa piirre on siinä, että refereet on yleensä sun oman paradigman sisältä. Feministi, joka kannattaa "sosiaalista konstruktivismia" ja "todellisuuden narratiivista rakentumista", kirjoittaa artikkelin "naistutkimus" lehteen, jossa jengi ajattelee jo valmiiksi samalla tavalla.

Niin. Muihin lehtiin juttua ei tosin välttämättä otettaisi. Ehkä siinä on kyse enemmänkin jakamisesta kuin vaikuttamaan pyrkimisestä? Pyrin itse vaikuttamaan pienillä asioilla silloin, kun pystyn - millä foorumilla tahansa. Olen kaverieni pilkan kohteena, kun pyrin tasa-arvoon kirjoittamalla lehtijuttuun "naisten ja miesten maailma" ihan sen takia vain, että rikkoisin totuttua kaavaa ja siten ehkä tekisin vaikka niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin mainintojen järjestyksestä vapaavalintaista.

Meillä oli tossa aikoinaan Indigofin kanssa veljellinen kädenvääntö näistä ontologisista ja tieteenfilosofisista paradigmaeroista. Mä jäin sen jälkeen miettimään, että miten paljon me ollaan itseasiassa oman taustamme ja pääaineemme "vankeja"? Mä menin lukemaan umpihumanistista pilipaliainetta, koska olen jo lapsesta ollut matemaattis-luonnontieteellinen "pääsiäiskäsi", mutta kielen kanssa kikkailu on onnistunut aina. Sitten mä luen sadoittain tenttikirjoja joissa toinen toistaan arvostetummat filosofit kannattavat relativismia, konstruktivismia ja narratiivista rakentumista. Toisin sanoen aivoni saavat nyrkkinaintia näiltä kirjoilta. Jos olisin opiskellut kemiaa ja fysiikkaa, ajattelisin varmasti eri tavalla. Toisaalta mun aivoilla ei olisi koskaan opiskeltu matemaattis-luonnotieteellisiä asioita. Mikäköhän mulla on tässä pointtina? Ehkä mulla on usein todella häiriintynyt olo, kun olen tuskallisen tietoinen siitä, että en osaa erottaa "omaa ajatteluani" taustastani ja opiskeluistani. Toisinsanoen pidän melko sattumanvaraisena, onko juuri oman "kriittisyyteni" valikoima tieto jotenkin "todempi" kuva maailmasta. Ei vittu, nyt tää lähti taas käsistä, sori.

Mutta niinhän se aina on! Me olemme ympäristömme vankeja. Kaiken sen vankeja, mikä meidät on tuonut tähän ja tällaisiksi. Mä en osaa sanoa mitään lohdullista meidän identiteeteistä, niiden rakentumisesta tai hajoamattomuudesta, mutta mä osaan sanoa, että KAIKKI minussa ei ole muutettavissa. Mä hakeuduin humanistiseen (but ofcourse) sen takia, että olen tällainen, kun olen ja haluan tiettyjä asioita elämältäni. Toisaalta mulla on ystäviä tosi monilla eri aloilla, eri ikäluokista ja me voidaan silti keskustella - koska me kaikki täytämme ainakin muutaman kriteerin siltä älykkyyksien listalta, jonka postasin aiemmin. Siis kyvyn erotella asioita, nähdä kokonaisuuksia, ymmärtää miksi, kun tietää miten, ja ennenkaikkea - perutelukyvyn. Olen saanut paatuneen punaniskanin miltei ymmärtämään, miksi feminismi on yhtä paljon miesten kuin naisten aate, koska osasin perustella kantani - ja ennen kaikkea huomioin perusteluissani hänen ajatuksensa ja ennakkoluulonsa (?).

Tavallaan se "humanistinen" foorumi on meille tärkeä, että saamme ruokittua omaa ajatteluamme ja kehitettyä sitä. (On vaikea kehittää ajatusta, jos siihen vastataan EI) Toisaalta vastakkainen ajattelutapa (-tavat) on vähintäänkin yhtä tärkeä, sekin kehittää ajattelua, koska pakottaa miettimään perusteluita ja ottamaan toisella tavalla ajattelevat huomioon. Ehkä älykkyyteenkin pitää liittää suvaitsevaisuus ja "avomielisyys". Älykäs voi olla missä tahansa tiedekunnassa, mutta jos ei osaa keskustella muusta kuin oman alansa asioista tai ei voi ymmärtää jotakuta toista ja sen näkökantoja, niin silloin on -noh- tyhmä.

(Sori että sanoin sen!)