Jos uskonnollisella kasvatuksella tarkoitetaan joidenkin tiettyjen uskontojen korostamien arvojen (kuten toisen kunnioittamista / tappamisen vääryyttä :D)opetusta, itse uskonnon unohtaa yhtälöstä. Ellei sitten usko, että omalle jälkikasvulle on mahdotonta opettaa normaaleja kanssakäymisen normeja ilman pelkoa ikuisesta helvetistä ym. Mikä puolestaan edellyttää aika h-e-l-v-e-t-i-n pessimististä näkemystä niin omien mukuloiden älykkyysosamäärästä kuin omista kasvatuksellisista kyvyistä. Myös vapaa-ajan harrastustoimintaa löytyy kaikenikäisille uskonnon ulkopuolelta, joten sitäkään ei voi pitää minään perusteena uskonnon tuputtamiselle.
Jos uskonnollisella kasvatuksella tarkoitetaan tietyn elämänkatsomuksen iskostamista jälkikasvuun, vaihtoehto on kaksi. Näiden välillä olennaisin ero liittyy omaan ihmiskäsitykseen. Tarkemmin sanottuna siihen, ovatko ihmiset yleisesti (tässä kohtaa tietysti erityisesti omat lapset) oman ihmiskuvan mukaan helposti manipuoloitavia saappaita vai älykkäitä rationaalisia olentoja. Mikäli oma ihmiskuva painottuu jälkimmäiseen on kriittisen ajattelun opettaminen, omasta elämänkatsomuksesta huolimatta, oikea vaihtoehto. Sillä perusteella, että vain tarjoamalla riittävän monipuolisen kasvatuksen, lapsella on riittävät eväät muodostaa 'mahdollisimman oikea' kuva siitä todellisuudesta, jossa me elämme. Siis riippumatta siitä, mikä se 'mahdollisimman oikea' kuva omasta mielestä on.
Olettaen, että oma maailmankatsomus on absoluuttisen oikea ja lapsi kuitenkin päätyy toiseen maailmankatsomukseen vaihtoehtoja jää ylläolevilla oletuksilla kaksi. Joko a) lapsi on tyhmempi kuin sinä itse b) lapsella on vähemmän tietoa ympäröivästä maailmasta kuin sinulla. Mikäli siis oma maailmankatsomus on todella oikea. Voi myös olla, että lapsen erilainen maailmankatsomus onkin se absoluttisen oikea, koska a) sinä olet lapseasi tyhmempi b) omaat rajallisemman tiedon ympäröivästä maailmasta. Tai sitten 'oikeita' maailmankatsomuksia on vain useita
-> mikä itsessään tekee uskonnollisen kasvatuksen elämänkatsomuksellisesta näkökulmasta turhaksi.
Edellinen keskustelu siis sillä oletuksella, että oma ihmiskuva perustuu rationaaliseen ja älykkääseen ihmiseen. Jos taas ihmiset yleisesti ovat omasta mielestä tyhmiä kuin kasa kiviä, on olemassa vaara manipuloinnista/erehtymisestä 'väärään elämänkatsomukseen'. Tällöin ei voi luottaa siihen, että tarjoamalla mahdollisimman laajan kasvatuksen lapsi valitsee välttämättä niistä sen 'oikean tavan ajatella'. Kun se kerran on typerä kuin pari sukkia. Tällä ihmiskäsityksellä ongelmaksi muodostuu tosin se, että mikäli ihminen yleisesti on (omasta mielestä) helposti manipuloitavissa väärään ajattelutapaan, miten voi olla varma oman elämänkatsomuksensa oikeellisuudesta. Käytännössä ei mitenkään muuten, kuin olettamalla että on itse huomattavasti keskimääräistä fiksumpi/tarkkaavaisempi/älykkäämpi/kovempi jätkä kaikin puolin. Tällöin ja
siis vain tällöin lapsi kannattaa kasvattaa uskonnollisesti. Siis vain silloin kun a) omasta mielestä on olemassa vain ja ainoastaan yksi absoluuttisesti oikea ajattelutapa b) ihmiset ovat omasta mielestä typeriä (varsinkin omat mukulat) c) on itse paljon muita fiksumpi(varsinkin omia mukuloita).
Kaikissa muissa vaihtoehdoissa rationaalisen ja kyseenalaistavan elämänkatsomuksen opettaminen on perustellumpaa. Okei, on olemassa vielä toinenkin vaihtoehto milloin uskonnollisen elämänkatsomuksen opettaminen on perusteltua. Se on perusteltua myös silloin, mikäli omaan elämänkatsomukseen liittyy kunnon pessimismi, eikä usko maanpäällisen todellisuuden pystyvän koskaan tarjoavan riittävästi sisältöä lapsen elämään. Tällöin herkistämällä lapsensa taikauskoon voi avata kokonaan uuden mielikuvitusmaailman, josta voi hakea lohtua surkeeseen elämäänsä aina kun siltä tuntuu. Tämäkin vaihtoehto tosin edellyttää aika ylimielistä näkemystä oman elämänkokemuksen kattavuudesta.