Et sitten ilmeisesti ole jaksanut lukea tuota omaa linkkiäsi?
Tässä muutama lainaus:
1. "Aihe on erittäin vaikea tutkittava, sillä elämän synnyn ajalta ei ole säilynyt kokonaisia kivikerrostumia." ja "Koska geologisia jäänteitä elämän synnyn ajoilta ei enää ole, - - " - Hyvin vähän varsinaista tietoa tai fossiilijäänteitä oletetulta elämän synty ajalta.
2. "Koska elämä koostuu enimmäkseen yleisistä alkuaineista, monet tutkijat arvelevat elämää syntyvän automaattisesti suotuisissa oloissa." - Ehkä vahvin argumentti sillä, että elämää voisi mahdollisesti syntyä jos "soppa" on ns. kasassa. Kuitenkin lähes puhdasta spekulaatiota. Totuus kuitenkin on, että kaikki varsinainen tieto tapahtumasta puuttuu.
3. "Solujen ja soluelinten alkuperä on herättänyt tiedeyhteisöissä valtavasti keskustelua, koska kattavaa selitystä elämän synnylle ei ole vielä kehitetty." - silti sinä täällä kerrot faktana, että elämää varmasti syntyy. Onko tarjota perusteluiksi jotain muuta kuin spekulaatiot?
4. "Yleisesti hyväksyttyä, kattavaa mallia elämän synnystä nykytietämyksellä ei vielä ole saatu kehitettyä." - Edelleen kertoisitko ne sun salaiset tiedot, joilla perustelet varmat väittämäsi.
5. "Ei osata sanoa, miten yksinkertaiset eloperäiset molekyylit olisivat järjestyneet elämän tarvitseviksi, valtaviksi suurmolekyyleiksi." - sinä ilmeisesti tiedät tämän asian. Kerrotko meille muillekin kiitos?
Elämä ja evoluutio eivät ole synonyymejä elämän synnylle.
Otahan jannu ihan rauhallisesti!
Annappas kun isi kertoo.
Puhutaan nyt vaikka extremofiileista ja niiden kyvystä selviytyä äärimmäisissä olosuhteissa. Monet tiedemiehet ovat näiden myötä alkaneet olettaa, että muuallakin löytyy jonkinlaista elämää, kun näissäkin olosuhteissa, joissa ei ennen uskottu sitä olevan, löytyykin sitä kuhisemalla. Siispä vaikka jopa meidänkin aurinkokunnan esim jonkin jupiterin kuista Io, Europa, Ganymedes tai Kallisto voi hyvinkin löytyä elämää!
Siispä Jeff Goldblummia lainaten -"life finds a way":D
Nyt sitten ihmettelet että mitä nämä
extremofiilit ovat? Noh annas ku isi kertoo lisää:
Ekstremofiilit nimetään sen mukaan, millaisissa ympäristöoloissa ne viihtyvät esim. hypertermofiilit ja psykrofiilit viittaavat lämpötilaan, barofiilit taas paineeseen. Xerofiilit viihtyvät kuivassa ja halofiilit suolaisessa ympäristössä. Alkafiilit ja asidofiilit viittaavat happamuuteen. Säteilyä kestävillä organismeilla ei ole erityistä nimeä. Erilaisia termofiilejä, psykrofiilejä ym. löytyy tavallisemmistakin olosuhteista, mutta kun puhutaan esimerkiksi äärimmäisen kylmässä viihtyvistä, silloin käytetään nimeä äärimmäiset psykrofiilit.
Ensinnäkin lämmönsietokyvystä:
Jokaisella mikrobilla on sille ominainen kasvulämpötila-alue, ja se vaihtelee lajeittain hyvinkin paljon. Normaalisti korkea lämpötila (>100°C) denaturoi proteiineja ja lisää membraanien sulavuutta, mutta on olemassa mikrobeja, jotka pystyvät selviytymään siitä. Hypertermofiilien maksimikasvu on 80°C:n yläpuolella. Niitä ovat yleensä arkit, kuten Pyrolobus fumarii, joka on nitraattia pelkistävä kemolitoautotrofi ja pystyy kasvamaan korkeimmassa tavatussa lämpötilassa 113°C:ssa.
Hypertermofiilien selviytyminen kuumissa oloissa perustuu moneen eri asiaan. Niiden kuumassa toimivat entsyymit eivät denaturoidu helposti korkeissa lämpötiloissa, esimerkiksi amylopullulanaasi selviytyy 142°C:ssa. Hypertermofiilien solukalvossa ei ole fosfolipidejä vaan kalvon läpi ulottuva eetterilipidi. Membraanilipideissä on tyydyttyneitä rasvahappoja, jotka vahvoilla hydrofobisilla sidoksilla pitävät membraanin stabiilina ja toimivana kuumassa. Hypertermofiilejä löytyy mm. geysireistä, kuumista lähteistä ja kuumista öljykentistä.
Psykrofiilit viihtyvät alle 15°C:n lämpötilassa, mm. valtamerten pohjissa, ikiroudassa ja Etelämantereella. Mikrobeja pystytään säilömään nestemäiseen typpeen (-196°C ), mutta matalin lämpötila, missä on todettu kasvua on –18°C. Sitä matalammissa lämpötiloissa jääkiteet rikkovat solumembraanit. Psykrofiilien selviytymisstrategiaa ei tiedetä tarkasti. On todettu, että niiden solukalvot sisältävät pääosin tyydyttymättömiä rasvahappoja, jotka pitävät solukalvon joustavana matalassa lämpötilassa. Psykrofiilien entsyymit pysyvät aktiivisina kylmässä, koska proteiinit pystyvät taipumaan alfa-helix-muotonsa takia.
Sitten paineensietokyvystä:
Syvällä meren pohjassa asuu mikro-organismeja, jotka kestävät äärimmäisen kovaa painetta. Tällaisia paikkoja on mm. Mariaanien hauta, joka on 10 897 m syvä. Siellä kasvaa äärimmäisiä barofiilejä eli bakteereja, jotka ovat riippuvaisia paineesta. Ne eivät kykene elämään ilman ympärillä olevaa tarvittavaa painetta. Normaalisti paine aiheuttaa DNA:n ja proteiinien vaurioita, mutta barofiilit pystyvät estämään ne. Paine vähentää entsyymien kykyä sitoutua substraattiinsa, ja siksi barofiilien proteiinit ovat laskostuneet eri tavalla minimoiden tämän ongelman. Ne lisäävät myös tyydyttymättömien rasvahappojen määrää solukalvossa, mikä muuttaa solukalvon geelimäiseksi kovassa paineessa.
Entäs kuivuus?
Vesi on elämälle hyvin tärkeä elementti, ja siksi sen puuttumista voidaan pitää ääriolosuhteena. Tällaisia ääriolosuhteita on mm. aavikolla. Kserofiilit ovat organismeja, jotka elävät matalassa veden aktiivisuudessa. Tällaisia ovat mm. Xeromyces bisporus ja muut kserofiiliset sienet. Ne sietävät kuivuutta käyttäen anhydrobioosia, muuttamalla solun sisäistä konsentraatiota ja lopettamalla metabolisen aktiivisuuden. Kserofiilit voivat käyttää vähäistä ympäristön vettä lisäämällä solun sisäistä konsentraatiota.
Suola?
Eri organismit elävät erilaisissa suolapitoisuuksissa tislatusta vedestä kyllästyneeseen suolaliuokseen. Suolajärvistä ja suolakaivoksista on löydetty äärihalofiilejä, jotka elävät jopa 30 – 50 %:n suolapitoisuudessa. Tällaisia halofiilejä ovat erilaiset bakteerit, alkueläimet ja levät esim. Ectothiorhodospira halochloris ja Aphanothece halophytica. Äärihalofiilien selviytyminen korkeassa suolapitoisuudessa on arvoitus. Tiedetään kuitenkin, että niiden ribosomit vaativat 50 kertaa enemmän kalium- ja magnesiumioneja. Toista ääripäätä eli organismeja, jotka elävät äärimmäisen sokerisessa pitoisuudessa, kutsutaan osmofiileiksi.
Entäs happamuus?
Ympäristön happamuus vaikuttaa eri mikrobien kasvuun eri tavalla; toiset viihtyvät hyvinkin happamassa ja toiset eivät. Asidofiilit eli haponsuosijat kasvavat hyvin happamissakin oloissa. Parhaiten kuvattu asidofiili on punainen levä Cyanidium caldarium, joka elää jopa pH:ssa 0,5 happamissa kuumissa lähteissä. Kaliforniasta on löydetty pH:ssa 0 kasvava arkkibakteeri Ferroplasma acidarmanus, jolla on solukalvo, mutta ei soluseinää. Ei aivan tarkalleen tiedetä, miten organismit selviävät happamassa. On havaittu, että solun sisällä vallitsee neutraalimpi ympäristö, jotta DNA ym. pystyvät selviytymään.
Alkafiilit elävät taas äärimmäisen emäksisessä ympäristössä. Eukaryootteja on löydetty asumasta jopa pH:sta 11. Yksi tunnettu bakteeri Alcaligenes faecalis kasvaa pH 10,5:ssä ja aiheuttaa usein hygieniahaittoja emäksisissä nestesaippuoissa. Hyvin tunnettuja alkafiilejä ovat myös Bacillus-lajit. Alkafiilit vakioivat pH:nsa natrium- ja protonipumppujen avulla. Niiden solulima on lähellä neutraalia, mutta niiden ulos erittämät eksoentsyymit toimivat korkeassa pH:ssa. Alkafiilit elävät yleensä kalkkijärvissä ja kuumista lähteissä.
No säteilyn nyt pitäis ainakin tappaa, vai tappaako sittenkään?
Maan päällä ei normaalisti tarvitse sietää kovin suuria säteilymääriä, mutta on kuitenkin olemassa organismeja, jotka pystyvät siihenkin. Säteily yleensä aiheuttaa tuhoa mm. DNA:ssa. Tunnetuin säteilyä sietävä bakteeri on Deinococcus radiodurans, ja muita mainittavia ovat kaksi Rubobacter-lajia ja vihreä levä Dunaliella barbawill. Lajeilla on omat korjausmekanismit, joilla ne selviytyvät vahingoista.
Deinococcus radiodurans löydettiin vuonna 1956 tutkimuskokeen aikana, jolloin pakkausruokaa yritettiin steriloida käyttäen säteilyä. Kokeen tulos oli, ettei ruokapakkaus steriloitunut, koska bakteeri pystyi sietämään säteilyä.
Tutkija John Battista Lousianan yliopistolta Batton Rougesta tutki Deinococcus radiodurans bakteeria ja huomasi, että se kesti säteilyä jopa 3 000 kertaa enemmän kuin tarvittaisiin ihmisen tappamiseen. Bakteeri korjasi vahingot murjotussa DNA:ssa noin tunnissa, kun siihen altistettiin 1,5 rad ionisoitua säteilyä.
Battista identifioi bakteerin korjausmenetelmää. Hän totesi, että proteiini RecA sovitti yhteen murjotut DNA:n palaset ja liitti ne takaisin yhteen. Sovituksen aikana kaikki muu solunrakennus-aktiivisuus oli keskeytynyt.
Deinococcus radiodurans uskotaan olevan 2 miljoonaa vuotta vanha; oletettavasti se on ensimmäisiä elämän muotoja planeetalla. Eräs teoria on, että se olisi alun perin peräisin avaruudesta ja tullut ehkä jonkin jää- tai kivikimpaleen mukana. Battista ei kuitenkaan kannata tätä teoriaa, koska bakteeri ei siedä kuumaa (sen voi inaktivoida jo 45°C); siksi se ei olisi selviytynyt maahan syöksymisestä. Hän uskoo säteilynsietokyvyn olevan peräisin kyvystä sietää kuivuutta, koska ne korreloivat keskenään ja aiheuttavat samankaltaisia vaurioita.
LOPETAN ILTALUENTONI TÄHÄN ...heh
Lähde.
