Onko dieettaaminen psyykkisesti tervettä kaikille?

[Pikkupapu]

Jotenkin kun diettausmeininkiä on katsonut vierestä, ei voi olla ajattelematta, että se olisi pitemmän päälle psyykeelle hyvä juttu. Sitä herää ja heti aamusta joutuu miettimään tyyliin koko päivän safkatuksen ja treenailun ja tietää, ettei noissa paljonkaan ole joustamisen varaa, mikäli halajaa dietin onnistuvan.

Ruokien pakonomainen punnitseminen pitkin päivää ja kalorien laskeminen ei sekään välttämättä pidemmän päälle ole hyvä juttu, ja siitä saattaa tulla henkisestikin iso taakka. Puhumattakaan siitä, millaisessa stressitilassa kroppa on rajun dietin, ja etenkin sen loppusuoran, aikana. Siinä saa olla todella varovainen, ettei juttua vedä överiksi; jos puolikin vuotta on tottunut hifistelemään ruoan ja treenailun kanssa, niin kuinka sitä onnistuu yhtäkkiä jatkamaan elämää niin, ettei esim. ajattelisi ruokaa pelkästään kaloreina ja energiana. Joka kerta, kun syö jatkossakin light-jätskin, ei varsinaisestikaan syö jätskiä, vaan tyyliin 120 kcal. Aina rahkapurkin ja ananaspurkin syödessään miksattuna ei välttis syökään välipalaa, vaan 300 kcal.

Eli luulisi suhtautumisen ruokaan ainakin muuttuvan krusiaalisti, ja tämän luulisi poikivan jonkinasteiseen syömishäiriökäyttäytymiseen. Tavallaan ehkä "tavis"ihmisen näkökulmasta diettaaminen jo itsessään on lievää syömishäiriöistä käyttäytymistä....jos ei hän tällaista "bodykulttuuria" ymmärrä. Usein myös käy niin, että jos ei läheiset, tuttavat ja ystävät ymmärrä tai pääse "bodymaailman" sisälle, he eivät ymmärrä kaverinsa ajatusmaailmaa. Täten ystävyyssuhteet saattavat häiriintyä, mikä sekin saattaa olla henkisesti ihmiselle kova pala, ja tämä saattaa erakoitua ystävistään väistämättäkin.

Mielestäni tässä, kuten monessa asiassa yleensäkin, omien rajojen ja itsensä kuunteleminen on paikallaan. Joskus pitää vain niellä ylpeytensä ja antaa myöten todeten, että ei tämä ole sen arvoista, enkä taida pystyä tähän. Niin kauan, kuin mopo pysyy käsissä ja henkilö on varma, että hänellä on asiasta tuju ote, niin antaa palaa vaan. Mutta pitäisi osata samalla katsoa kuitenkin niiden objektiivisten linssienkin läpi ja ymmärtää katsoa asiaa myös ulkopuolisen silmin. Ei sokaistua itse siihen omaan maailmaansa ja pitäytyä minäminä -vaihteella unohtaen sen, miten käyttäytyy muita ja muuta maailmaa kohtaan.:thumbs:

:piis: änd :haart: .

 

[protsku]

Mielestäni tässä, kuten monessa asiassa yleensäkin, omien rajojen ja itsensä kuunteleminen on paikallaan. Joskus pitää vain niellä ylpeytensä ja antaa myöten todeten, että ei tämä ole sen arvoista, enkä taida pystyä tähän. Niin kauan, kuin mopo pysyy käsissä ja henkilö on varma, että hänellä on asiasta tuju ote, niin antaa palaa vaan.

Tai sanotaanko niin, että antaa palaa niin kauan, kuin on sen aika, mutta tehdä itselleen selväksi jo alkuvaiheessa, että kilpailijan ura kestää kestää korkeintaan 10 vuotta.

Suurin osa elämää tulee olemaan jotain muuta ja siihen "muuhun" kannattaa valmistautua hyvissä ajoin. ja :piis:

 

[LuomuPorkkana]

Dieetti on yllättävän vaarallinen psyykkeelle: mulla on ilmenny sairaalloisia ajatuksia ja kieroutumia aikaisemmilla dieeteillä. onneksi dieetin jälkeen olen palannut raiteilleni.

tämä dieetti on ensikertaa ollut myös henkisesti tosi piristävä ja tuonut ryhtiä elämään.

bulimiaan ja anoreksiaan sortuvat voi ihan huoletta unohtaa kilpailun ennen kuin psyyke on kunnossa.

mutta jokainen kilpailija kärsinee vähintäänkin jonkinasteista ortoreksiaa?

 

[neiti]

Dieetti on yllättävän vaarallinen psyykkeelle: mulla on ilmenny sairaalloisia ajatuksia ja kieroutumia aikaisemmilla dieeteillä. onneksi dieetin jälkeen olen palannut raiteilleni.

Millaisia ajatuksia ja kieroutumia ja mitkä asiat nämä ovat laukaisseet?miten reagoit näihin?

tämä dieetti on ensikertaa ollut myös henkisesti tosi piristävä ja tuonut ryhtiä elämään.

Miten se on poikennut edellisistä dieteistä?

bulimiaan ja anoreksiaan sortuvat voi ihan huoletta unohtaa kilpailun ennen kuin psyyke on kunnossa.

Täysin totta, terveyttä ei kannata uhrata missään tilanteessa.

mutta jokainen kilpailija kärsinee vähintäänkin jonkinasteista ortoreksiaa?

Vaikka olisi kuinka vahva psyykkeinen ihminen, luulen, että kaikille ilmaantuu näitä vähintään ortoreksisiä piirteitä, mitä enemmän lajille omistaudutaan. Kun jatkuvasti kiinnitetään järjetön määrä huomiota omaan kehoon ja ravintoon, on melkeinpä väistämätöntä, että siihen alkaa ainakin jossakin vaiheessa suhtautua fanaattisin elkein. Vaikeuksissa ollaan, jos tämä fanaattisuus jää pysyväksi olotilaksi.
Erittäin mielenkiiintoinen thredi, jatkakaa.

 

[Dexal]

hmm

bulimiaan ja anoreksiaan sortuvat voi ihan huoletta unohtaa kilpailun ennen kuin psyyke on kunnossa.

Aika omituinen kommentti, olisi mielenkiintosta tietää, että miten kuvittelet anorektikon tai bulimikon yhtäkkiä hoitavan psyykettään?

Syömishäiriöt ja muu dieettaamisen aiheuttama stressi,
riittämättömyyden tunne, epäonnistumisen pelko ja ennen kaikkea itseviha/tyytymättömyys
ovat kaikki täysin henkisiä ongelmia joita edesauttaa nimenomaan heikko itsetunto ja epävarmuus omasta itsestään.

Pelkästään se, että ihminen haluaa dietata (ks. muuttua) , tarkoittaa käytännössä sitä, ettei hän ole täysin tyytyväinen omaan itseensä, tai vielä pahemmassa tapauksessa joku muu painostaa häntä muuttumaan.
Jo tämä viittaa mahdollisiin itsetunto-ongelmiin, riittämättömyyteen parisuhteessa tai peilin edessä... tjsp.

Ongelmana onkin, että läheskään kaikki ihmiset yllättäen eivät huomaa omassa itsetunnossaan tai yleisesti psyykkeessään mitään vikaa. He kokevat ajatustensa olevan täysin normaaleja.

Henkisten ongelmien selvittäminen lähtee aina henkilöstä itsestään, mutta harva pystyy siihen yksin.
Tästä syystä kisadieeteillekin lähdettäessä jne. olisikin ehkä hyvä hakea lähimmäisiltä erilaisia näkökulmia asioihin.
Itsemurhaa hautova teinikään harvemmin yhtäkkiä itse keksii, että "olenpas nyt ollut tyhmä, hakeudunpa hoitoon". Tälläinen ihminen tarvitsee tukea.
Jokaiselta ihmiseltä, joka haluaa aloittaa dieetin, olisikin mielestäni syytä kysyä yksinkertainen kysymys "miksi?".

Syömishäiriö on vakava asia, ja siitä parantuminen vaatii apua.

Joku mietti, että miten syömishäiriöstä/liiasta stressistä --> riittämättömyyden tunteesta
(--> itsekidutus nälkädieeteillä jne..) kärsivän ihmisen tunnistaa?

Ei mitenkään, ainakaan päältäpäin. Paljon asioita voi kuitenkin tehdä.

1. Jos epäilet, että jollain tuntemallasi ihmisellä alkaa dieetti/treeni tai muuten vaan syöminen ja energiansaanti riistäytyä käsistä, kysy suoraan, onko kaikki hyvin, ja miltä hänestä tuntuu.
Henkevät keskustelut ei tee miehestä/pojasta homoa, vaikka näin usein luullaankin. ;)
2. Ota aina asia tosissasi. Jos joku kertoo vihaavansa itseään, kuuntele. Tämäkin osoittautuu usein liian vaikeaksi. Jos jokin asia sinusta vaikuttaa mitättömältä ja tyhmältä, se ei välttämättä kertojasta ole sitä. Ongelmien vakavuus ei merkitse, vaan se, miten pahasti ongelma vaikuttaa omistajaansa.
Esimerkki: Tutkimusten mukaan n. 80% itsemurhan tehneistä ihmisistä ovat yrittäneet antaa vihjeitä kärsimistään ongelmista.
3. Kuuntele. Aina. Jokaiselle ihmiselle pitäisi antaa mahdollisuus purkaa tunteitaan. Ei ole oikeita sanoja, ole vain kiinnostunut.

Jos ongelmia on olemassa, älä jätä henkilöä rauhaan. Hanki ammattiapua.

Meni pahasti aiheen vierestä, kuitenkin aika tärkeää asiaa.
Kehoilijoiden, varsinkin ammattilaisten joukosta löytyy kuitenkin lukuisia tapauksia, joissa ihminen rääkkää itsensä loppuun, kun peilikuva ei vieläkään miellytä vaikka rasvat ovat tippuneet 7% tienoille..
Ongelma ei ole siinä, että ihminen on perfektionisti tai että hänelle ei vain kelpaa mikään. Ongelmana on henkinen sairaus ja vääristynyt kuva omasta itsestä.
Tulipa taas paljon

 

[Emmah]

Vaikka olisi kuinka vahva psyykkeinen ihminen, luulen, että kaikille ilmaantuu näitä vähintään ortoreksisiä piirteitä, mitä enemmän lajille omistaudutaan. Kun jatkuvasti kiinnitetään järjetön määrä huomiota omaan kehoon ja ravintoon, on melkeinpä väistämätöntä, että siihen alkaa ainakin jossakin vaiheessa suhtautua fanaattisin elkein. Vaikeuksissa ollaan, jos tämä fanaattisuus jää pysyväksi olotilaksi.
Erittäin mielenkiiintoinen thredi, jatkakaa.

Nää on aika kakspiippusia asioita. Onko ortoreksia sitten yhtään pahempi/parempi, jos vertaillaan ns. tavis-ruokatottumuksiin, vaarana esim. sydän- ja verisuonitaudit. Tai vaikkapa vaihtoehtoisesti alkoholismiin. Luonnollisesti se kultainen keskitie olisi varmaankin paras...

 

[LuomuPorkkana]

Millaisia ajatuksia ja kieroutumia ja mitkä asiat nämä ovat laukaisseet?miten reagoit näihin?

no suorituspaineet:onko liian ''läski'', paino ei putoa, tekee niin mieli syödä

skeidaa, että juoksee himaan päästyään lukemaan reseptejä 5h putkeen,

seisoo kauppojen hyllyväleissä montakymmentä minuuttua ja lukee

herkkupakettien tuoteselosteita. syö ja oksentaa. jättää aterioita väliin ja

juoksee lenkillä 3,5h/pvä.on kateellinen läskeille ja ''taviksille''.

laukaisevana tekijänä ruuan tuoksu, paistopisteet, minä ja herkku yksin

samassa huoneessa, elämä kusee fiilikset.lisäksi olin ekalla dieetillä hieman

masentunut.se meni kyllä ohi dieetillä koska se toi elämääni rytmiä.toivoi, että

auto ajaa yli ja kuolee.ne menee dieetin loputtua ohi.

Quote:luomu
tämä dieetti on ensikertaa ollut myös henkisesti tosi piristävä ja tuonut ryhtiä elämään.

Miten se on poikennut edellisistä dieteistä?

koska tiedän mitä dieetillä tulee tapahtumaan seuraavaksi, miten kroppa

reagoi, mitä ensiapuja ongelmatilanteisiin, olen itse tämän dieetin herra vaikka

onkin valmentaja-tai ainakin ajattelen näin-.toki sekin helpottaa koska olen

huimasti kireämpi kuin aikaisemmin tässä vaiheessa.jos nälkä on niin kova että

teen jotakin tyhmää, syön 4-viljan puuroa 40g.jätän lenkin väliin tai

treenitauon jos olen yliväsynyt, nesteinen,ylistressantunut tai treeneistä ei

tule mitään eikä edistystä tapahdu. näin kävin viimeksi enkä todellakaan ollut

mikään kovin hehkeä lavalla.sellainen omaa kehoaan vastaantaistelu on

turhaa koska keho ei anna kunnosta periksi eli ei ainakaan mene eteenpäin-

>kiristy.

toisaalta syyskuussahan nähdään olenko hakoteillä uusien metodieni kanssa vai kannattaako keskittyä esim postimerkkienkeräilyyn

 

[LuomuPorkkana]

Aika omituinen kommentti, olisi mielenkiintosta tietää, että miten kuvittelet anorektikon tai bulimikon yhtäkkiä hoitavan psyykettään?

Tulipa taas paljon

no joo, joskus kyseistä sairautta omaava ei näe sitä. vastuu siirtyykin juuri läheisille ja erityisesti valmentajalle. mutta ikävin fakta tässä on se, ettei ketään voi pakottaa/estää, joten kuolema tms varmaan pysäyttää viimein.

tiedän tapauksen jossa todella pahaa anoreksiaa kärsivä tyttö sanoi äidilleen sairaalan vuoteella että haluaa kuolla. äiti tähän kaikkeen niin uupuneena ja kaikkensa tehneenä, että:'sitten sun tätyy vaan kuolla''

tämä herätti tytön ja hän päätti selviytyä sairaudestaan ja jatkaa elämää.paranemisprosessi lähti käyntiin juuri tuosta omasta halusta koska KUKAAN muu ei voi sitä tehdä.

mutta eipä ainakaan mitaleille sijoitu anorektikot ja bulimikot???vai voivatko he olla voittajia ulkonäöllisesti?

mielestäni hyvä keino olis mennä esim psykologille tms koska eikö nämä ole juuri heidän heiniään?keksiä elämään vähän jotain 'tärkeämpää' miettimistä

p.s. ei sun teksti ollu yhtään

 

[Dexal]

Totta. Mihinkään ei voi pakottaa, ja lopullisen ratkaisun tekee aina henkilö itse.
Aina voi kuitenkin yrittää auttaa ymmärtämään tilanteen vakavuuden.
Jonkinlainen terapiamuotoinen hoito on tosiaan suositeltavaa. Kouluikäiset kouluterveydenhoitajalle puhumaan, varmasti löytyy apua sitäkin kautta.
Pitää vaan uskaltaa puhua vaikeistakin asioista, sulkeutumalla ja kasaamalla stressin sisälleen vain ja ainoastaan vahingoittaa itseään ja samalla lähimmäisiään.

Kaipa tuossa esimerkissäsikin tyttö ainakin jollain tasolla vihdoin ymmärsi huomatessaan äitinsä pahan olon, miten paljon hänestäkin välitetään

Tuosta "anorektikot ja bulimikot mitaleilla" kohdasta sen verran, että tietysti riippuu ihan minkätasoisesta sairaudesta on kyse.
Ajattelisin kuitenkin, että esimerkiksi melkeinpä kaikki Mr Olympia-kisojen osallistujat kärsivät jonkinasteisesta syömishäiriöstä ja suuresta määrästä stressiä, koska varsinkin viimeiset kuukaudet ennen kisoja treeneineen ja syömisineen on niin tarkasti määritelty paperilla, ettei voida todellakaan enää puhua normaaleista syömistottumuksista. Puhumattakaan siitä, että joka päivä vietetään jopa useita tunteja peilin edessä.. Ei enää tervettä käytöstä. Tälläisessä tapauksessa kehoilu on kuitenkin enemmänkin elämäntapa.

Vakavasti sairaita taas ei ainakaan toivottavasti nähdä edes lavalla :(

EDIT: Niin, tosiaan, riittävän vakava bulimia / anoreksia:
Kalorit liian suurella miinuksella --> tulosta ei synny --> ei tule mitaleitakaan.

 

[Pia-Maria H]

Oikeastaan kisadieteistä puhuttaessa pidän vaarallisimpana kisojen jälkeistä aikaa, jolloin tulisi pystyä normalisoimaan syömisensä. Totuus on kuitenkin, että kisadietti loppuvaiheessa ei välttämättä ole ihan tervettä touhua eikä mielestäni kisakireys pidä olla minkään dietin päämäärä, jollei olla todella ihan lavalle nousemassa.
Ei ole tervettä haluta näyttää kisakuntoiselta 'muuten vain', se ei todellakaan ole edes kovin kaunista katseltavaa muutoin kuin lavalta. Muutoinkin edellä mainitunlainen diettaaminen, että näyttäisi kauniimmalta tai paremmalta on outoa, kilpailussa on tarkoitus saada fysiikastaan parasta esiin ja lajin sääntöjä noudattaen ja niillä perustein minä ainakin kuntoni etemistä seuraan.
Itse asiassa kisakuntoisena muuten ei todellakaan ole kovin hehkeä olo, uhku itsevarmuutta ja seksikkyyttä, ja mikäli nämä ajavat dietille, on syytä arvioida koko projekti uudestaan.
Siis mikäli diettaa urheilusuoritusta varten, on varmasti terveempää kokea erilaisia epävarmuuden tunteita, pelkoja ja joskus masentuakin, mutta mikäli tätä kaikkea tekee jostain muusta syystä niin lähtökohta on epäterve. Urheilijalla tulee olla tietenkin tukijoukkoja, valmentaja tms. onnistuminen tarvitsee tukijoita. Muistettakoon myös , että annetaan kiitosta niille jotka jaksavat tukea ja muistetaan että muut ihmiset elävät ihan tavallista elämää vaikka oma elämä kisaprojektista ja dietistä täyttyisikin. omasta typeryydestä oppineena voisin vielä muistuttaa, että jos itsellä on se paska olo, niin ei ole välttämätöntä pitää huolta, että kaikilla muillakin olisi kurjaa...kun se ei nimittäin helpota kyllä yhtään.

 

[Mäyräkoira]

Miten huomata, jos joku on pahassa henkisessä ahdingossa?

Ei sitä välttämättä huomaa edes ammattilainen maallikosta puhumattakaan.

Tällaisillä vinkeillä voit tosin päätellä jotain:

1. Onko ko. henkilö muuttunut selvästi viime aikoina johonkin suuntaan? (väsymys, mielialan vaihtelut, jaksamattomuus, alavireisyys)...

2. Mistä henkilö puhuu? Osa masentuneista saattaa valitella ja puhua yleisellä tasolla hyvin negatiivisista asioista. Vaikuttavatko puheenaiheet yksipuolisilta? Pakkoneuroottisilta?

3. Keskustelemalla muiden ko. henkilön tuntevien kanssa. Muutkin ovat voineet epäillä jotakin.

4. Luottamalla omiin vaistoihinsa. Jos sinusta tuntuu, että jokin on pielessä, näin voi hyvin olla. Jokaisessa meissä asuu pieni psykologi.

Jos muutenkin kilpailuihin dieettaavalla ihmisellä on raskasta ja se normaali ahdistus kuuluu asiaan? Miten erottaa terve ahdistus vaarallisesta, henkisestä epätasapainosta, joka voi johtaa jopa itsetuhoisiin tekoihin?

Miettisitkö asiaa, jos ahdistus olisi tervettä mielestäsi?

Täältä: http://www3.who.int/icd/currentversion/fr-icd.htm
löydät luvusta 5 kuvauksia erilaisista mielenterveyden häiriöistä. Tutustu osioon, jonka otsikko on "Neurotic, stress-related and somatoform disorders".

On totta, että dieetti tai yleensäkin elämänmuutokset voivat pahentaa mielenterveysongelmia tai jopa laukaista sellaisen.

Erittäin suuri riski on pakkoneurooseista (obsessive compulsive behavior) kärsivillä ihmisillä, sillä heidän paranemisennuste syömishäiriöissä on erittäin huono.

Yleinen ahdistus on muuten psykologiassa harvoin eritelty omaksi sairaudekseen, se yleensä liittyy johonkin muuhun fyysiseen tai psyykkiseen ongelmaan. Näin meillä ainakin opetettiin diagnostiikan kurssilla.

Tässä on suomenkielinen "ahdistustukiryhmän" sivusto: http://www.eu.gw.com/anxiety/index.html

Introspektio kuvaa suomeksi pakko-oireista häiriötä näin: http://www.introspekt.fi/artikkelit/pakko.html

Kertaukseksi syömishäiriöistä, tässä on ICD-kymppiä suomeksi aiheesta:
http://www.terveysportti.fi/pls/kh/kh_julkaisu.NaytaArtikkeli?
p_artikkeli=nix00180

Ja tässä on hyvä linkkilista lopussa:
http://www.nettinappi.fi/mista_apua/syomisongelmiin.html

Jos haluat kysyä jotakin, kysy vaan. Lopputenttiä vaille valmis psykologi vastaa.

 

[Inkeri]

Osalle se ankarankin dieetin vetäminen pää ja kroppa jumissa tuntuu olevan kaikesta huolimatta "helppoa", eli vaikka olisi lopen uupunut ja jatkuvasti äärirajoilla, niin silti homma pysyy jollakin tavalla hanskassa.

Kisadieetistä puhuttaessa luulen, että vaikeinta voi olla ensimmäistä kertaa diettaavilla. Aiemminkin kisannut tietää, että jumitus kuuluu kuvioon ja kun sen tietää eikä stressaa joka jumalan asiasta, niin muu elämä ja läheiset ihmiset eivät kärsi siitä myöskään tolkuttomasti. Asenne vaikuttaa aivan järjettömän paljon kaikkeen olemiseen ja tekemiseen. Jos on päättänyt, että nyt 5-6kk dieettiä on helvettiä niin kyllä sen sellaiseksi saakin tehtyä.

Tuo syömishäiriökäytös tulee esiin helpoiten juurikin silloin, kun varsinainen kisadieetti on loppunut eikä millään pystytä palautumaan normaaliin elämään ja ruokailuihin. Pakkaa sekoittaa vielä se, kun ulkopuoliset ja usein tuntemattomatkin, kommentoivat ulkonäköä joko suitsuttaen kisakuntoa tai päivitellen kisankunnon nopeaa menetystä .. Se voi olla kamala paikka niille, jotka ottavat liikaa painetta ja eivät osaa antaa kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Yksi juttu on kuitenkin varma, fitness tai kehonrakennus kilpailulajina ei ole mikään parannuskeino syömishäiriöihin tai muihin mielenterveysongelmiin! Laji vaan ruokkii lisää tällaisia ongelmia jos niitä on jo olemassa.

 

[camu]

Aihe on mielenkiintoinen ja hyviä näkökantoja on noussutkin esiin.
Eikös joku viisas ole muinoin todennut, että kaikki mikä ei ole normaalia on epänormaalia. Onko se normaali joku tavoiteltava mittari jonka kumpaankaan laitaan ei saa liikaa heilahtaa, ettei mene tasapaino?

Huono itsetunto ei varmaan korjaannu itseään ulkoisesti muokkaamalla. Mutta se on monille varmaan niin paljon helpompaa kuin tarkastella itseään sisältä päin. Juuri tämä aiemmin mainittu kysymys, MIKSI? tai miksi ei?
Olenko onnellisempi jos olen ulkoisesti sen näköinen kuin oma ihanteeni? Mitä oikeastaan tavoittelen? Vai onko kaikki vain omaa turhautumista ja olen narsisti? Onko elämässä joku asia jäänyt käsittelemättä ja se näkyy suorituskeskeisenä käytöksenä?

Jos ei ole elämänsisältöä, ei ihmissuhteita, ei mitään todellista niin kyllä se dietti ainakin sitä sisältöä tuo mutta aika pieneksi käy kuviot. Ei ole ihme jos pollaa kiristää kun ei ole muuta elämää.

Itse oon vetänyt monta diettiä, mutta en koskaan dietannnut pidempään kuin 4 kuukautta. Motivaatio säilyy ja homma on pysynyt hanskassa. Mitä pidempään on miinuksella kalorien suhteen ja treenaa koko ajan mieli väsyy ja masennusoireita ilmaantuu. Se on aikamoista nuorallatanssia kuin tavoitteena on äärimmäisyys. ...sitä keho/fitnesslavalla kuitenkin haetaan. On niin monta tapaa dietata kuin on lopputuloksiakin. Mä tiedän monia ihmisiä jotka ovat ääneen päivitelleet mun elämäntapaa, mutta mitä sitä selittelemään. Jos itse tietää miten asiat on korvien välissä ja voi hyvin, niin se riittää.

Varmaan jokaiselle kisaan diettaavalle tulee hetkittäin väsymyksen tai muun tekiän seurauksena uskonpuute, epätoivo ja itku. Sehän on ihan normaalia. Mutta jos mieli on koko ajan synkkä, kielteinen, ärtynyt, ahdistunut tai muuten lyö yli, niin varmaan kannattaa oikeesti miettiä onko se todella sen arvoista? Kun elämä on kuitenkin niin lyhyt ja niin paljon muutakin tekemistä löytyy joka tuottaa iloa ihan oikeesti?

 

[Mäyräkoira]

Aihe on mielenkiintoinen ja hyviä näkökantoja on noussutkin esiin.
Eikös joku viisas ole muinoin todennut, että kaikki mikä ei ole normaalia on epänormaalia. Onko se normaali joku tavoiteltava mittari jonka kumpaankaan laitaan ei saa liikaa heilahtaa, ettei mene tasapaino?

Niinkutsuttua keskivertoihmistä ei varmasti ole olemassakaan. Jossain on kuitenkin olemassa raja siinä, mikä on jo poikkeavaa. Joskus on vaikea sanoa, onko joku tai jokin epänormaali(a), mutta joskus se on helpompaa.

Huono itsetunto ei varmaan korjaannu itseään ulkoisesti muokkaamalla. Mutta se on monille varmaan niin paljon helpompaa kuin tarkastella itseään sisältä päin. Juuri tämä aiemmin mainittu kysymys, MIKSI? tai miksi ei?
Olenko onnellisempi jos olen ulkoisesti sen näköinen kuin oma ihanteeni? Mitä oikeastaan tavoittelen? Vai onko kaikki vain omaa turhautumista ja olen narsisti? Onko elämässä joku asia jäänyt käsittelemättä ja se näkyy suorituskeskeisenä käytöksenä?

Monet psykologit ovat viime aikoina keskustelleet juuri tuosta ilmiöstä: on olemassa perfektionisti, joka jonkin asian saavutettuaan janoaa aina lisää. Mitä sitten, jos tavoite on ollut mitat 165/58? Kun ollaan mitoissa, reisissä on silti liikaa rasvaa ja yläkropassa liian vähän erottuvuutta. Jos oikein päättämällä päättää tehdä itsestään täydellisen, parannettavaa on varmasti aina. Tietynlainen tavoitteellisuus on terveen ihmisen merkki. Mikäli oma pikku perfektionisti kuitenkin estää elämästä, ohjaa ajatukset pakkomielteisesti omaan huonouteen, aiheuttaa ahdistusta jne. kyseessä on useimmiten ongelma.

 

[Pikkupapu]

Tai sanotaanko niin, että antaa palaa niin kauan, kuin on sen aika, mutta tehdä itselleen selväksi jo alkuvaiheessa, että kilpailijan ura kestää kestää korkeintaan 10 vuotta.

Suurin osa elämää tulee olemaan jotain muuta ja siihen "muuhun" kannattaa valmistautua hyvissä ajoin. ja :piis:

Totta, eli tosiaan kyse on myös priorisoinnista ja sen pohtimista, mikä todella on tärkeää. Moni taatusti lähtee diettaamaan sen enempää dieetin psyykeeseen vaikuttavia seikkoja ajattelematta, ainakin uskoisin. Kyllä se kroppa on sen verran viisas mekanismi, että se pistää jossain vaiheessa rajat ihmismielen touhuille. ;)

Ja mitä Luomis tuossa aikaisemmin sanoi jotain ortoreksiasta, niin itse kutsuisinkin ilmiötä kisaajan ortoreksiaksi tai vähintäänkin erittäin valveutuneekeksi ruokavalion tarkkailuksi. :D Vähintään on tietynlaisia ortorektisiä piirteitä, väistämättäkin, sillä diettaajan pitää olla hyvin tietoinen erilaisista ravintotiedoista. Ero on vain siinä, että kisadiettaaja ei pyri esim. karttamaan rasvaa, kuten "normiortorektikko", vaan nimenomaan panostamaan rasvan -ja ylipäätään ruoan- laatuun. Mutta ulkopuolisen, "tavisimisen" näkökulmasta diettaajan suhtautuminen ruokailuun, ruokaan ja ruokarytmeihin tuntuu taatusti vähintäänkin häiriintyneeltä. Kaikki kun eivät tajua talousvaa'an, ruokien tarkan punnitsemisen ja kananmunanvalkuaisten hössöttämisen perään. :lol2: ...saatikaan sitten usein laske kaloreita tai kokonaiskulutustaan.

Ja onhan tosiaan noitakin tapauksia tullut vastaan, joissa tiukka dieetti onkin johtanut ahmimiskohtaukseen ja bulimiseen oireiluun niin mies- kuin naispuolistenkin kohdalla. Silloin on mielestäni jo se raja ylitetty, ja hommaan on kenties otettava jo ammattiauttajakin mukaan. Liian pitkälle ei kaikkea kannata viedä. Meillä on kuitenkin vain tämä yksi kroppa ja tämä elämä, se on melkoisen kullan arvoinen.

 

[kilppuli]

hirveen mielenkiintonen aihe tosiaan..
tuli vaan mieleen että kun mäyträkoira sanoit et usein masentuneen ihmisen puheet on aika synkkiä tms..,ni mulla itellä taas kaiken ajan jonka olin ihmisten ilmoilla, ni esitin hirveen onnellista ja positiivista, mikä mul muka vois olla huonosti-tyyliin..
todellisuudes vaan pelkäsin et joku huomaa ja kysyy mikä on, joka ois pakottanu ittenikin ajattelee et mikä helvetti mul on ...
mut ihmiset on kaikki tosiaan yksilöitä joka asiassa.

 

[Mou]

Nää on aika kakspiippusia asioita. Onko ortoreksia sitten yhtään pahempi/parempi, jos vertaillaan ns. tavis-ruokatottumuksiin, vaarana esim. sydän- ja verisuonitaudit. Tai vaikkapa vaihtoehtoisesti alkoholismiin. Luonnollisesti se kultainen keskitie olisi varmaankin paras...

Onko migreeni pahempi kuin ripuli? Sairauksia ovat molemmat, eikä kukaan tietoisesti tee valintaa ryhtyä alkoholistiksi tai ortorektikoksi. Varmasti ortorektikko vakuuttaa ympäristölleen ihanan kevyttää oloaan samaan tapaan kuin alkoholistilla ei ole ongelmaa, mutta eiköhän se jotenkin sisälly tuohon sairauden määritelmään, että sisimmässään ei todellakaan ole onnellinen.

Uskon myös, että ortorektikon henkiset ongelmat ovat huomattavan paljon suuremmat kuin sillä viisikymppisellä keväisin laihduttamaan innostuvalla toimistotädillä, joka kärsii lievistä selkäkivuista pystyen kuitenkin nauttimaan sen syksyisen mustikkapiirakan mausta. Oman arvioni mukaan se, että ei IKINÄ pysty rentoutumaan ruoan pitäessä koko ajan otteessaan, on jotain paljon pahempaa.

 

[Mäyräkoira]

hirveen mielenkiintonen aihe tosiaan..
tuli vaan mieleen että kun mäyträkoira sanoit et usein masentuneen ihmisen puheet on aika synkkiä tms..,ni mulla itellä taas kaiken ajan jonka olin ihmisten ilmoilla, ni esitin hirveen onnellista ja positiivista, mikä mul muka vois olla huonosti-tyyliin..
todellisuudes vaan pelkäsin et joku huomaa ja kysyy mikä on, joka ois pakottanu ittenikin ajattelee et mikä helvetti mul on ...
mut ihmiset on kaikki tosiaan yksilöitä joka asiassa.

Tuosta olisin kyllä voinut mainita omassa postauksessani. Siis muutos voi tarkoittaa myös muutosta (liian) pirteäksi. Sekin voi olla merkki jostakin.

Ei masentunut välttämättä ole synkkä. Masentunut voi olla voimaton.

 

[Pia-Maria H]

Toi on niin totta! Pitää olla aika hyvä itsetunto että kestää kommentit siitä 'kuinka eri näkönen oli kisoissa' tai 'paljonx paino noussu' tai 'on sitte kunnon nestepöhö iskeny':D ainahan se on vähän yllätys miten sieltä kisadietiltä palataan norm elämään ja miten kroppa reagoi, tosin ensimmäisten vuosien superpaisumiset onneksi itseltäkin jääneet.

Enkä nyt vielä ihan sairaaxi ahmimiseksi luokittelis sitäkään jos pikkasen hiilaripäivänä 'mopo karkaa käsistä' ja kevyt morkkis puskee pömppövatsaa katellessa. Heh! Sattuuhan noita...MUTTA VERTAISTUKI LIENEE SITÄ PARASTA! Kummasti helpottaa, kun jonku muun kans hekottelee näitä mopon karkailuja ja muitakin hölmöilyjä mitä tulee tehtyä heikkoina hetkinä dietillä...