Seuraavassa postauksessa liikutaan jo vahvasti
:n rönsyilevässä maailmassa. Silti se liittyy aiheeseen vallan läheisesti: joku voi hyvinkin tuntea myötähäpeää sen johdosta! :lol2:
kpsk sanoi:
Mikä sai sinut kääntymään uskoon? Nämä yhtäkkiset kelkankäännökset ovat mielestäni mitä mielenkiintoisimpia.
Yksinkertaisimmilleen pelkistäen ja lyhyesti: eräänä sinänsä kauniina syksyisenä päivänä totesin, että "Eihän tämä voi jatkua näin." Satanistinen maailmankatsomus ei saanut minua tuntemaan elämääni mielekkääksi, oikeastaan olin vain masentavan vihainen koko ajan. Elämisen sattumanvaraisuus ilman mitään selitystä (lukuunottamatta sitä, että ihminen on alkuräjähdyksen jälkeen mudasta esiinmöyrynnyt ja kehittynyt pro-apina) tuntui mielettömältä haaskaukselta.
Tästä alkaa Director's Cut -osa. Älkäätten lukeko, jos ahistaa. Olen varoittanut.
Käännös ei kuitenkaan ollut yhtäkkinen. Sitä edelsi jollakin tavalla tiedostamaton prosessi, jonka otaksun alkaneen loppukevään ja kesän aikana. Elämäntapaani se ei aiheuttanut silti mitään muutoksia, kaikki jatkui niin kuin ennenkin. Vasta syksyn tultua havahduin ajattelemaan asioita hivenen realistisemmassa valossa. Ajattelin usein sitä, millaista elämäni mahtaisi olla vuoden tai kymmenen vuoden kuluttua, jatkuessaan kehitykseltään samanlaisena, ja sitä, mikä on ihmisen vastuu teoistaan - millaisen tilinpäätöksen voi elämästään tehdä. Kaikki ihmiset pyrkivät elämässään hyvinvointiin ja onneen, minä myös. Itsetutkiskelun lopputuloksena myönsin, etten voi olla tyytyväinen tällaiseen elämään, en voi olla tyytyväinen itsekkäisiin tekoihini enkä voi parhaalla tahdollakaan lopulta uskoa, että ajattelutapani tai etiikkani olisi kestävää. Jostakin takavasemmalta hiipi niskaani karmiva tunne... Tämä laiva uppoaa.
Aloin hahmottaa kaksi tahtoa sisälläni. Toinen halusi kiivaasti muutosta, toinen ehdottomasti vanhassa pysymistä. Ei ollut helppoa olla tällaisessa tilanteessa itsensä kanssa, se on sanottava.
Tietenkin vihasin kristinuskoa. Mielestäni Jumala oli omahyväinen sadisti, jonka kannatuskunta on ainakin näkyvältä osin puolivillaista, latvakakkosista koostuvaa pilipaliporukkaa, joilla on omasta mielestään jonkinlainen oikeus julistaa omaa onneaan ja toisten epäonnea helevetintulessa. Vakavasti otettavaa kosketuspintaa uskovaisiin ei järin hirveästi ollut. Onneksi vanhempi serkkuni luki itseään tuolloin pastoriksi, joten pystyin luotettavaksi kokemani tahon (olimme melko läheisissä suhteissa jo sitä ennenkin) keskustelemaan monista elämää ja elämänkatsomusta koskevista aiheista. En siltikään pitänyt kristinuskoa varteenotettavana vaihtoehtona. Jotakin muuta on oltava, hoin mielessäni. Enkä missään nimessä kokenut, että olisin yksinkertaisesti tuntenut kristinuskoa ja sen perusteita riittävästi, että voisin vakavasti ajatella mielipidettä, mahdollista uutta käsitystä jeesushommasta.
Puhelinlasku kasvoi. Soittelimme pastorikandidaattiserkkuni kanssa tuhka tiheään. Ei hänkään kyennyt mielestäni selittämään kaikkea kysymääni, ja vaikka olisikin, niin esimerkiksi armon olemus oli mielestäni absurdi. Sattui, että jo aiemmin tiukkana ja kylmänä ateistina tuntemani henkilö kääntyi yllättäen kristityksi. Olin ymmälläni. Ja selittämättömällä tavalla yksinäinen. En tarkoita tällä sitä, että olisin tuntenut sosiaaliset kuvioni tai parisuhteeni jollakin tavalla ontoiksi – vaan sitä, että olin yksinäinen …itseni kanssa. En oikein tuntenut itseäni enää. Jo vuosia aiemmin ajattelin, että jos asiani ovat joskus näin, niin kuin ne nyt ovat; työtä, oma kämppä, avovaimo, bändi, jokseenkin selkeytynyt elämänkatsomus, niin sitten olen onnellinen. Mutta en ollutkaan. Enemmänkin pettynyt ja surullinen.
Ryhdyin salaa lukemaan Uutta testamenttia ja joitakin kristillisyyttä valottavia kirjoja. Minusta alkoi tuntua siltä, että minun on muodostettava henkilökohtaisesti oma kantani Jumalasta ja Jeesuksesta koetun ja nykyhetken valossa. Työpäivät kuluivat hyvin pitkälti omiin ajatuksiini syventyneinä.
Koitti viimeinen viikkoni pakanana. Mayhem ja Beherit lepäsivät hyllyssä, kitarankin annoin olla vähän aikaa. Vaikka filosofis-eettisesti olisin ehkä pystynyt luistelemaan karkuun kristinuskoa, en kyennyt vastustamaan millään verukkeella sitä voimakkainta henkistä, hengellistä tunnetta, jonka ikinään olen kokenut. Käsitin, että tässä on nyt kyse itseäni suuremmista asioista. Efekti oli samantapainen, kuin kuuntelisi stereoita diskantit poiskäännettynä, ja alkaisi hitaasti säätää tasoja kohdalleen. Ja sillä voimakkaalla tunteella oli myös nimi, synnin tunto.
Tietoisuus siitä, että elämäni on vääränlaista, vääristynyttä, pahaa, vaikka pyrkisi hyväänkin, sekä järisyttävän todellinen kokemus henkisellä tasolla siitä, että Jumala on todellinen ja Jeesuksen tarjoama sovitus ristinkuolemassa totisinta totta, toivat minut lopullisen ratkaisun eteen. Armon vastaanottaminen tarkoittaa hyppyä johonkin, jota ei oikeastaan voi ennalta tuntea. Se pelotti minua hyvinkin paljon. Mitä sitten tapahtuu? Sekoanko?
Laitoin aamulla töihin lähdön yhteydessä serkulleni viestin, että soittaisi illalla. Annoin itselleni aikaa päivän, jolloin vielä kieltäytyä ja kääntyä pois. Yllättäen en halunnutkaan. Aistin, että sanottiinpa uskoon tulosta mitä tahansa, sen saamien vaikutusten on oltava hyviä, ainakin tässä tapauksessa. Serkku soitti illalla, kysyi, mitä viestilläni tarkalleen ottaen tarkoitin, johon vastasin halustani tulla uskoon. Tällainen konsultaatio oli käytännön tasolla hyvinkin tarpeen, minulla ei ollut kokeakseni oikein pitävää käsitystä rukoilemisesta saatika siitä, että olisin kyennyt siihen. Niinpä hän kysyi moneen kertaan, tiedänkö, mitä haluan ja mihin olen ryhtymässä. ”Kyllä”, vastasin kuin naimisiin mentäessä. Ja niin siinä kävi: rukoilimme yhdessä syntisen rukouksen, ja aamenen jälkeen seurasi hetken hiljaisuus. Sitten hän ykskantaan totesi, että sinä olet nyt uskovainen mies. Ummehtunut oloni tuntui merkillisen raikkaalta, mutta silti todellisuudentaju pysyi.
Uskoon tulemisen, kristityksi kääntymisen ja miksi sitä milloinkin sanotaankaan, voi ehkä selittää psykologisena tapahtumana tai tapahtumasarjana tms. epilepsiana, mutta ei se sen todellisuutta voi kiistää. Monet, jotka ovat tutustuneet minuun lähivuosina, kokevat vaikeaksi uskoa ”entistä elämääni”. Se tuntuu itsestänikin hyvin kaukaiselta. En pysty keksimään kovin montaa huonoa asiaa, jotka olisivat johtuneet kääntymisestäni. En tältä istumalta yhtäkään. Sanotaan, että ihmisellä on tarve kokea olevansa jatkuva, ikuinen olento. Minusta tällaisen tarpeen olemassaolo on hyvä asia, ja omalta osaltaan se ohjaa ihmisen toimintaa. Oma tarpeeni ikuisuusolentona on tyydytetty: uskon vakaasti olevani pelastettu. En voi tietää varmasti, millaista on kuolemanjälkeisyys jne, mutta voin olla luottavaisin mielin. Kuolema ei ilmiönä pelota. Täällä ollaan ja eletään niin kuin parhaasti taidetaan, sitten kuollaan. Jeesus tarjoaa ihmiselle sovitusta synneistään ja elämää iankaikkisuudessa, ja se on mielestäni kristinuskon paras juttu.
Mikään mainospuhe tämän ns. todistuksen ei ole tarkoitus olla. kpsk kysyi, joten minä vastasin.
Kenellekään ei voi mennä sanomaan valmiita ratkaisuja elämänsä suhteen, jokainen on vastuussa omastaan. Toivon toki silti, että vastauksesta olisi apua niille, jotka sen voivat ottaa vastaan.
Toki otaksuttavissa on, että tällainen vuodatus saa aikaan ryöpyn, joka lopulta joko sulkee koko ketjun tai jähmettää sen samalle uskontokeskustelun taajuudelle, johon yleensä ajaudutaan. Otan sen riskin silti. Eihän tätä ollut pakko lukea.
:lol2: Alko naurattaa ja oli "vähän" vaivautunu olo...
