Fakta on, että huipulle pääsy vaatii kolmea asiaa: lahjakkuutta, toistoja ja oikeanlaista harjoittelua. Lahjakkuus nyt on ihan elinehto: pallokoordinaatio, nopeus, vartalonhallinta jne. Karrikoidusti voisi esimerkiksi sanoa, että jos et ole oman kyläjoukkueesi tai ala-asteen luokkasi nopein juoksija, et todennäköisesti ole erityisen lahjakas. Toki tää nyt ei aina päde, mutta on suhtellisen hyvä mittari urheilullisista valmiuksista.
Toistot. Tää on se kaikkein tärkein, muttei silti tee autuaaksi, vaikka niin usein luullaan, koska harjoitella voi myös väärin. Jos teet tuhat toistoa liikeessä, joka sisältää tekniikkavirheen, ovat tehdyt toistot tuottaneet pahimmassa tapauksessa negatiivista hyötyä. Virheestä eroon opetellu on tämän jälkeen vaikeaa. Siksi lähes kaikissa tekniikka vaativissa yksilölajeissa on mukana valmentajat. He hankkivat tiedon ja neuvovat urheilijaa, jonka ei itse tarvi keskittyä tähän aspektiin eikä maksaa niitä ns. oppirahoja. Pelkillä toistoilla pääsee kyllä tiettyyn pisteeseen asti, mutta on varmaan sanomattakin selvää, ettei maailman kirkkaimalle huipulle. Tän tosin pitäisi olla saliharrastajalle aika selviö, sillä oikein treenaus näkyy ihan konkreettisesti tuloksissa.
Jalkapallokeskustelu on mulle lähellä sydäntä, koska olen itse käynyt läpi Suomen parhaan (vähiten huono varmaan ehkä parempi ilmaisu) juniorimyllyn ja pelannut ns. lahjakkuuksien kanssa samaan aikaan. Kourallinen omasta ikäluokasta on päätynyt veikkausliigan, yksi lopetti vuosia sitten juuri kun oli lyömässä itseään läpi ja yksi on päässyt ihan maajoukkueeseen asti. Jos mennään mielestäni suomalaisen jalkapallon epäkohtiin ovat ongelmat eniten kohdissa 2 ja 3. Oon ihan omin silmin nähnyt, kuinka paljon nää veikkausliigajampat mm. treenasivat. Eivät yhtään. Joukkueen harjoituksissa käytiin 4-5 kertaa viikossa, jotka olivat mielestäni käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Jossain laukaisutreenissä tuli 10-20 toistoa per pelaaja. Miettikääpä hetki sitä: kymmenen toistoa. Ja näitä ei tehty edes joka harjoituksissa. Koska treeneihin meni ajallisesti päivässä yhteensä n. 3h (enemmänkin, jos vanhempia ei kiinnostanut ja piti itse matkustaa julkisilla), harva jaksoi omalla ajalla tehdä yhtään ylimääräistä. Jos olisi mennyt treenien sijasta kahdeksi tunniksi vetelemään itseksee tyhjään maaliin, olisi toistoja tullut aivan helvetisti enemmän. Niin ja se maajoukkuejamppa, no ironista kyllä, hän oli Leverkusenin kasvatti, joka tuli Suomeen isänsä työn takia. Eli hänkään ei ollut poikkeus säännöstä.
Oon myös aivan eri linjoilla hyötyliikunnan merkityksestä. Mitä ihmeen väliä jollain pyöräilyllä tai juoksemisella on? Se ensimmäinen kosketus jalkapallossa tai rannelaukaus jääkiekossa ei parane sillä, että kävelet kouluun autokyydin sijasta. Kaikki treeni, joka parantaa motoriikkaa ja vartalonhallintaa on hyvästä, mutta kyllä pääpaino pitäisi olla oman lajin nyansseissa. Moni käyttää vedenjakana sitä 15 ikävuotta, joka on mielestäni aivan liian myöhään. Nike Premier Cup (tai joku Manchester Uniten Premier Cup nykyään) on junioriturnaus, joka järjestetään maailman parhaille alle 15v-juniorijoukkueille. Suomestakin Euroopan karsintoihin pääsee yksi seura. Euroopan karsinnoista sitten pääsee muutama paras maailman loppukilpailuun, jossa vastaan tulee Arsenalin, Manun, Barcan, Realin, Boca Juniorsin jne. akatemiajoukkueita. Oma joukkue pääsi silloin Euroopan karsintoihin, mutta jäätiin luonnollisesti alkulohkoon. Taso ei vaan riittänyt. Jossain maailman lopputurnauksessa olisi kyyti ollut vielä paljon kylmempää. Tämän turnauksen parhaimmiksi pelaajiksi on aikoinaan mm. valittu Fernando Torres, Carlos Tevez ja Anders Iniesta. Juna on siis mennyt aika pahasti ohi, jos vasta 15-vuotiaana alkaa miettimään, että pitäskö alkaa panostamaan. Siinä vaiheessa pitäisi olla käytännössä oman ikäluokkansa kirkkaasti paras pelaaja Suomessa (kuten esim. Litti ja Forssell), koska maailman lupaavimmat alkavat jo 16-vuotiaana tekemään debyyttejä pääsarjoissa.
Mun mielestä suurimmat epäkohdat suomalaisessa juniorityössä ovat valmennuksen laatu ja pelaajien työmoraali. Se elämä pitäisi uhrata lajille, mutta harva siihen kykenee. Se vaatii intohimoa ja sokeaa uskoa itseensä. Jos sitä miettii eri kantilta, on helvetin hölmöä pyrkiä huippu-urheilijaksi. Fiksumpi miettii, miksei vaan lukisi yhtä kevättä vaikka lääketieteellisen pääsykokeisiin, jonka läpäisee 10% hakijoista? Urheiluun pitää uhrata koko nuoruus ja silti mahdollisuudet huipulle pyörivät siellä <0,001%. Vähän sama kuin uskoisi sokeasti voittavansa lotossa.
Juniorityö Suomessa pitäisi uudistaa aivan täysin, samalla tavalla kuin Belgiassa tehtiin joskus 10 vuotta sitten. Nyt niillä on todella paljon nuoria pelaajia huippujoukkueissa, ja maajoukkueelta voidaan lähitulevaisuudessa odottaa vaikka mitä. Toisaalta Suomen ollessa kyseessä pienen maan rajat tulevat vastaan: täältä puuttuu raha ja kulttuuri. Muissa maissa hengitetään jalkapalloa, täällä naureskellaan potkupallolle ja kotimaisen sarjan yleisömäärät ovat naurettavan alhaiset. Ymmärrän kyllä miksi, se ei satunnaiselle seuraajalle vain ole yhtä mielenkiintoista kuin vaikka valioliiga. Onhan tää lähtöasetelma naurettavan epäreilu, kun muualla maailmassa isot seuravat pistävät miljoonia omiin akatemioihinsa, scouttaavat maan lahjakkaimmat pelaajat ja saavat sitä kautta aina välillä huippuja. Kyseessä on kannatava bisnes, Dortmund mm. kääri Mario Götzestä 37 miljoonaa euroa. Joku 15 miljoonan sijoitus akatemiaan maksoi jo sillä itse itsensä takaisin yli kaksinkertaisesti.
Eli joo, olen samaa mieltä.
