Psyykelääkkeet ja treeni

[Weirdinin]

Osa oireista on kahden kuukauden aikana pahentunut ja osa helpottunut. Oksentelu on selvästi vähentynyt, samoin krooniselta tuntuva ahdistus. Sen sijaan rajut, yksittäiset ahdistuskohtaukset ovat lisääntyneet. Myös itsetuhoiset aikeet ovat nousseet nyt vahvemmiksi ja sitä miettii erilaisia kivuttomia tapoja päättää päivänsä. Se ajatus houkuttaa ja samalla pelottaa. Uskon oireisiin liittyvien muutosten johtuvan siitä, että vasta viikko tai kaksi sitten olen ajatustasolla tajunnut, mitä oikeastaan tapahtui. Ensimmäisen kuukauden aikana elin kyllä muuttuneessa tilanteessa, mutta en pystynyt ymmärtämään sitä kaikkea. En vain hyväksynyt sitä ja kuvittelin, että mikään ei ole muuttunut.

Psykologi kyllä kysyi, että onko tarvetta saada nopeasti hoitoa. Vastasin, että ehkä pystyn odottamaan helmikuuhun. Jos tulee peruutuksia, pääsen aikasemmin. Luulisin pärjääväni sinne asti. Jos kuitenkin tulee jotain hälyyttävää, pystyn kääntymään erään toisen hoitokontaktin puoleen. Hän ei ole psykologi, mutta hän pystyy kuitenkin virkansa puolesta keskustelemaan ongelmistani. Hän sanoikin, että voin aina tulla hänen juttusilleen, jos ahdistus nousee liian suureksi.

Jos treenien kantilta aattelee niin pakkohan sitä ois saada nukuttua että vois lihakset kasvaa eli kyllä ainakin siihen kannattaa jotain apuja hommata.

Treeniä ei jätetä vaikka polla ei perässä pysyiskään.

 

[Kalju]

Liitynpä keskusteluun mukaan.

Reilu pari kuukautta sitten koin ikävän elämänmuutoksen, joka on käynyt nyt aika pahasti psyyken päälle. Yhtäkään yötä en ole saanut nukuttua kunnolla ja välillä menee valvomiseksi koko yö. Tyypillisesti herään noin kolmen, neljän tai viiden aikaan aamuyöstä, pyörin sängyssä pari tuntia ja ehkä nukahdan vartiksi ennen kuin kello soi. En ole aamulla kuitenkaan lainkaan väsynyt. Väsymys iskee usein noin kello viiden jälkeen. Illalla saan unen päästä kiinni toisinaan ja toisinaan en. Illalla alkaa pelottaa nukkumaanmeno, sillä se tietää sitä, että aamulla saa taas puoliherännenä käydä saman paskan läpi ajatuksissa uudestaan ja uudestaan. Siis sen, mitä tapahtui pari kuukautta sitten.

Valvomisen lisäksi ahdistus meinaa olla läsnä 24/7. Aina se on siellä taustalla, mutta välillä se puskee niin pahasti päälle, että on pakko vain päästä makuuasentoon itkemään. Kun saan itkettyä ja oksennettua, olo helpottuu vähän. Välillä ahdistus iskee arvaamatta ja sitten se on menoa ja kolinaa. Oksentelua mulla esiintyy lähes päivittäin ja itkemistä 5-10 kertaa päivässä. Aamuisin oksentelu on yleisintä mulla. Onko muilla ollut oksentelua?
Veriarvot mulla oli ok, kun kävin labrassa testissä. Eli kaippa tää on sitten psykosomaattista, se oksentelu siis. Kaikista pahin tunne on se kauhea epätoivo, joka välillä iskee. Silloin tekee mieli vain kuolla pois. Välillä aamuisin sitä jää vain punkkaan makaamaan ja tuijottamaan kattoa. Tosin harvemmin näin... onneksi.

Kerran koin paniikkikohtauksen. Aikaisemmin ei ole ollut mitään vastaavaa, ja toivon, että toi jää elämäni ainoaks paniikkikohtaukseksi. Siinä todellakin luulee kuolevansa siihen paikkaan.

Mielessä on käynyt myös itsetuhoiset ajatukset. Välillä itsaria ajattelee enemmän ja välillä vähemmän. Kuitenkin tiedän, että se itsemurha ei ole vaihtoehto, koska sillä teolla voi tuhota niin monen muunkin elämän. Olen varannut psykologilta ajan, mutta sinne pääseminen kestää kuukauden. Olisi pitänyt varata jo aikaisemmin... omaa tyhmyyttä.

Lääkäri on ehdottanut ahdistukseen lääkitystä ja masennukseen tarjonnut kanssa pilleriä, mutta olen kieltäytynyt. On vain niin rankkaa myöntää itselleen, että tarvitsisi lääkitystä. Omasta mielestäni en vielä tarvitse lääkistystä. Vai valehtelenko vain itselleni? Psykologillekin soittaminen kesti minulta kauan. Oon kyllä nyt harkinnut, että ehkä sitä lääkettä vois ottaa ahdistukseen silloin, kun ahdistus on kaikista kovin.

Treenit oli ensimmäisen kuukauden aikana aika nollissa. Syönti ei käynyt puoleentoista kuukauteen ja paino tippui. Parina ensimmäisenä päivänä paino putosi 4 kiloa. Nyt paino on pudonnut yhteensä 5-6 kiloa. Nyt syönti käy paremmin ja treenikin maistuu. Oikeastaan liikunta on auttanut pääsemään vaikeiden hetkien yli.

Mitä mieltä olette, että kannattaako mun jatkaa tällä tavalla miten nyt, eli siis ilman lääkkeitä ja turvautua vain liikunnasta saamaan mielihyvään ja helpotukseen? Vai pitäisikö alkaa käyttämään ryynejä? Jotenkin tuntuu itsestäni siltä, että niin kauan kuin hyvän olon voi saada jostain muusta lähteestä kuin lääkkeistä, siihen lähteeseen kannattaa tukeutua.

Omaa oloa helpottaa myös se, että tiedän mistä paha oloni johtuu. Siihen on yksi syy. Jotenkin tuntuu helpottavalta ajatella, että vika ei ole minussa, en ole "hullu" enkä taipuvainen masennukseen tai muuhun mielialasairauteen. Eikä koskaan sellaisesta ole ollut mitään viitteitäkään.

Huh huh..::( mä sanoisin aika paljon nähneenä..että sulla on aika viimeiset mahdollisuudet nyt aloittaa joku lääkitys ja päästä sillä + elämäntapojen muutoksella hyvään kuntoon takaisin henkisesti. Seuraava vaihe nimittäin voi olla psykoosi, tai oireet ja ongelmat pahenee muutoin niihin mittasuhteisiin että saat jästipäisyydelläsi ongelmia jotka ei enää sit katoakkaan, eli saat vaivoistasi kroonisia.

Nyt nopeaa lääkäriin ja ihan säännöllinen lääkitys päälle..lääkityksestä ei tarvi muodostua pysyvää jos nyt edes suht ajoissa pääset takaisin balanssiin....mutta jos päästät psyykkeesi vieläkin huonompaan jamaan niin voi olla että saat pysyväislaatuisia ongelmia..

Lääkehoitoa ei todellakaan kannata pelätä ja väheksyä. Monesti sopivalla lääkityksellä nimenomaan vältetään se tilanne ettei tulla ns "oikeasti hulluksi"...moni suljetulle osastolle päätynyt olisi voinut välttää koko prosessin jos olisi hoidattanut itsensä ajoissa kuntoon, silloin kun n eongelmat oli ns pieniä...

Sun ongelmat ei ole edes enää ihan pieniä...ja ne on todellakin selkeitä oireita että psyykkeessä on nyt vialla asioita....ja kun ongelmat on kemiallisia...siis liittyy serotoniiniin ja dopamiiniin jne....niin ei ne ongelmat myöskään poistu pelkällä psyykkauksella, vaan voi olla sopiva lääkehoito paikallaan.

Esim Cipralexilla olen nähnyt erittäin pahojen ongelmien korjaantuvan, ilman sivuvaikutuksia jotka olisi kestäneet enemmän kuin 2 viikkoa lääkkeen aloituksesta. Toisaalta olen nähnyt tod monta huonoa esimerkkiä..että kuinka huonoon jamaan voi ihminen mennä jos psyykkeen ongemia ei aleta hoitamaan ajoissa kuntoon. Lääkäri kyllä selvittää mikä lääke sun ongelmiin on parasta. Tsemppiä sulle ja hae oikeesti apua ongelmiin...ei se oo normaali tila ihmisellä, jos täytyy päivittäin pinnistellä että edes jotenkin selviää hengissä päivän haasteista.

 

[Max72]

Liitynpä keskusteluun mukaan.

Reilu pari kuukautta sitten koin ikävän elämänmuutoksen, joka on käynyt nyt aika pahasti psyyken päälle. Yhtäkään yötä en ole saanut nukuttua kunnolla ja välillä menee valvomiseksi koko yö. Tyypillisesti herään noin kolmen, neljän tai viiden aikaan aamuyöstä, pyörin sängyssä pari tuntia ja ehkä nukahdan vartiksi ennen kuin kello soi. En ole aamulla kuitenkaan lainkaan väsynyt. Väsymys iskee usein noin kello viiden jälkeen. Illalla saan unen päästä kiinni toisinaan ja toisinaan en. Illalla alkaa pelottaa nukkumaanmeno, sillä se tietää sitä, että aamulla saa taas puoliherännenä käydä saman paskan läpi ajatuksissa uudestaan ja uudestaan. Siis sen, mitä tapahtui pari kuukautta sitten.

Valvomisen lisäksi ahdistus meinaa olla läsnä 24/7. Aina se on siellä taustalla, mutta välillä se puskee niin pahasti päälle, että on pakko vain päästä makuuasentoon itkemään. Kun saan itkettyä ja oksennettua, olo helpottuu vähän. Välillä ahdistus iskee arvaamatta ja sitten se on menoa ja kolinaa. Oksentelua mulla esiintyy lähes päivittäin ja itkemistä 5-10 kertaa päivässä. Aamuisin oksentelu on yleisintä mulla. Onko muilla ollut oksentelua?
Veriarvot mulla oli ok, kun kävin labrassa testissä. Eli kaippa tää on sitten psykosomaattista, se oksentelu siis. Kaikista pahin tunne on se kauhea epätoivo, joka välillä iskee. Silloin tekee mieli vain kuolla pois. Välillä aamuisin sitä jää vain punkkaan makaamaan ja tuijottamaan kattoa. Tosin harvemmin näin... onneksi.

Kerran koin paniikkikohtauksen. Aikaisemmin ei ole ollut mitään vastaavaa, ja toivon, että toi jää elämäni ainoaks paniikkikohtaukseksi. Siinä todellakin luulee kuolevansa siihen paikkaan.

Mielessä on käynyt myös itsetuhoiset ajatukset. Välillä itsaria ajattelee enemmän ja välillä vähemmän. Kuitenkin tiedän, että se itsemurha ei ole vaihtoehto, koska sillä teolla voi tuhota niin monen muunkin elämän. Olen varannut psykologilta ajan, mutta sinne pääseminen kestää kuukauden. Olisi pitänyt varata jo aikaisemmin... omaa tyhmyyttä.

Lääkäri on ehdottanut ahdistukseen lääkitystä ja masennukseen tarjonnut kanssa pilleriä, mutta olen kieltäytynyt. On vain niin rankkaa myöntää itselleen, että tarvitsisi lääkitystä. Omasta mielestäni en vielä tarvitse lääkistystä. Vai valehtelenko vain itselleni? Psykologillekin soittaminen kesti minulta kauan. Oon kyllä nyt harkinnut, että ehkä sitä lääkettä vois ottaa ahdistukseen silloin, kun ahdistus on kaikista kovin.

Treenit oli ensimmäisen kuukauden aikana aika nollissa. Syönti ei käynyt puoleentoista kuukauteen ja paino tippui. Parina ensimmäisenä päivänä paino putosi 4 kiloa. Nyt paino on pudonnut yhteensä 5-6 kiloa. Nyt syönti käy paremmin ja treenikin maistuu. Oikeastaan liikunta on auttanut pääsemään vaikeiden hetkien yli.

Mitä mieltä olette, että kannattaako mun jatkaa tällä tavalla miten nyt, eli siis ilman lääkkeitä ja turvautua vain liikunnasta saamaan mielihyvään ja helpotukseen? Vai pitäisikö alkaa käyttämään ryynejä? Jotenkin tuntuu itsestäni siltä, että niin kauan kuin hyvän olon voi saada jostain muusta lähteestä kuin lääkkeistä, siihen lähteeseen kannattaa tukeutua.

Omaa oloa helpottaa myös se, että tiedän mistä paha oloni johtuu. Siihen on yksi syy. Jotenkin tuntuu helpottavalta ajatella, että vika ei ole minussa, en ole "hullu" enkä taipuvainen masennukseen tai muuhun mielialasairauteen. Eikä koskaan sellaisesta ole ollut mitään viitteitäkään.

Samasta jamasta on itse noustu, eikä ilman lääkkeitä olisi onnistunut mitenkään.

Eron jälkeen meni unet samaan jamaan kuin sinulla, kaksi vuotta sinnittelin 2.5-3.5 tunnin yöunilla. Ruoka ei maistunut juuri ollenkaan, sen verran että pysyin hengissä.Sitten piti itselle tunnustaa että jotain pahasti vialla, vakava masennus diagnoosina. noin 6kuukauden sairasloma, jolloin opeteltiin nukkumaan ja syömään. Efexor päälääkkeeksi ja mirtazapin illalla helpottamaan nukkumista.

Mirtazapin on aivan ykköslääke ollut mulla univaikeuksiin, ja nukkuminen on todella "pehmeää" , unetkin on mielenkiintoisia ja toimintapitoisia ;) Nyt olen lopettelemassa efexoria mutta mirtazapin säilyy vielä kuvioissa pitkään, ei haittaisi vaikka loppuelämäni sitä söisin. yksi haittapuoli siinä kuitenkin on, illalla pystyt mättämään rumpuun kamalan määrän safkaa etkä täyty millään. Jos on massalla niin ei kai oo haittaa ;)

Paskapuheita on jos jengi sanoo että mee lenkille niin kyllä se siitä helpottuu, vitut. Joka ei ole itse tuota kokenut ei voi tietää kuinka saatanan ylivoimaista on edes saada itsensä syömään jotain, saati sitten jotain muuta. Masennus on sairaus siinä kuin esim korkea verenpaine tms.

Nyt ensimmäisenä tunnustat itsellesi tuon masennuksen ja sitten mars lääkäriin. Tuosta toipuminen vie kuitenkin vuosia, parempi aloittaa toipuminen mahd nopeasti, etkä sinnittele vuosia ensin ilman hoitoa.

Tsemppiä ja jaksamisia..

 

[Soppaluu]

Osa oireista on kahden kuukauden aikana pahentunut ja osa helpottunut. Oksentelu on selvästi vähentynyt, samoin krooniselta tuntuva ahdistus. Sen sijaan rajut, yksittäiset ahdistuskohtaukset ovat lisääntyneet. Myös itsetuhoiset aikeet ovat nousseet nyt vahvemmiksi ja sitä miettii erilaisia kivuttomia tapoja päättää päivänsä. Se ajatus houkuttaa ja samalla pelottaa. Uskon oireisiin liittyvien muutosten johtuvan siitä, että vasta viikko tai kaksi sitten olen ajatustasolla tajunnut, mitä oikeastaan tapahtui. Ensimmäisen kuukauden aikana elin kyllä muuttuneessa tilanteessa, mutta en pystynyt ymmärtämään sitä kaikkea. En vain hyväksynyt sitä ja kuvittelin, että mikään ei ole muuttunut..

Se ensimmäinen kuukausi varmaan olikin shokkivaihetta. Tuossa jo aiemmin parissa postauksessa mainittiin se mahdollisuus, että oireet pahenevat. Tosiaan sanot tuossa, että yksittäiset ahdistuskohtaukset ja itsetuhoiset ajatukset ovat lisääntyneet. Epäilemättä ahdistuksen lisääntyminen voi johtaa esim. paniikkihäiriön puhkeamiseen. Itse en lähtisi spekuloimaan vielä sillä, että onko tässä nyt kyseessä masennus vai vaikka sitten jonkin sortin ahdistuneisuushäiriö. Kuitenkin mitä ilmeisemmin trauman jälkeinen tila, joka on kehittynyt nopeasti. Se on eräällä tapaa hyväkin asia, koska nopeasti kehittyneitä oireita on helpompi hoitaa kun kroonistuneita ja toipumismahdollisuudet ovat paremmat.

Parilla henkilöllä olikin omakohtaista kokemusta asiasta ja lääkityksestä ja hyviä pointteja siitä, että mielensairaudet ovat kemiaa siinä missä muutkin häiriöt. Sitä vaan tuppaa ajattelemaan, että ne olisivat jotenkin erilaisia, kenties järjellä ajalteltavia ja hoidettavia seikkoja,vaikka todellisuudessa aivokemiat eivät välttämättä normaaleiksi ilman niitä lääkkeitä palaudu. Henkilökohtaisesti en tosin usko, että pelkkä lääkitys ilman jonkilaista keskusteluapua olisi parantava mutta mitenkään lääkevastainen en ole.

Yllättävän vaikeaahan se on myöntää, että ei itse selviä jostain mieltä kuormittavasta asiasta. Ajattelee, että on jotenkin heikompi ihminen. Jokaisella nyt on vaan omat rajansa sen suhteen minkälaista henkistä kuormitusta kestää ja kaikilla se jossain välissä tulee vastaan.



Näkisin hoidon tarpeen olevan tosiaankin akuutti sun tapauksessa ja luulen ettei lääkitys ole mikään loppuelämän juttu tässä tapauksessa, jos se mietityttää. Mars hoitoon siis. Tsemppiä.

 

[ORBs]

Weirdinin, lääkäriin niin nopeasti kuin vain pääsee, vaikka sitten yleislääkärille jos psykiatrille on jonoa. Se voi kuitenkin antaa ihan samat masennus-ja unilääkkeet joilla psykiatrikin aloittaisi. Niistä on oikeasti apua (ei välttämättä heti) mutta saisit varmasti lisää voimia pärjäämiseen jos edes voisit nukkua paremmin. ja tekee muutenkin hyvää tuollaisessa tilassa saada taju pois muutamaksi tunniksi yöllä eikä yksin pimeässä suunnitella itsemurhaa.
Sitten kun saa elämänsä taas vähän normaalimmaksi niin voi psykologin kanssa käsitellä ongelmiaan. Ei kannata yrittääkään pärjätä yksin tai ilman lääkkeitä jos tilanne on noin paha, itsellänikin on kokemusta vastaavasta, vaikkakin lievemmästä masennuksesta ja olo voi olla niin kamala ettei sitä kaikki terveet käsitäkään... eli voimia sinulle.

 

[harva]

Weirdinin, mä liityn kanssa kuoroon: Hae sitä apua heti. Se voi olla helvetin vaikeaa, mutta sitä tää tilanne sulta vaatii. Missään tapauksessa ei käy niin, että jälkeenpäin harmittelet, että nyt tuli ylireagoitua. Ei todellakaan.

Sori, jos tällanen ”mä tiedän tän jutun” –sävy ärsyttää. Mutta mä tiedän tän jutun Tsemppiä!

 

[Weirdinin]

Huh huh..: mä sanoisin aika paljon nähneenä..että sulla on aika viimeiset mahdollisuudet nyt aloittaa joku lääkitys ja päästä sillä + elämäntapojen muutoksella hyvään kuntoon takaisin henkisesti. Seuraava vaihe nimittäin voi olla psykoosi, tai oireet ja ongelmat pahenee muutoin niihin mittasuhteisiin että saat jästipäisyydelläsi ongelmia jotka ei enää sit katoakkaan, eli saat vaivoistasi kroonisia.

Vaikeaa sanoa, että yliarvioinko mieleni puolustuskeinoja, mutta en näe kuitenkaan omaa tilaani niin huolestuttavana, että oireista ja seurauksista kehittyisi psykoosia tai vastaavaa. Ehkä mä yritän itselleni uskotella, että hyvin tässä käy. Kuitenkin sen myönnän, että mieleni on sairas, eikä mun elämä ole enää raiteillaan.

Eron jälkeen meni unet samaan jamaan kuin sinulla, kaksi vuotta sinnittelin 2.5-3.5 tunnin yöunilla. Ruoka ei maistunut juuri ollenkaan, sen verran että pysyin hengissä.Sitten piti itselle tunnustaa että jotain pahasti vialla, vakava masennus diagnoosina. noin 6kuukauden sairasloma, jolloin opeteltiin nukkumaan ja syömään. Efexor päälääkkeeksi ja mirtazapin illalla helpottamaan nukkumista.

Ymmärsinkö oikein, että tunnustit itsellesi ongelman vasta kahden vuoden kuluttua? Kuinka pystyit selviytymään niin kauan? En tiedä, kuinka paha sun oli olla, mutta jos kuvittelisin oman elämäni olevan tällaista vielä seuraavat pari kuukautta, nirri siinä lähtisi todennäköisesti. Ei tämmöistä ihminen kestä.

Niin monesta suusta olen kuullut sen, että ”aika korjaa haavat” ja olen uskonut niin käyvänkin, mutta itseäni on alkanut nyt vähitellen pelottaa se, että aika ei korjaakaan tilannetta.

Vieläkin vittumaisemmaksi tilanteeni tekee se, että en oikein voi sysätä opiskeluja syrjään tällä hetkellä. Pakko vain jaksaa , vaikka se koville ottaisikin. Tänään aamulla täytyi jäädä pariksi tunniksi sänkyyn, mutta pakotin itseni ylös, kun oli pakko lähteä koululle. Pukkaa kirjoitukset päälle. Parin viikon päästä on äikän tekstitaito. Kuinkakohan sekin mahtaa sujua, kun nyt on parin viikon ajan jokainen aamu olllut niin sekava. Ei pysy ajatukset päässä ja about kello kahteentoista asti on yhtä kolinaa ajatusmaailma. Vähän mietityttää aloittaa lääkityksen käyttö kirjoitustenkin kannalta.

 

[C2H5OH]

Mitä psyykelääkkeitä porukat käyttää? Mikä on vaikutus treeniin. Ite syön leponexia ja deprakinea lisäksi tarvittaessa temesta ja serenase

Itsellä menee Leponexiä. Vuosi vierähti joskus suljetulla ja psyykkisesti huonossa jamassa on tullu todella oltua. Nyt pää kasassa ja treeni kulkee! Vitusti tsemppiä kaikille päänsä kanssa taisteleville! =) :thumbs:

 

[Tahaton emissio]

Vähän mietityttää aloittaa lääkityksen käyttö kirjoitustenkin kannalta.

Luulisi kirjoitusten sujuvan vaan paremmin kunhan saat tavalla tai toisella terveytes kuntoon. Tsemppiä.

 

[Max72]

Ymmärsinkö oikein, että tunnustit itsellesi ongelman vasta kahden vuoden kuluttua? Kuinka pystyit selviytymään niin kauan? En tiedä, kuinka paha sun oli olla, mutta jos kuvittelisin oman elämäni olevan tällaista vielä seuraavat pari kuukautta, nirri siinä lähtisi todennäköisesti. Ei tämmöistä ihminen kestä.

Näinhän se meni, viimeiseen asti kielsin että mitään ongelmaa oli, muuta kuin unettomuus. Olo ja elo oli aivan yhtä helvettiä.Lääkärit hoiti unettomuutta erinäisillä pillereillä, ja muitakin vaivoja.Tohon vielä mukaan liiallinen alkoholinkäyttö, ryyppy murheeseen sehän katsos auttaa monissa ongelmissa ja olokin paranee..

No joo, ihme kun tuosta paskasta selvisin ylipäätään hengissä. Mutta mikäs pahan tappais.

Oon omia kokemuksia yrittänyt tuon jälkeen kertoa ja jakaa. Toivottavasti edes jollekkin olisi apua, eikä tarvisi kenties samaa paskaa käydä läpi.

 

[Weirdinin]

Eipä tästä taida tulla mitään:( tekis tosiaan mieli tehdä itsari, mutta kun ei voi ku muut kärsis siitä blaa blaa blaaa,saatana.... jos joutuis johonkin onnettomuuteen vaikka, niin sit se olis kai omaisille helpompi hyväksyä kuin itsemurha. Vitsi ku sais jonkun nopeasti etenevän syövän niin ratkeais tämäkin paskan pakertaminen vähän kuin itsestään.

Kävin tänään hakemassa ssri-lääkkeitä ihan vain että ne ainakin olis haettu.... Sepramia 20mg, puoli kapselia aamuisin ja viikon päästä nostetaan annos 2x. Ei vain uskalla eikä ole halua alkaa käyttää:itku:, ei oikein tiedä, mitä tässä pitäis tehdä. viheltää peli poikki. Välillä olo tuntuu lähes normaalilta ja joskus todella harvoin sitä on oikeastikin onnellinen. Kuitenkin suurimman osan ajasta ahdistus on päällä. Jotain oon lukenut ssri-lääkkeiden vaikutuksesta seksuaalisuuteen. Joillakin kadonnut täysin elämän mielekkyys ja kyky tuntea seksuaalista mielihyvää lääkkeen lopetuksen jälkeenkin. Uskaltaako tuollasta nappia napaansa sit alkaa tunkea?
helvetin elämä:curs:

 

[Kylli]

Weirdinin - hyvä kun kävit hakemassa lääkkeet, siitä se ylämäki alkaa. Ilman muuta uskallat ottaa lääkkeitä, älä nyt mieti niitä sivareita liikaa. Lopetat sitten lääkityksen kun on sen aika. Ja yritä sanoa itsellesi että itsetuhoinen ja paska fiilis on vaan ohimenevä oire kunnes lääkkeet alkaa toimia. Taidat olla aika syvällä vielä tuossa masennuksessa, mutta kuten itsekin olet sanonut, masennus/ahdistus ei ole osa persoonallisuuttasi.

 

[Max72]

Eipä tästä taida tulla mitään:( tekis tosiaan mieli tehdä itsari, mutta kun ei voi ku muut kärsis siitä blaa blaa blaaa,saatana.... jos joutuis johonkin onnettomuuteen vaikka, niin sit se olis kai omaisille helpompi hyväksyä kuin itsemurha. Vitsi ku sais jonkun nopeasti etenevän syövän niin ratkeais tämäkin paskan pakertaminen vähän kuin itsestään.

Kävin tänään hakemassa ssri-lääkkeitä ihan vain että ne ainakin olis haettu.... Sepramia 20mg, puoli kapselia aamuisin ja viikon päästä nostetaan annos 2x. Ei vain uskalla eikä ole halua alkaa käyttää:itku:, ei oikein tiedä, mitä tässä pitäis tehdä. viheltää peli poikki. Välillä olo tuntuu lähes normaalilta ja joskus todella harvoin sitä on oikeastikin onnellinen. Kuitenkin suurimman osan ajasta ahdistus on päällä. Jotain oon lukenut ssri-lääkkeiden vaikutuksesta seksuaalisuuteen. Joillakin kadonnut täysin elämän mielekkyys ja kyky tuntea seksuaalista mielihyvää lääkkeen lopetuksen jälkeenkin. Uskaltaako tuollasta nappia napaansa sit alkaa tunkea?
helvetin elämä:curs:

Pelkästään paha masennus vaikuttaa noihin seksijuttuihin ja pahasti, älä ihmeessä mieti lääkkeiden sivareita. äläkä oleta että parantuminen tapahtuisi kuukaudessa tai parissa. Menee kuukausi ennenkuin lääkkeet rupeaa kunnolla vaikuttamaan ja siitä se paraneminen vasta alkaa.

Ja mitä noihin itsemurhajuttuihin tulee, niin se on häviäjien ratkaisu. Nouset sieltä suosta ja olet vahvempi kuin koskaan, vai mitä..?. Et kai halua että sinut muistetaan luovuttajana..?

Vaikka reunalla kävinkin, niin nyt pystyn jo nauramaan asioille/ ihmiselle jotka oman sairastumiseni aiheutti. Nyt elämä on huomattavasti parempaa ,kuin elämä jota aikaisemmin elin.


jeez...!

 

[Natu79]

Jotain oon lukenut ssri-lääkkeiden vaikutuksesta seksuaalisuuteen. Joillakin kadonnut täysin elämän mielekkyys ja kyky tuntea seksuaalista mielihyvää lääkkeen lopetuksen jälkeenkin. Uskaltaako tuollasta nappia napaansa sit alkaa tunkea?
helvetin elämä:curs:

http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/200901128866093_lz.shtml

Oheisessa linkissä yksi esimerkki... En todellakaan suosittele SSRI-lääkkeitä, koska myös omat kokemukseni ovat aika karmaisevia. En saanut lääkkeistä minkäänlaista hoitovastetta, mutta seksuaalisuus ja sosiaaliset emootiot katosivat täysin. Lääkkeistä tuli kyllä huimausta ja väsymystä, ja testosteronitasot laskivat. (Mitattiin muutamaan otteeseen) Sivuvaikutukset jäävät todellakin osalla potilaista pysyviksi, ja näillä ihmisillä elämä on sitten melko lopullisesti pilalla.

Olet vielä onnellisessa asemassa kun et ole lääkkeitä syönyt. On olemassa paljon vaarattomampiakin keinoja hoitaa masennus, kuin lääkeaineet, joiden todellista vaikutusmekanismia ei todellisuudessa edes tunneta. Sinun täytyy nyt kaikkein vaikeimmallakin hetkellä ymmärtää se, että tuo sietämättömältä tuntuva olotilasi on vain sairautesi oire. Ajan kanssa VARMASTI paranet ennallesi ja kykenet nauttimaan elämästä!

Masennuksesta toipuminen vie aikaa. Se on vain hyväksyttävä. Esim. vuoden mittainen sairasloma on halpa ja mitätön uhraus, jos sillä pelastaa koko loppuelämän ja elämänlaadun. Ota sitä aikaa itsellesi... ja toipumiselle. Keinolla, millä hyvänsä. Asiansa osaava terapeutti auttaa varmasti vaamaan niitä solmuja, jotka masennuksen taustalla kenties ovat. Kun sairastumisen syy tulee hoidettua, katoavat oireetkin.

Juuri nyt on tärkeintä, että et tee mitään peruuttamatonta. Nyt sinun on jaksettava päivä kerrallaan, vaikka tulevaisuutta ei jaksaisi ajatellakaan. Voimia!!!

 

[Max72]

itse söin muuten efexoria, joka ainakin mulla toimi ilman sivareita. Tosin hemmetin kallis lääke jos vertaa sepramiin..

Ja olen ainakin omalta osaltani vahvasti sitä mieltä että vakavaa masennusta ei kellistetä ilman lääkkeitä. No, en mä rupee siitä vänkäämään.. kukin tavallaan.

 

[Weirdinin]

Kauan olit natu ottanut lääkkeitä ennen kuin ne alko vaikuttaa negatiivisesti emotioihin?

En välitä, mitä muut ajattelee musta, jos tästä lähdenkin yllättäen. Enemmän huolettaa se, että saatan järjestää kauhean elämän muutamalla ihmiselle.

19. päivä on aika psykologille. Taidan pitää lääkkeet bannissa ainakin tuohon päivään asti. Hirvittää vain aamut, tänään oli melkosta kolinaa aamuyö ja herääminen.

Vähän typerää nillittää netissä, mutta tääkin tuntuu auttavan vähäsen.

tässä kans yks kauhutarina ssri-lääkkeiden tuhoista :(
http://keskustelu.suomi24.fi/tervey...ce=4500000000000392&posting=22000000013744448

 

[Natu79]

Kauan olit natu ottanut lääkkeitä ennen kuin ne alko vaikuttaa negatiivisesti emotioihin?


tässä kans yks kauhutarina ssri-lääkkeiden tuhoista :(
http://keskustelu.suomi24.fi/tervey...ce=4500000000000392&posting=22000000013744448

Itselläni meni n. puolitoista vuotta, ennenkuin ns. vakavampia sivuvaikutuksia ilmeni. Mutta joissain tapauksissa totaalinen katastrofi on tapahtunut jo parin viikon lääkekuurin seurauksena. Näitä tapauksia on netissä tullut vastaan. Yksi ranskalainen jeppehän tappoi v*tutuksissaan lääkärinsä, kun tajusi ettei tule enää koskaan tuntemaan seksuaalista mielihyvää. :(

Samalla rahalla, joka menisi noihin SSRI-lääkkeisiin, voit hakea luontaistuotekaupasta tai apteekista E-EPAA. Uskon, että pelkällä kalaöljyllä on tehokkaampi vaikutus masennuksen hoidossa kuin noilla lääkkeillä. Juttele kavereille ja puhu vaikka netissä... Se auttaa ihan oikeasti. Jojoon hyppääminen olisi lopullinen ratkaisu väliaikaiseen vaivaan. Se ei kannata! Vaikka tuntuisi kuinka pahalta, niin se hyvä päivä TULEE vielä. Ja sitten koko paskalle voi viitata kintaalla ja kolauttaa kavereiden kanssa "tuopit yhteen."

:kippis1:

 

[Weirdinin]

Mitäköhän mielestänne kertoo se, että tunnetilat vaihtelee mulla minuutin sisällä laidasta laitaan. Itkin ja olin äärettömän ahdistunut aamukuudesta asti kahteen asti päivällä, kerran oksensin. Sit yhtäkkiä olo parani ja olin melkein normaali vartin ajan. Sitten taas ahdistusta ja itkemistä kesti tunnin ja nyt on taas jotenkin siedettävä olo. Inhottavaa olla tällainen tuuliviiri tunteiden kanssa.

Voi kunpa joskus pystyiskin kolauttamaan tuopit yhteen ja olla taas onnellinen, sitä päivää ootan jos nyt tästä selviän.

 

[Kylli]

Natu79 - sori mutta mun mielestä on lähes vastuutonta alkaa selittämään tollasta ihmiselle joka pohdiskelee itsemurhaa. Vakava masennus ei häviä itsestään eikä millään saatanan kalaöljyllä. Keskusteluterapian kanssakin on vähän niin ja näin kun puhutaan näistä oikeista psyykeongelmista. Itse väittelin psykiatrin kanssa vuoden ajan siitä kannattaako lääkkeitä syödä, koska omassa tapauksessani lääkehoito kestää lopun elämää enkä halunnut hullun leimaa otsaani, etenkin kun psyykeongelmaista kohdellaan helposti kuin spitaalista. Weirdinin tapauksessa kyse on ehkä muutaman kuukauden lääkehoidosta - kyse on siis loppujen lopuksi pienestä asiasta, eikä siitä lääkkeiden syömisestä nyt tarvitse tehdä härkästä.

Weirdinin - jos tuo sinulle määrätty lääke epäilyttää, voisit myös puhua lääkärin kanssa muista vaihtoehdoista. Tietääkseni masennukseen/ahdistukseen on aikamoinen lääkerepertuaari tarjolla. Tilanteesi on kuitenkin oikeasti vakava. Älä nyt hyvä ihminen turvaudu mihinkään kukkaisterapiaan tai hypnoosiin vaan huolehdi itsestäsi.

 

[Weirdinin]

Jännää miten vähän lääkärit itse sanovat mahdollisista sivuvaikutuksista