Eli thread alkaa: tunnetteko myötähäpeää uskovaisten toiminnasta? On sanottava, että kyllä, joskus tunnen, tietyllä tavalla. Kristikuntaan mahtuu niin tuhannen monenlaista viheltäjää, joilla ei kaikilla ole lääkitys kohdallaan - ja tästä johtuen ei myöskään tilannetajua tai tahdikasta lähestymistapaa kanssaihmisiin. Oma asia vaikka jyrällä läpi!
Tällaisten veijareitten, olkootpa sitten neuroottisia tai vilpittömiä, sompailusta voi puhallella raskaita aina silloin tällöin. Myötähäpeä on silti väärä sana, sillä enhän minä sitä häpeä, jos joku on uskossa. Kiusaantumisen tunnetta aiheuttaa enemmän ihmisten tökeryys, karkeus, empatian puute, näköalattomuus ja toisen ihmisen hankalaan asemaan saattaminen. Uskon asiat eivät ole mielestäni sellaisia, johon toiselta on vaadittava julkinen kanta tilanteessa missä hyvänsä - kassajonossa, uimahallin saunassa tai työpaikan kahvitunnilla.
Minusta ei ole mikään ihme, jos uskovaisten julkinen todistaminen uskostaan tai muu operointi aiheuttaa jollekulle sääliä tai häpeämistä tai vaikkapa vihaa. Oma suhtautumiseni oli ennen vanhaan juurikin sellaista. Milloin vihasin jotain uskovaisen nasevaa one-liner -viisastelua, milloin säälin julkisrakennuksen tuulikaapissa virttä veisaavaa mummoa ja häpesin Jeesus-marssikulkueen värikkään taaplauksen puolesta.
Olen ollut jo viidettä vuotta uskossa. Alkuaikojen innostus, jolloin olisi periaatteessa ollut mahdollista vaikka huutaa todistuslausuntonsa Näsinneulan katolta, tasaantui nopeasti. Siksi en jaksa ajatella itseänikään kovin raskaalla myötähäpeällä: mitään sikäli repäisevää "uskovaisactionia" en tehnyt. Joillekin se kai sopii, olla televiissiossa ja koko ajan esillä. Ei minulle.
Uskoani en pidä silti vakan alla enkä missään nimessä häpeä sitä. Jollain tavallahan sen on tultava esiin päivittäisestä elämisestä, muuten koko kristinusko on
tilassa. Kun uskonasiat tulevat puheeksi, ts. jokin ihminen esim. innostuu kyselemään näkemyksistäni tai uskostani, kerron toki, hyvinkin mielelläni. Silloin kun tilanteet alkavat ei-kenenkään-maalta, ilman altavastaajan asemassa oloa, vapaaehtoisuuteen perustuen, saattaa molemmilla olla antoisaa.
Mutta mikä voisi olla helpompaa, kuin uskovaisen pilkkaaminen/halveksiminen/vihaaminen? Mikä olisi säälimistä tai inhoamista vaivattomampaa? Välinpitämättömyyskö? ...Mutta moniko siihen pystyy? Minä annan mielelläni rauhan kaikille, uskokoon mihin tahtoo, aivan vapaasti, mutta haluan myös pitää oikeuteni omaan uskooni. Suvaitsevaisuus on tässä yhteydessä varauksin käytettävä sana.
Aleley, pitäös ikäsi näkyvissä. Nuori ikäsi puhukoon vain puolestaan, olet pätevä todiste siitä, ettei koko nuoriso ole suinkaan pois pilattu.
Edit: Jos joku tunsi tästä postauksesta myötähäpeää, olen mitä syvimmin pahoillani. :D