Psyykelääkkeet ja treeni

[Ak-85]

Sepramin 20mg käytön aikana tuntui parrankasvu loppuvan melkein kokonaan, liekkö lihaskasvukin koska paino ja tulokset ei noussut juuri ollenkaan kuurin aikana.

Lääkkeen lopetuksen jälkeen paino on lähtenyt onneksi nousuun ja partaa saa olla jatkuvasti höyläämässä!

 

[Android]

Näistä on valitettavasti aika paljon kokemusta...

Nyt menee:

Cipralex 10mg/pvä
Ketipinor 100mg/pvä
Alprox 2-3mg/pvä

En oikeastaan koe että nuo vaikuttaa treeneihin millään lailla. Alpratsolaamiin olen niin tottunut että se ei väsytä, ja se ei muutenkaan ole kovinkaan väsyttävä bentsodiatsepiini. Riippuvuus siihen onkin sitten ikävämpi homma, mutta kun on ollut niin vaikeaa löytää sopivaa lääkitystä niin olen sitä joutunut käyttämään vuosia. Mitään sivuvaikutuksia noista lääkkeistä ei itselläni oikeastaan ole. Jos nyt roppakaupalla kiskoisin Alproxia ennen treeniä niin vaikuttaisi kyllä negatiivisesti treeneihin; väsyttäisi ja häviäisi tehoja kun lihakset olisi liian rentoja. Puhumattakaan keskittymisestä.

Lihaskasvu on ainakin ollut ihan hyvä ja voimaa on tullut rutkaasti lisää joten en usko että nuo kovinkaan paljon vaikuttaa omaan kehittymiseen. Voihan se tietenkin olla että se olisi nopeampaa ilman noita lääkkeitä.

Remeronia kun aikoinaan käytin väsytti jotain aivan järkyttävästi. Kun sitä otti illalla niin veti maton alta, ei pysynyt hereillä sitten mitenkään. Paino nousi vuoden sisällä 20kg kun se kerää nestettä niin paljon ja aiheuttaa järkyttävää makeanhimoa. Seronil aiheutti pahaa oloa ja oksetti. Efexorista tuli brain zapseja eli todella ikävän tuntuisia "sähköshokkeja" ja vieroitusoireet kun lopetin Efexorin käytön oli kaameat; pari viikkoa makasin kotona tärisemässä ja oksentamassa, oli näköhäiriöitä ja ties mitä.

Symptoms described as "brain zaps", "brain shocks," "brain shivers" or "head shocks" are a withdrawal symptom experienced during discontinuation (or reduction of dose) of antidepressant drugs.[9][10] The symptoms are widely variable in description and of unknown etiology;[10] common descriptions include dizziness, electric shock-like sensations, sweating, nausea, insomnia, tremor, confusion, and vertigo.[10][9] The preferred medical terminology for the symptoms is paraesthesia.[11]

Onneksi nyt lääkitys tuntuu olevan kohdallan ja treeni kulkee hyvin

Uskon että tänä vuonna tulee jätettyä Cipralex ja Ketipinor kun tarve niille ei enää ole niin suuri. Alprox on sitten vaikeampi homma, pitäisi todella hitaasti vähentää määrää koska vieroitusoireet ovat helvelliset. Monien mielestä pahemmat kuin heroiinin vieroitusoireet.

 

[Bodyhoitsu]

Ilkeitä tää psyykesairaudet.. itse treenaillut salilla kaiken kaikkiaan reilu 7 vuotta, josta über-tosissaan 4 vuotta, mutta tämän vuoden puolella jäänyt aikas vähiin kun tuossa helmikuussa iski keskivaikea masennus päällensä. Sitä oli edeltänyt vaikea puolivuotinen, sisältäen vanhemilla melko riitaisan eron, jonka myrskyn silmässä olin, äärimmäisen vaikea potilas töissä, sekä lopulta äitin vakava sairastuminen, aivorungossa valtimoperäinen verenvuoto. Äitin sairastuminen oli se joka oli viimeinen pisara jo täydessä kupissa.. Siinä oli ensimmäinen kuukausi sellaista että lääkärit pompotteli paikasta a paikkaan b. Olo oli erittäin itkuinen, alkoi kehittymään erilaisia pelkotiloja, ahdistusta, itsetuhoisia ajatuksia..
Lopulta sitten määrättiin Sertralin 50 mg x 1. Lääkityksen aloittamisen jälkeen olo meni hiukan huonommaksi, ahdistustilat yms pahenivat, mutta sitten viikko lääkityksen aloittamisen jälkeen tuli aallon pohja: olo oli niin surkea, ahdisti, ei jaksanut, tuntui kuin koko maailma romahtaisi päälleni, että voisin itkeä 2 viikkoa putkeen..olin yövuorosta tullut ja sen jälkeen saanut nukuttua vain 3 tuntia ja sitä ennen olin ollut jo 27 tuntia hereillä.. iltapäivällä sitten havahduin siihen että olin olohuoneessa puukko ranteella. En pystynyt onneksi tekemään sitä. Siitä sitten terveyskeskuspäivystykseen. Nytten 3 viikkoa myöhemmin, lääkitys nostettu 100 mg x 1 sekä melatoniinia 2mg illalla 1h ennen nukkumaan menoa. Alkoi nimittäin yöt menemään siihen että nukahdin 3-4 ja heräsin viimeistään puol 9 aamulla.. Helmikuun jälkeen en ole käynnyt salilla, nyt tosin alkanut mieliala kohenemaan jopa sen verran että olen alkanut kotona treenailemaan toukokuun alussa tarkoitus alkaa taas harjoittelemaan säännöllisesti, eli 4krt/vko. Mahd. aikas piakkoin lempityyliini eli 8krt/vko n. 1½ kk:n ajan, jonka jälkeen 1 kk kevyemmin 4 krt/vko ja uusi sykli. Kroppa 2 krt viikossa läpi toimii minulla:P Ja 2010 syksyllä junnujen cbb-kisoihin, toivottavasti vuodessa vointi kohontunut niin että pystyn aloittamaan kisoihin valmistautumisen. Tällä hetkellä Antikainen arvioinut kisapainokseni 70-75 kiloa ja pituus 175.
Kenelläkään kokemusta Sertralinista?

 

[Weirdinin]

Hei taasen. Kirjottelin tähän ketjuun viimeksi joskus helmikuussa ja nyt tuntuu taas siltä, että on pakko saada taas avattua itseään, koska pelkään että tää jatkuva paha olo ajaa mut entistä sekavammaksi. Tää ketju auttoi helmikuussa hieman, ehkä se auttaa nytkin. Jonkinlaista vertaistukea tää kai on tai jotain. Vaikea puhua kellekään tutulle, kun eivät voi oikein auttaa.

Kesällä luulin jo, että olisin päässyt eteenpäin ongelmissani, mutta nyt en ole havainnut minkäänlaista paranemista kuukausiin. Tuntuu, että olo on ajoittain vain pahentumassa, sillä nyt psyyken ongelmat meinaavat kasaantua jälleen. Oksentelua, itkua ja ahdistusta on tullut taas. Vähän samanlainen olo kuin siinä helmikuun jälkeen. Pelottaa ja elämä tuntuu ahdistavan. Pahinta ovat voimakkaat mielialan heilahtelut. Hetkessä olo saattaa vaihtua aivan täysin. Mielihyvästä voimakkaaseen ahdistukseen ja itkemiseen. Olisi kiva tietää, kuinka kauan nää mielialahäiriöt kestävät. Vieläkö vuosia tätä pitäisi muka kestää, vai puhutaanko nyt kuukausista?
Erityisen vahvasti vaikeudet tulevat esiin unissa. Nykyään näen melkeinpä joka yö painajaisia, jos pääsen uneen. Unissa teen yleensä itsemurhan tai tapan jonkun itse. Valveilla ollessa unet tuovat pelottavia ajatuksia päähän, mutta unen aikana tunnen mielihyvää siitä, että voin satuttaa ihmisiä. Huolestuttaa tuo psyyke, että onko siellä nyt iso pyörä pudonnut täysin paikoiltaan. Mikähän mua oikein vaivaa... tuntuu että en ole ollut vuoteen enää ollenkaan oma itseni, vaan joku aivan toinen persoona. En halua olla tällainen ihminen :(. En tiedä, että olisiko lääkitystä pitänyt jatkaa kauemmin..

Unet on saanut jälleen itsemurha-ajatukset päähän. En halua uutta ketjua laittaa pystyyn, mut mietin, että mitä ihmiset ylipäätään ajatttelevat itsemurhan tehneistä? Jos elämä tuntuu olevan yhtä turhan kanssa ja oma vaihtunut persoonakin inhottaa, miksi jatkaa sitä väkisin? Tuskin tulen koskaan itselleni mitään tekemään kuitenkaan, ei musta ole tekemään niin radikaalia ratkaisua.

 

[Wendy]

Jonkinlaista vertaistukea tää kai on tai jotain. Vaikea puhua kellekään tutulle, kun eivät voi oikein auttaa.

...

En tiedä, että olisiko lääkitystä pitänyt jatkaa kauemmin..

Onko sulla olemassa toimivaa hoitosuhdetta johonkin alan ammattilaiseen? Toki nettipalstalta voi yrittää hakea vertaistukea, jos tuttujen kanssa ei tee mieli keskustella, mutta sun tilanne kuulostaa niin pahalta ettei tämä varmasti riitä. Onko tuo päätös lääkityksen lopettamisesta tehty yhdessä lääkärin kanssa vai oletko itse päättänyt olla ilman? Tuostakin kannattaa keskustella ammattilaisen kanssa, kuten myös nykyisestä olostasi ja ajatuksista.

Voimia!

 

[Izzman]

Hei taasen. Kirjottelin tähän ketjuun viimeksi joskus helmikuussa

Pahasta paikasta selvemmille vesille selviytymiseen voi mennä pari vuotta. Helmikuusta tähän on vielä kovin lyhyt aika. Ittellä on kans käynyt sellainen "tapaus" (nyt aikaa 6.5 vuotta), jossa muutama hetki muutti kaiken. Vielä yli vuoden jälkeen selviytyminen ja ns. onnen hetket oli välillä aikamoista teko-onnea mutta sitten kun enemmän aikaa on kulunut on jopa aitoa onnea ja iloa voinut kokea. Nykyisin pääsen synkkyyteen / noihin hetkiin halutessani, mutta ilman omaa aloitetta se ei enää koskaan valtaa mieltäni.

Itse en koskaan käyttänyt mitään psyykelääkkeitä, meditaatio ja rentoutusmusiikki ovat olleet suureksi avuksi. Syvän meditaation hetkellä saa sellasta jännää pysyvyyden, jatkuvuuden ja mistään maailmassa tapahtuvasta riippumattomuuden tunnetta. TODELLA RAUHOITTAVAA.

Varmaan myös elämänasenne on suuressa roolissa. Kun olin pitkään elänyt pumpulissa niin sitä rakensi elämää ihan erilaisella asenteella. Yksi kovia kokenut kaveri sanoi hyvin, että elämä potkaisee jokaista ja mitä pitempään siinä menee ennen kuin se potkaisee, sitä kovempi on potku.

Nykyisin kaikki on siis hyvin ja elän onnellista elämää, ei pidä saada seuraavasta erilaista kuvaa: Olen päättänyt, että jatkan täällä luonnolliseen loppuuni saakka tuli mitä tuli. Pitkäkin elämä on kuitenkin varmasti todella lyhyt jälkikäteen tarkasteltuna (kysykää keneltä tahansa vanhukselta), joten jos ei sietämätöntä fyysistä kipua ole, pystyn kyllä odottamaan loppuun asti. Vaikeinta on samaan aikaan olla onnellinen, kokea tulevaisuuden uskoa, jaksaa tehdä töitä ja rakentaa elämää eteenpäin (=elää normaalia onnellista elämää) JA hyväksyä se, että LOPULTA se on kaikki turhaa tai ainakin tehty vain hetkellisen onnen takia. Eli parasta on, kun jaksaa vain polkea vettä loputtomiin nähdäkseen auringon nousevan ja laskevan vaikka tietää että lopuksi hukkuu varmuudella.

P.S. Tätä kirjoittaessa soi Northern Kings - In The Air Tonight

 

[tissikeisari]

Vaikeinta on samaan aikaan olla onnellinen, kokea tulevaisuuden uskoa, jaksaa tehdä töitä ja rakentaa elämää eteenpäin (=elää normaalia onnellista elämää) JA hyväksyä se, että LOPULTA se on kaikki turhaa tai ainakin tehty vain hetkellisen onnen takia. Eli parasta on, kun jaksaa vain polkea vettä loputtomiin nähdäkseen auringon nousevan ja laskevan vaikka tietää että lopuksi hukkuu varmuudella.

Tämä asia askarruttaa monesti itseäni.. Se, että mitä ikinä teemme tässä maailmassa ja kuinka paljon tahansa haalimme omaisuutta ei tule olemaan pysyvää. Vaikeinta on tasapainotella tulevaisuuden ja tämän hetken välissä. Kannattaako tarttua hetkeen vai miettiä seurauksia? Haluaako ihminen turvallista ja pysyvää, vai vapautta? Tällö hetkellä asioihin ja kaavoihin urautuminen on viimeinen asia, mitä haluan itselleni tapahtuvan.

 

[mikasa90]

Tämä asia askarruttaa monesti itseäni.. Se, että mitä ikinä teemme tässä maailmassa ja kuinka paljon tahansa haalimme omaisuutta ei tule olemaan pysyvää. Vaikeinta on tasapainotella tulevaisuuden ja tämän hetken välissä. Kannattaako tarttua hetkeen vai miettiä seurauksia? Haluaako ihminen turvallista ja pysyvää, vai vapautta? Tällö hetkellä asioihin ja kaavoihin urautuminen on viimeinen asia, mitä haluan itselleni tapahtuvan.

Vaan ei oo terveen ihmisen puhetta. Terveellä ihmisellä tuskin tommosta pyörii päässä.

 

[tissikeisari]

Vaan ei oo terveen ihmisen puhetta. Terveellä ihmisellä tuskin tommosta pyörii päässä.

Jep, terve ihminen tekee duunia tehtaassa 40 vuotta, on siitäkin ajasta puolet sairasloma-ammattilainen, ryyppää joka vkl. Maanantai vituttaa. Vuosilomat menee Lanzarotella tai ryypätessä. Samaa päivästä toiseen kunnes pääsee eläkkeelle jolloin koittaa vapaus. Mitä on jäänyt käteen?

Kyllä ammatin pitää olla lähellä sellaista mistä tykkää, jotta sitä jaksaa tehdä ihan oikeasti kauan.

En kyllä ihmettele tippaakaan, miksi (nuori)jengi tätä nykyä painaa duunia niska limassa pari vuotta, ja sitten lähtee kiertämään maapalloa.

 

[Weirdinin]

Onko sulla olemassa toimivaa hoitosuhdetta johonkin alan ammattilaiseen? Onko tuo päätös lääkityksen lopettamisesta tehty yhdessä lääkärin kanssa vai oletko itse päättänyt olla ilman?

Ei ole kummoista hoitosuhdetta. Lukiossa terveydenhoitaja oli ensimmäinen henkilö, jonka luokse mut kiikutettiin kun aloin voida niin huonosti, että ulkopuolisetkin sen näkivät. Tilanteen yhä jatkuessa terveydenhoitaja sitten ohjasi lääkärille ja sieltä nuorisopsykologille. Lääkärin kautta aloitin kuuriluontoisen lääkityksen. Lopetin sen kuitenkin joskus myöhemmällä keväällä, koska ajattelin silloin, että tulen helvetti vieköön selviämään tästä.
Nuorisopsykologin juttuset jäivät aika pieneen käyntimäärään, sillä se ei vain tuntunut olevan oikea apu. Hoito oli liian harvaa, noin kerran pariin viikkoon. Jotenkin jäi sellainen tunne, että nuorisopsykologi oli nähnyt minun kaltaisia tapauksia (petetty ja jätetty) jo liian paljon, jotta persoonallinen suhde olisi voinut muodostua. Ehkä jonkinlainen viikoittainen terapiamuotoinen hoito olisi ollut parempi vaihtoehto.

Pahasta paikasta selvemmille vesille selviytymiseen voi mennä pari vuotta. Helmikuusta tähän on vielä kovin lyhyt aika. Ittellä on kans käynyt sellainen "tapaus" (nyt aikaa 6.5 vuotta), jossa muutama hetki muutti kaiken. Vielä yli vuoden jälkeen selviytyminen ja ns. onnen hetket oli välillä aikamoista teko-onnea mutta sitten kun enemmän aikaa on kulunut on jopa aitoa onnea ja iloa voinut kokea. Nykyisin pääsen synkkyyteen / noihin hetkiin halutessani, mutta ilman omaa aloitetta se ei enää koskaan valtaa mieltäni.

Itselläni kanssa muutama hetki muutti kaiken. Ja tuo tapahtui syystalvella, ei vielä helmikuussa. Vasta tammi-helmikuussa alkoivat vahvemmat oireilut. Siihen asti en edes ymmärtänyt tapahtunutta. En pysty käsittämään, kuinka parisuhteen rikki meneminen voi olla näin iso kriisi. Ehkä siihen liittyvä pettäminen, jätetyksi tuleminen ja seurustelukumppanin uusi suhde aiheuttivat mielen järkkymisen. Ei tän pitäisi siltikään olla näin vaikeaa. Vasta 20-vuotias kun olen ja vuosia haluttu opiskelupaikkakin jo varmistettuna ensi syksyksi, niin elämänihän pitäisi olla ulkoisista puitteista katsottuna varsin mallikkailla urilla. Kuitenkaan en saa tuota taottua päähäni, vaan kaikki tuntuu lähinnä ahdistavan ja itkettävän. Sitä kun on koko nuoruuden rakentanut identiteettiään ja elämäänsä yhden ihmisen onnea ajatellen, tuntuu kauhealta, että kaikki se on nyt takana. Aivan kuin neljännes elämästäni täytyisi jättää vain kummittelevaksi muistoksi tai unohtaa kokonaan.

Itse en koskaan käyttänyt mitään psyykelääkkeitä, meditaatio ja rentoutusmusiikki ovat olleet suureksi avuksi. Syvän meditaation hetkellä saa sellasta jännää pysyvyyden, jatkuvuuden ja mistään maailmassa tapahtuvasta riippumattomuuden tunnetta. TODELLA RAUHOITTAVAA.

Kauheimmilla hetkillä sauna oli ainoa tapa, joka pystyi tuomaan pienen iloisen hetken. Rentoutusmenetelmänä se sopi minulle. Varsinkin jos talvipakkasilla avasi ikkunan ja antoi kylmän höyryn päästä saunaan sisään. Tuntui siltä, kuin ajatukset olisivat puhdistuneet höyryn mukana. Tuota harrastin yhdessä vaiheessa joka päivä. Illaksi sai hetken levollisen mielen. Tosin aika nopeasti ahdistus palasi jälleen ja yöt olivat yhtä helvettiä. Ihan kuten sanoit, Izzman, aikamoista teko-onnea.

Vaikeinta on samaan aikaan olla onnellinen, kokea tulevaisuuden uskoa, jaksaa tehdä töitä ja rakentaa elämää eteenpäin (=elää normaalia onnellista elämää) JA hyväksyä se, että LOPULTA se on kaikki turhaa tai ainakin tehty vain hetkellisen onnen takia. Eli parasta on, kun jaksaa vain polkea vettä loputtomiin nähdäkseen auringon nousevan ja laskevan vaikka tietää että lopuksi hukkuu varmuudella.

Surullista, jos elämä todella on tällaista; elämme vain virran mukana kunnes petymme, emmekä saa menneestä ajasta mitään irti. Itse näen asian pikemminkin siten, että vastoinkäymisistä jää aina jotain käteen. Esimerkiksi minun ongelmani ovat opettaneet aika paljon minun persoonastani. Osaan tulkita nyt paljon paremmin itteäni. En myöskään haluaisi hylätä tärkeintä ihmissuhdetta, joka minulla on ollut. Tuntuu vain mahdottomalta enää tällaisen jälkeen muodostaa minkäänlaista ystävyyssuhdetta sen ihmisen kanssa, joka mulle on kaikki nää vaivat aiheuttanut. Ristiriitaista on rakastaa ja vihata samaan aikaan.

 

[Blade85]

Minulla oli masennukseen Efexor Depot 75mg, joka ensimmäisen kahden viikon jälkeen alkoi vaikuttamaan ja tehosi hyvin, kuukauden jälkeen annostus nostettiin 150mg ja pari päivää siitä kirjaimellisesti haudoin itsemurhaa soitin lääkärille joka tietysti käski välittömästi lopettamaan lääkityksen(olisin kyllä lopettanut muutenkin) ja sen jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut vaan pyysin tilalle Rivatrilliä(bentso) ja sainkin heti 5x0,5mg päivässä ja elämä hymyileekin nyt paljon paremmin, mutta huonona puolena on tietysti koukkuun jääminen, jonka sainkin tuntea vasta nahoissani, kun lääkkeet pääsivät loppumaan---->olo kuin suoraan helvetistä, lisäksi, koska kyseessä on epilepsialääke oikeasti, sitä ei voidakkaan noin vaan lopettaa, vaan todella varovaisesti, koska mahdollisuutena on epilepsia kohtaus(näin joku minulle sanoi...tiedä sitten), mutta vaikka lääkkeessä huonot puolensa onkin niin on elämän laatuni parantunut huomattavasti ja en näitä nyt loppuelämääni aio popsia vaan jossain välissä lääkitys tietysti lopetetaan ja toivon mukaan masennus on sitten poissa ja pointtihan oli, ettei nuo masennuslääkkeet kaikille sovi ja mielestäni rivatril on siihen sopiva korvike, koska se ei ainakaan aiheuta omalla kohdalla mitään uneliaisuutta eikä mitään muutakaan oireita vieroitusoireita lukuunottamatta, joten jos jollakin on samanlaista kokemusta niin kannattaa keskustella lääkärin kanssa bentsojen mahdollisesta käytöstä hoidossa...niin ja vielä, että nyt on taas voimia kulkea siellä salilla ja lenkeillä sekä kavereiden tykönä kahveilla yms. kun aikaisemmin en meinannut päästä edes sängystä ylös ja sain potkut töistäkin sen takia kun en jaksanut sinne lähteä, eli olin täysin romuna useiden asioiden vituralleen menosta joita nyt en ala erittelemään...että sellasta.....

 

[Izzman]

En pysty käsittämään, kuinka parisuhteen rikki meneminen voi olla näin iso kriisi

Tokihan voi olla niin, että henkisellä tasolla et ole hyväksynyt / uskonut asiaa tapahtuneeksi ja siksi eteenpäin pääseminen on hankalaa tai mahdotonta. Esim. ajatteletko usein, että jos OIKEIN toivot tai jos OIKEIN hyvä tuuri käy, heräät ja huomaat että kaikki olikin vain pahaa unta tai että muuten vain ajatuksen voimalla voit kääntää ajan taakse? Sen lisäksi on helposti mahdollista että tosiaan se kemiallinenkin puoli voi tuoda oman mausteensa eli vaikka ajatuspuolella kaikki olisi OK, tapahtunut on hyväksytty ja on halu jatkaa elämää niin aivokemia ei vielä tue sitä.

Tässä vähän ex-tempore pohdiskelua omasta päästä:

Jos ei lasketa fyysistä kipua (kutsuttakoon sitä objektiiviseksi kärsimykseksi) niin aika moni ellei lähes kaikki kärsimys on subjektiivista. Subjektiivinen kärsimys johtuu juuri siitä, ettei voi hyväksyä tapahtuvia asioita, useimmiten siksi, että ne muuttavat tulevaisuudenkuvaa jonka eteen on nähty kenties paljonkin vaivaa tai horjuttavat turvallisuudentunnetta. Itselle tapahtuvia asioita kannattaakin tarkastella myös ulkopuolisen, objektiivisen tarkastelijan silmin hyväksyen ne, ikään kuin katsoisit elämääsi elokuvana. Buddhistisen näkemyksen mukaan positiivisten muutosten aikaansaaminen edellyttää kaikkien muutosten hyväksymistä.

Surullista, jos elämä todella on tällaista; elämme vain virran mukana kunnes petymme, emmekä saa menneestä ajasta mitään irti.

En tarkoittanut ihan sitä, että lopuksi pettyisi (hukkumisvertauksella) vaan sitä että kaiken loppuminen aikanaan on väistämätöntä. Se ei ole surullista sinänsä, se vain on. Surullista siitä tulee vasta kun sitä ei hyväksy. Meillä on kuitenkin aika hyvät mahdollisuudet kokea voittopuolisesti mukavia asioita tällä matkalla.

Itse tykkäsin tuolloin aikanaan (ja nykyisinkin) kuunnella Deepak Chopran hölinöitä mp3sina, joskus esim ulkona luonnossa kävellessä. Deepak on siis perinteinen "mental coach", harvinaisen huumorintajuinen sellainen ja jotenkin hauskaa on myös hänen intialainen aksenttinsa, vähän niinkuin Simpsonien Apu:lla. Älyttömän mielenkiintoisia juttuja, joista on ollut suuresti apua.

Tuossa hän ei itse puhu, mutta kuuntele Weirdinin ajatuksella tuo:

http://www.chopra.com/library/med7 (JUURI sun tilanteeseen!)

Tohon pätkään verrattuna Deepakin omat puheet ovat huumorin kyllästämiä, ei vakavamielisiä, vähemmän spesifiseen tarkoitukseen ja koskevat yleisluontoisesti maailmaa, kehoa, ruumiin ja mielen yhteyttä ja terveyttä. Jos kiinnostaa sua tai ketä tahansa kokeilla niin paiskaa mailia mun roskaosoitteeseen (jonka loin nigerialaiskirjeisiin vastatakseni oil_trader_international ät yahoo.co.in niin voin laittaa mp3sia jonnekin tms.. myös.. kröhöm.. "netistä" löytyy jonkin verran materiaalia, esim. 6-osainen Magical Mind & Body. Suosittelen!

 

[Weirdinin]

Tokihan voi olla niin, että henkisellä tasolla et ole hyväksynyt / uskonut asiaa tapahtuneeksi ja siksi eteenpäin pääseminen on hankalaa tai mahdotonta. Esim. ajatteletko usein, että jos OIKEIN toivot tai jos OIKEIN hyvä tuuri käy, heräät ja huomaat että kaikki olikin vain pahaa unta tai että muuten vain ajatuksen voimalla voit kääntää ajan taakse? Sen lisäksi on helposti mahdollista että tosiaan se kemiallinenkin puoli voi tuoda oman mausteensa eli vaikka ajatuspuolella kaikki olisi OK, tapahtunut on hyväksytty ja on halu jatkaa elämää niin aivokemia ei vielä tue sitä.

Jos jostain asiasta voidaan sanoa, että se tuntui kuin unelta, niin se, mitä viime vuonna tapahtui, oli todellakin sitä. En kyennnyt uskomaan, että niin kävi, vaan ajattelin olevani keskellä loputonta painajaista. Aivan kuin olisin ollut toisessa maailmassa. Siltä se tuntui. Todella omituinen tunne.

Edelleen kaikki tuntuu aivan hullunkuriselta. Ei sitä vain voinut tapahtua. Järkiperäisesti ajatellen tiedostan kyllä, että aikasempi elämä tuli tiensä päähän. Kuitenkaan en saa sitä mahtumaan kallooni ja uskon, että siitä johtuvat kaikki mieleni ongelmat, siitä että en pysty käsittelemään ristiriitaisia tunteita: vihaa ja rakkautta. Todellisuudessa kaipaan entisiä tunteita. Kaipaan sitä hyvää oloa, jonka sain aina, kun näin hänet. Oli turvallista ja elämällä tuntui olevan tarkoitus. Koin oman elämäni hyvänä, sillä musta tuntui, että elämäni tärkein tehtävä oli tehdä se toinen ihminen onnelliseksi. Olla hälle niin hyvä kuin mahdollista ja tavoitella hänen parastaan. Kauheaa ajatella, että joku toinen on saanut sen paikan, jolla itse kuvittelin eläväni elämäni loppuun asti. Pitäisikö tässä haudata kaikki tunteet ja unohtaa rakastavansa?

Tai kenties kaikki paha olo johtuu vain siitä, että en yksinkertaisesti ole vielä päässyt suhteen yli... mutta ei kai suhteen ylitsepääsy kuitenkaan pitäisi aiheuttaa näin kovia oireita? Nyt järjellä ajateltuna takaisin ei ole palaamista. Jos menen makuulleni, ajattelen asioita taaksepäin ja kuvittelen tapaavani hänet uudestaan ystävänä, mulle tulee siitä todella hyvä olo. Aivan kuin saisin asian päätökseen. Saisin vihdoin tehtyä jonkinlaisen lopullisen ratkaisun ja voisin edelleen pitää häntä tärkeänä ihmisenä elämässäni. Kuitenkin vihan tunne nousee aina hyvän olon rinnalle ja ahdistukset alkavat, huonoina hetkinä myös todella äkilliset mielialavaihtelut, jotka on niitä pahimpia. Tuskinpa koskaan pystyn antamaan hänelle anteeksi, vaikka haluaisinkin

Itse tykkäsin tuolloin aikanaan (ja nykyisinkin) kuunnella Deepak Chopran hölinöitä.....

Täytyy kyllä kuunnella näitä sitten, kun pääsen jonnekin sopivaan paikkaan, jossa voin olla täysin varma siitä, että kukaan ei tule keskeyttämään tai muuten häiritsemään. Jos sitä viikonloppuna yrittäisi työstää mieltä ja rauhoittua kunnolla.

edit. Kiitos Izzmanille ja wendylle ja kaikille muillekin, jotka ootte jaksaneet antaa erilaisia näkökulmia mulle nyt ja aiemminkin. Niistä on ollut todella paljon apua ja ovat antaneet mulle useita kertoja rauhallisen mielen. Ne ovat monesti saanet mut ajattelemaan, että vielä tästä selvitään ja nauran tälle kaikelle loppujen lopuksi tai tulen pitämään tätä vain yhtenä elämän haasteista. Vielä ei ole mahdollista olla onnellinen, mutta pienetkin onnen hetket on mulle todella tärkeitä. Ne auttaa et jaksaa nousta sängystä seuraavaan päivään. Ehkä vielä joskus on sit oikeasti onnellinen.

 

[Izzman]

Oli turvallista ja elämällä tuntui olevan tarkoitus. Koin oman elämäni hyvänä, sillä musta tuntui, että elämäni tärkein tehtävä oli tehdä se toinen ihminen onnelliseksi.

Miten kauan ehditte seurustella? Kuulostaa voimakkailta noi tunteet.. meinaan, uskon että monikin voi vakuuttaa sulle, että vaikka suhde ja rakkaus kestäisikin ikuisesti niin toi "elämän tärkein tehtävä" olisi varmasti laimentunut itsestään vuosien varrella ja rakkaus muuttunut arkiseksi. Eli sinänsä vaikka olisi käynyt eron suhteen toisin niin sun "elämän tarkoitus" olis todennäköisesti huomaamatta muuttunut ja uusiutunut, ehkä siihen suuntaan mihin se tulee nytkin tulevaisuudessa uusiutumaan. Tarkoitan sanoa sitä, että näin ollen voit ehkä päästää irti siitä ajatuksesta, että tuo suuri tehtävä epäonnistui / estyi pelkästään eron takia ja nyt olet vain nopeutetusti matkalla uusiin elämänsisältöihin.

Yleisellä tasolla mun mielestä on äärimmäisen tärkeää, että perimmäinen syy elämiseen löytyy itsestä. Kaiken muun voi menettää näin tai sairauden tai minkä tahansa odottamattoman syyn takia. Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö lastaan tai puolisoaan voisi "rakastaa yli kaiken" silti vaan sitä, että jos ajatellaan vaikka lastensa kautta elävää vanhempaa tai naisensa/miehensä tähden elävää puolisoa, uskon että siinä on ennemmin kysymys siitä että ihminen ei ole löytänyt itsensä syvintä olemusta ja siten sitä tyhjiötä, joka meitä kaikkia ainakin vähän vaivaa (myönsi sitä ei ei), täytetään jollain oman itsen ulkopuolisella. Uskon että sillä tavalla sen tyhjiön täyttö jää väkisin edes vähän vajaaksi TAI vähintään sitten siinä rakentaa itselleen ansaa menettämisen riskin takia.

Toisen osapuolen kannalta voipi olla niinkin että kaikkensa toisen eteen tekevä / pelkästään toista ajatteleva sitä tarkoittamatta imee kohteestaan voimia / kuormittaa kohdetta. Pitää vähintään ensin varmistaa, että itsestä on pidetty huolta. Voi olla, että toista auttaa parhaiten kun on itse riippumaton, järkkymätön kallio, jonka perustukset ovat kunnossa. Ihan niinkuin lennollakin sanotaan "Secure your own (oxygen) mask first before assisting others".

Tai kenties kaikki paha olo johtuu vain siitä, että en yksinkertaisesti ole vielä päässyt suhteen yli... <snip>.. vihan tunne nousee aina hyvän olon rinnalle ja ahdistukset alkavat

Tän perusteella arvaisin, että ero oli äkillinen ja sitä ei mitenkään setvitty. Toki se setviminen kesken pahimman voi olla mahdotonta. Auttaisiko sua jos kuulisit häneltä rauhassa ne todelliset, lopulliset syyt miksi tapahtui mitä tapahtui, niin että todella ymmärtäisit? Voi olla, että se ei ole mahdollista. Sitten pitää vain hyväksyä se, että perimmäisiä syitä ei tipu mutta se ei haittaa koska sillä on vain niin suuri vaikutus nykytilanteeseesi kuin itse sallit olla.

vielä tästä selvitään ja nauran tälle kaikelle loppujen lopuksi tai tulen pitämään tätä vain yhtenä elämän haasteista

Kyllä, ihan varmasti näin. Voi olla, että tästä selvittyäsi tulet vielä elämäsi aikana sellaisen haasteen eteen josta et selviäisi ellet olisi tästä selvinnyt. Tai sitten tulet auttamaan jotakuta toista selviämään. Onhan tällaisen vaikutukset niin monipuoliset, että sieltä väkisin tulee myös niitä positiivisia ja sellaisia mitkä syystä tai toisesta ovat sulle välttämättömiä vaikka et itse olisikaan näin halunnut.

 

[Ågge]

oma vuorokausannos on seroquel 600mg ja absenor 1500mg ja ei vaikuta treeniin mitenkään.

 

[tarkemo]

oma vuorokausannos on seroquel 600mg ja absenor 1500mg ja ei vaikuta treeniin mitenkään.

Ei toi ketiapiini vaikuta kyllä mihinkään ja helvetin hyvää shittiä vielä.

 

[Weirdinin]

Miten kauan ehditte seurustella? Kuulostaa voimakkailta noi tunteet..

Viidettä vuotta. Vaikea sanoa, että kuinka omat tunteet olisivat vuosien varrella sitten muuttuneet vai olisivatko ne. Ei voi tietää.

Yleisellä tasolla mun mielestä on äärimmäisen tärkeää, että perimmäinen syy elämiseen löytyy itsestä. Kaiken muun voi menettää näin tai sairauden tai minkä tahansa odottamattoman syyn takia. Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö lastaan tai puolisoaan voisi "rakastaa yli kaiken" silti vaan sitä, että jos ajatellaan vaikka lastensa kautta elävää vanhempaa tai naisensa/miehensä tähden elävää puolisoa, uskon että siinä on ennemmin kysymys siitä että ihminen ei ole löytänyt itsensä syvintä olemusta ja siten sitä tyhjiötä, joka meitä kaikkia ainakin vähän vaivaa (myönsi sitä ei ei), täytetään jollain oman itsen ulkopuolisella. Uskon että sillä tavalla sen tyhjiön täyttö jää väkisin edes vähän vajaaksi TAI vähintään sitten siinä rakentaa itselleen ansaa menettämisen riskin takia.

Olet oikeassa, että toisen kautta ei voi elää. Elämässä täytyy olla muutakin kuin esim. parisuhde. Onhan parisuhde yksi tärkeimmistä tai jopa tärkeinkin asia elämässä, mutta ei kuitenkaan koko sisältö. Myös harrastukset, työt, opiskelut ym. antavat elämään sisältöä.

Tän perusteella arvaisin, että ero oli äkillinen ja sitä ei mitenkään setvitty. Toki se setviminen kesken pahimman voi olla mahdotonta. Auttaisiko sua jos kuulisit häneltä rauhassa ne todelliset, lopulliset syyt miksi tapahtui mitä tapahtui, niin että todella ymmärtäisit?

Aika puskastahan se tuli. Olen pitkään miettinyt sitä, että pyytäisin häntä näkemään vielä kerran ja aukaisemaan vähän tapahtumia. Haluaisin kuulla, mikä hänen sanomisistaan oli totta ja mikä ei. Musta tuntuu, että hän peitteli ja vääristi totuutta, jotta ei itse joutuisi niin pahaan valoon ja osittain siksi, että yritti säästää tunteitani. Kuitenkin epätietoisuus on pahempaa kuin totuuden kuuleminen. Osaan käsitellä asioita paremmin, jos niihin on selvät syyt. Pelkään vain, että tapaaminen ajaisi mua taaksepäin prosessissa. Hänen näkemisensä toisi tajuntaan eron ja kaiken sen paskan, mitä siihen liittyi. Jos en aio olla hänen kanssaan missään tekemisissä, olisi parempi, että voisin unohtaa hänet mahdollisimman hyvin ja jatkaa elämää niin kuin meitä ei olisi koskaan ollutkaan. Toisaalta jos saisin kuulla kaiken eron syistä, voisin ehkä hyväksyä tapahtuneen ja saada pisteen asialle. Tapaamisessa olisi siis riskinsä. En osaa sanoa, olisiko se lopulta hyvä vai huono ratkaisu. Sen kuitenkin tiedän, että lyhyellä aikavälillä se toisi pahemman olon: lisää ahdistusta ja oksentelua. En ole varma, että uskallanko ottaa niitä vastaan.

 

[Tupe]

Omia kokemuksia mielialalääkkeistä on Sertralin. Käytin Sertralinia puolisen vuotta, jona aikana huomasin seuraavat asiat: 1) Ei vaikuta treeniin, eli treenattua sai normaalisti. 2) Paransi unen laatua, ja sai paremmin nukuttua. 3) Vaikutti myös kiputiloihin, eli poisti kipua tai ainakin lievensi sitä. 4)Olo oli kuvannollisesti sanottuna tunteeton. 5) Ei todellakaan mieluinen vaikutus, eli PAINO! Olin silloin dieetillä ja paino EI tippunut sitten millään, teki mitä teki ja söi niin hyvin kuin söi, mutta paino ei tippunut! Lääkityksen loppumisen jälkeen oikeini ihmetteli, kun paino lähti "romahtamaan" eli se normaali 0,8-0,9 kg per viikko. Tosin, lopetuksessa tuli myös sivuvaikutukset jotka olivat ainakin allekirjoittaneella niin pahoja, että 2 viikkoon ei pystynyt treenaamaan, päässä pyöri kuin kakarana karusellissa ja oli todella paha olo, sekä todella massiiviset päänsäryt olivat kahden viikon aikana arkipäivää!

Olen myös kipulääkityksenä joutunut käyttämään Cymbaltaa sekä Triptyliä, ja ne mömmöt eivät alkuunkaan sopineet! Triptylistä oli kupoli aivan sekaisin ja Cymbalta oli aivan saatanasta ainakin omalla kohdallani! Hoito siis oli laaja-alaisiin liikuntaelin kipuihin.

Juttelin lääkärini kanssa näistä mieliala lääkkeistä, ja kysyin, että onko niiden tarkoitus todellakin vain se, että pääsee "pahimmasta" tilanteesta yli, sillä itse huomasin olevani ns. "zombi" lääkityksen aikana. Tällä tarkoitan sitä, että ikinä ei ollut hauskaa eikä iloa, mutta vastaavasti eipä masentanutkaan. Vastaus oli, että kyllä. Lääkäri kertoa, että jos ihmisen tunneskaala on vaikka 1-10, eli 1 on todella masentunut, 10 todella iloinen, niin lääkityksen aikan skaala suurinpiirtein jämähtää kohtaan 5, eli olo on neutraali. Minulla olo oli tunteeton ja välillä aika tyhjä. Siitä puhuttiin myös paljon, että jos ja kun lääkityksen lopettaa, olisi melkein hyvä, että kyseessä olevaa lääkettä ei olisi lähettyvillä, sillä nämä nk. lopetusoireet voivat aika ajoin olla niin pahoja, että tekee mieli mennä purkille ottamaan helpotusta. Tuon allekirjoitan täysin, sillä ensimmäinen viikko lopettamisesta oli aika perseestä!

Olen vain itse miettinyt sitä, että onkohan mahdollista kehittyä lääkekuurin aikana? Siksi asiaa mietin, sillä jos lääke todellakin saa elimistön niin sekaisin, että esim paino ei tipu, niin onko mahdollista saada lihaa pysymään?

 

[PerfectDrug]

Itselläni on aikalailla sama tilanne mikä Weirdinillä. Alkuvuodesta sattunut kriisitilanne romutti elämän täysin eikä vielä 9kk myöhemminkään ole päässyt normaaliin elämänrytmiin. Ahdistus on helpottanut sen verran, että kirjeet pystyy avaamaan, mutta puhelimeen vastaaminen on edelleen helvetillistä.

Tällä hetkellä mun annostus on Cipralex 15mg ja Ketipinor 2-4 25mg iltaisin, plus Oxamin ahdistuskohtauksiin tarvittaessa. Cipralexin aloitus vaikutti treeniin siten, että pari viikkoa oli niin järkyttävä väsymys päällä, että saatoin nukkua 20 tuntia vuorokaudessa. Ei paljon ehtinyt salilla käydä. Tällä hetkellä sivuoireet rajoittuu pahoinvointiin, joka haittaa syömistä, mutta salilla käyminen noin muuten sujuu aina kun pää on muuten kasassa. Lääke vähentää jonkin verran ahdistuneisuutta, joten siinä mielessä vaikuttaa positiivisesti jaksamiseen liikunnan suhteen. Ainoa ongelma on tuo pahoinvointi.

Tupen mietintöihin kehittymisestä kommentoisin, että joillakin tutuillani on ollut noiden SSRI -lääkkeiden kanssa tuntunut aineenvaihdunta hidastuvan, joka vaikuttaa tietysti treenituloksiin. Itse en ole ainakaan ruuansulatuksesta päätellen huomannut moista Cipralexin kanssa.

 

[makele]

propral vaikuttanee heikentävästi reeniin.?