Mielenkiintoista... aistin kyllä heti sen, että olet valtiotieteilijä ;) Osittain siksi ehkä tämän keskustelun käyminen onkin hankalaa, koska katsomme asioita täysin eri näkökulmasta. Otan yhteen jatkuvasti omankin puolueen keskuudessa valtiotieteilijöiden kanssa :D
Olettaisin myös, että olet hyvinvointivaltion kannattaja argumenttiesi perusteella. Siksi kiinnostaakin mitä mieltä olet Ruotsin hyvinvointivaltiomallista, koska se eroaa todella merkittävästi sinun hyvinvointivaltiomallistasi (Suomen malli hyvin pitkälti), jossa progressiivisella verotuksella ja valtion suorittamalla redistribuutiolla on keskeinen merkitys.
Jep.
Pyrkimykset pienentää julkisen sektorin osuutta sekä vähentää verotusta ja tulonsiirtoja vaikuttavat kokonaistaloudelliseen kehitykseen monimutkaisella ja ristiriitaisella tavalla. Valtion ja kuntien menonkäytön vähentmäminen tietenkin osaltaan pienentää kokonaisksyntää ja siten vähentää kasvua.
Kun verotulot pienenevät ja valtio joutuu käyttämään yhä suuremman osan tuloistaan velanhoitoon, ei menojen kasvattaminen ole edes suhdannetilanteen niin vaatiessa helppoa. Hallitsevaan asemaan päässyt talousoppi vaatii valtioita noudattamaan mahdollsimman tasapainoista budjettipolitiikkaa, alentamaan veroja, poistamaan "hintavääristymiä" ja siirtämään mahdollisimman paljon toimintoja yksityisille markknoille. Toisaalta lyhyellä aikavälillä veronalennukset lisäävät kulutusta ja niitä voidaan myös tietoisesti käyttää elvyttävänä toimentpiteenä. Mahdollisesta kasvun lsiäyksestä osa tulee valtiolle takaisin verotuloina.
Jos kasvu pysyy suhteellisen alhaisena ja jos työttömyys, sosiaaliset ongelmat ja rikollisuus pysyvät korkealla tasolla tai nousevat - osin myös uusliberalisoinnin vuoksi - niin valtion ja kuntien menoilla on taipumusta kasvaa. Työttömyyskorvaukset, sosiaaliturva ja julkiset palvelut sekä poliisi, oikeuslaitos ja vankilat maksavat paljon rahaa. Ainakin lyhyellä aikavälillä uusliberalistinen talous- ja sosiaalipolitiikka voi saada aikaan jopa julkisen sektorin kasvua, vaikka varsinainen tavoite on täsmälleen päinvastainen.
Tämä automaattinen keynesiläinen mekanismi tietenkin pehmentää uusliberalismin deflationarisia vaikutuksia ja voi osaltaan selittää sen, miksi kasvun hidastuminen on ollut niin pehmeää ja vähittäistä kuin mitä se on tähän asti ollut. Myös 1930-luvun laman opetukset ovat vielä muistissa ainakin sikäli, että kaikkia silloin rakennettuja instituutioita ja säätelyn muotoja ei ole purettu.
Keskuspankkien rooli on erityisen tärkeä. Keskuspankit toimivat edelleen viimekätisinä lainaajina - ja hallitus velkojen takaajana - jos joidenkin pankkien maksukyky menee kriisin aikana. IMF on käytännössä omaksunut osittain saman roolin maailmantaloudessa, vaikkakin vajavaisin valtuuksin.
Myös uuden julkisjohtamisen sovellutukset voivat näkyä kansantuotetilastoissa kasvun lisääntymisenä, vaikka mitään asiaa ei tuotettaisi lainkaan enemmän tai eri tavalla kuin enne. Yksityistäminen, ulkoistaminen ja hyödykkeistäminen lisäävät tilastoitavien liiketoimien määrä, ja markkinahinnat sisältävät muutakin kuin pelkät palkkakustannukset (joita yleensä käytetään julkisen arvonlisäyksen mittarina).
Jos yksityistetyt ja ulkoistetut toiminnat maksetaan edelleen julkisesti (
sun mainitsema tilaaja-tuottaja-malli), julkiset menot voivat itse asiassa lisääntyä, koska markkinoiden matkiminen ja kilpailuttaminen tuottaa lisää byrokratiaa ja koska ulkoiset palvelut maksavat enemmän (yksityisten yhtiöiden omistajien pitää saada myös voittoa!).
Jos näiden julkisesti maksettujen palveluiden kustannukset tosiasiassa väheneävt, tarkoittaa se yleensä, että yksityiset yritykset voivat teettää työt halvemmalla kuin aiemmin eli toisin sanoen kustannussäästö tulee siitä, että palkkoja alennetaan ja työehtoja huononnetaan. Vaihtoehtoisesti julksia menoja voidaan säästää niin, että palveluiden käyttäjät laitetaan maksamaan suurempi osuus kustannuksista.
Ei ole juuri olemassa vakuuttavaa tuktkimukseen perustuvaa tietoa siitä, että uuden julkisjohtamisen (New Public Management) opit lisäisivät tehokkuutta missään yksiselitteisessä mielessä. Sen sijaan on monia viitteitä siitä, että tosiasiassa byrokratia lisääntyy, työn varsinaine tuotot vähenee ja työn mielekkyys katoaa.
Uuden julkisjohtamisen pääasiallinen vaikutus koskee oikeuksien ja velvollisuuksien sekä tulojen ja menojen jakautumista. Työntekijöiden eduista tingitään, jotta luodaan joillekin mahdollisuus tehdä voittoja; palveluiden tarvitsijat laitetaan maksamaan suurempi osuus kustannuksista, jotta varakkaiden verotuksesta voidaan tinkiä. Kyse on siis ennen kaikkea tulonjaosta.
Pidemmällä aikavälillä valtion uusliberalisoimisen vaikutukset kasvuun näkyvät tulonjaon ja tasapainoisen budjetin vaikututusten kautta. Niissä maissa missä on aina noudatettu "oikeaoppista" tasapainoisen budjetin politiikkaa, olennaisin vaiktuus toteutuu tulonjaon kautta.
Kun rajakulutusalttius on kerrostunut - eli huonompiosaiset kuluttavat tuloistaan suuren osan, varakkaammat sijoittavat rahojaan myös muualle, koska kaikkea ei ehdi tai tarvitse kuluttaa - niin eriarvoistuminen vähentää kokonaiskulutusalttiutta.
Amerikan mallin mukaan on myöös mahdollista yrittää korvata taantuvat tai laskevat reaalipalkat tekemällä enemmän työtunteja tai ottaa toinen työ varsinaisen päätyön lisäksi. Kulutustason yyläpito ja kasvu pakottavat ihmisiä orvanpyörään, jossa vauhtia voi kiihdyttää lyhyellä aikavälillä, mutta jossa uupumus iskee väistämättä pidemmässä juoksussa.
Rahoitusmarkkinoiden kehittymisen vuoksi helppoa lainarahaa on runsaasti tarjolla kulutukseen, mutta velkaantumiseen perustuva kulutuksen lisäys ei ole kestävällä pohjalla. Kaikkia romahduksia on edeltänyt yliverlkaantuminen.
Tämä lähes suoraan tuosta Patomäen teoksesta.
