Masennus

[ApuaMasennuksee]

Kyllä masennus on yksi kaikkein väärin ymmärretyimpiä sairauksia täällä Suomessa. Jos ei itse sitä ole kokenut niin tuskin siitä paljoakaan ymmärtää.
Moni aiemmin erittäin sosiaalinen ja urheileva ihminen on masennuksen myötä alkanut olemaan kotona yksinään ja urheileminenkin on loppunut. Elämä ympärillä on muuttunut mustavalkoiseksi, värit ovat johonkin kadonneet..
Kyllä siinä tilanteessa sanonta "ota itseäsi niskasta kiinnni" on kyllä niin järjetön, että harvoin se ainakaan masentunutta piristää.
Kyllä masentunut yleensä itse tietää, että terveellisempi(luomu) ravinto, liikunta ja ystävät auttaisivat parantumaan mutta kun veto on niin kateissa ettei kerta kaikkiaan pysty itse tekemään niille asioille juuri mitään.
Moni on vain yksin asunnosaan ja odottaa jos se seuraava päivä toisi ihmeen mukanaan..

 

[Pune]

Tässä tulee hiukan myös offtopicia, mutta antaa mennä kun aiheeseen liitty edes hiukan, enkä jaksa aloittaa uutta ketjua.

Minulla ja yhdellä hyvällä ystävälläni meni lähes kolmivuotinen ystävyyssuhde (loppu puolella seurustelimme alle puoli vuotta) karilla viime vuonna näihin aikoihin. Aluksi siihen ei osannut oikein suhtautua, mutta muutama kuukausi suhteen loppumisesta tajusi, että asiat olisi voinut hoitaa myös toisella tavalla, sekä olla vähän aikuismaisempi.

Hän oli minulle ns. itsestäänselvyys. Luotin häneen, pystyin olemaan hänen kanssaan vähän tyhmemminkin ja hän hyväksyi minut tälläisenä kun olen. Tiedän, että moni tässä kohtaa ajattelee: "C'moon, ei se nyt noin vakavaa ole, miehisty!", mutta minulle se ystävyyssuhde oli todella tärkeä, ja itsetuntoni oli parempi, mitä se on tänä päivänä (tai oli sitä ennen).

Ehkä se oli se masentavin vaihe, kun piti tajuta todellisuus: hän ei halua olla enään väleissä kanssani. Tajuta se, että en hänelle voi puhua, saatika nähdä häntä. Tällä hetkellä osaan suhtautua asiaan paremmin, eikä asia häiritse arkielämääni, sillä minulla on koulussa kavereita sekä vapaa-ajalla myös jonkin verran. Välillä kuitenkin ajattelen häntä ja sitä, millaista elämä olisi jos olisin hänen kanssaan vielä väleissä.

Asia, mikä minua tällä hetkellä vaivaa, on suuri internetin sekä myös nettipornon kulutus. Myös suuri tarve chattäillä on minulle ongelma. Tämä asia, mistä ei ole helppo puhua läheisellekkään kaverille.

Nyt joku tulee kommentoimaan: "Näh, se on vaa muijien keksimä tauti, sulla on miehiset halut tallella!"

Kyllä, sitä en kiistäkkään, eikä pornon katsomisessa mielestäni olekkaan mitään pahaa. Mutta siinä vaiheessa, kun porno helpottaa huonoa oloa (mikä johtuu heikosta itsetunnosta), sitä saattaa illan aikana katsoa monta tuntia uudestaan ja uudestaan, eikä katsomista pysty noin vaan lopettamaan vaikka haluaisi, niin koen sen itse ainakin ongelmana.

En ole toteuttanut mitään fantasioitani (enkä toteuta), ellei netin välityksellä puhumista lasketa. Mutta ne fantasiat mitkä mielessäni pyörivät, ovat minun mieltäni häiritseviä. Ne ovat suoraan sanoen ahdistavia. Yksi syy, miksi minun ja äsken mainiseman tytön suhde meni poikki, oli varmasti ylivilkasseksuaalisuuteni. Uskoisin, ettei minun enempää tarvitse kertoa, elän siinä uskossa, että moni pakkotoiston miespuolinen (ja myös naispuoliset, totta kai), tietävät millaisia teini-ikäiset pojanklopit ovat. No, asiasta olen ottanut vaarin ja tiedän, miten toimia seuraavassa suhteessa.

Tällä hetkellä tunnen vain puristavan tunteen rinnassa. Omakuva itsestäni on vääristynyt, kuten myös varmasti tunne-elämäni. Minun on vaikea sitoutua kehenkään ihmiseen, enkä pysty kuvittelemaan seurustelevani yhden ihmisen kanssa pitempään.

No, positiivista tässä asiassa on se, että tiedän kyllä että elämä jatkuu ja tiedän, että en tule olemaan samassa olotilassa enään muutaman vuoden kuluttua. Osaan siis suhtautua elämään myös positiivisesti, tosin en niin hyvin kuin silloin, milloin pornon katselu ei ollut minulle ongelma ja minun ja tytön välinen suhde oli hyvä ja kävin salilla.

Psykologilla olen käynyt, mutta tätä asiaa en ole uskaltanut ottaa aiheeksi (tosin, olen kertonut että tuosta rikki menneestä suhteesta, mutten sen tarkemmin). Kuukauden päivien kuluttua minulla on vielä yksi psykologi käynti sekä myös yksi lääkäri käynti, ja tällä psykologi käynnillä ajattelin ottaa asian esille, vaikka se vastenmieliseltä sekä hävettävältä asialta kuulostaakin.

Olisi mukavaa, jos jollain muulla olisi ollut samanlaisia kokemuksia tai muutenkin kuulla kommentteja asiasta, olivat ne sitten millaisia tahansa. Se helpottaisi tämän hetkistä oloani. Kiitos ja kumarrus!

Joillekkin nämä asiat voivat olla kun paskatahra elämän alushousuissa, mutta minulle henkilökohtaisesti nämä ovat suuria asioita. Haluan elää onnellista elämää hyvän itsetunnon kanssa, mutta tällä hetkellä kynnys aloittaa esimerkiksi säännöllinen liikunta on liian suuri.

 

[HoF]

Samalla tuo unilääke muutettiin melatonista ketipinoriin, mitä käytetään samalla mm. skitsofrenian hoitoon ym. Pitäis olla mielialalääkekin.

Tää on ihan hullua tavaraa. Tiputti kuin kivi kun ahdistuneena otin 4 25mg:sta. Nukuin 14 tuntia putkeen ja heräsin aivan tokkurassa. Paketti vielä sanoo, että normaali annos on 150-800mg(!). Mutta taitaa olla nuo isommat annokset psykoosipotilaille tarkoitettuja ja niinhän siinä luki, että psykoosilääke. Lääkäri määräsi tätä mulle varmaan kostoksi, kun pyysin tenoxeja nukkumiseen...

Onneksi oli viikonloppu.

 

[Metrobasso]

Minulla ja yhdellä hyvällä ystävälläni meni lähes kolmivuotinen ystävyyssuhde (loppu puolella seurustelimme alle puoli vuotta) karilla viime vuonna näihin aikoihin. Aluksi siihen ei osannut oikein suhtautua, mutta muutama kuukausi suhteen loppumisesta tajusi, että asiat olisi voinut hoitaa myös toisella tavalla, sekä olla vähän aikuismaisempi.

Hän oli minulle ns. itsestäänselvyys. Luotin häneen, pystyin olemaan hänen kanssaan vähän tyhmemminkin ja hän hyväksyi minut tälläisenä kun olen. Tiedän, että moni tässä kohtaa ajattelee: "C'moon, ei se nyt noin vakavaa ole, miehisty!", mutta minulle se ystävyyssuhde oli todella tärkeä, ja itsetuntoni oli parempi, mitä se on tänä päivänä (tai oli sitä ennen).

Ehkä se oli se masentavin vaihe, kun piti tajuta todellisuus: hän ei halua olla enään väleissä kanssani. Tajuta se, että en hänelle voi puhua, saatika nähdä häntä. Tällä hetkellä osaan suhtautua asiaan paremmin, eikä asia häiritse arkielämääni, sillä minulla on koulussa kavereita sekä vapaa-ajalla myös jonkin verran. Välillä kuitenkin ajattelen häntä ja sitä, millaista elämä olisi jos olisin hänen kanssaan vielä väleissä.

Tunnustaudun kohtalo toveriksi. Reilu viiden vuoden suht läheinen ystävyyssuhde katkes joskus tuossa 2½ vuotta sitten(olin kait 19 silloin). Ei ikinä mitenkään virallisesti seurusteltu, vaikkakin joka paikassa meitä luultiin pariksi ja taisivat kaveritkin näin luulla, joskin kukaan ei ikinä kysynyt asiasta mitään.. Anyway, homma kariutui sit suht nopeeta tahtia erinäisistä ongelmista ja muija päätti pistää välit poikki kokonaan.

Se oli kova pala silloin. Ainoo ihminen jolle pysty puhumaan mistä tahansa koska tahansa lähti pois elämästä. Itsetunto romahti aivan täysin. Pitkään oli lähes mahdonta käsittää, että toinen ihminen vain poistuu elämästä(kuolematta). Jäin siinä vaiheessa myös vuoden mittaiselle sairaslomalle kun ei pystynyt aamulla nousemaan sängystä ja illalla piti käyttää unilääkkeitä, että sai nukuttua. Psykiatrilla on tullut käytyä siitä lähtien, enkä aluksi uskonut että siitä ois hyötyä tai mitä siellä puhuisi, mutta ainakin omalla kohdalla on käynyt niin että vien joku kerta kukkia tai jotain muuta lahjaa kiitokseksi niistä keskusteluista mitä siellä on voinut käydä.

Omalla kohda vähäinen säännöllinen liikunta(sen hetkinen harrastus) lähti nousemaan kun huomas kuinka paljon helpompaa oli olla kun tuntu fyysistä kipua ja väsymystä liikunnan seurauksena eikä vaan makaa jossain ahdistuneena omiin ajatuksiinsa jotka ei kehity millään tapaa. Sen seurauksena tuli aloitettua lenkkeily ja salilla käynti säännöllisesti. Tosin myös alkoholin käyttö kasvo viikonloppuisin aivan järjettömästi..mutta siitä on nyt päästy yli. Mitä sun seksuaalisiin tarpeisiin tulee niin niissä ei pysty yhtään samaistumaan.. Ihan normaalia tuo pornon kattelu, mutta kannatan puhumista asiasta psykiatrin kanssa. Myös heti kun saat jotain muuta/uutta sisältöä elämään(kuten liikuntaa/koulu/työ) niin ne halut varmasti vähenee kun päässä pyörii muitakin asioita.

 

[ChildInTime]

Missäköhän vaiheessa ja millä eväillä kannattais lähteä psykiatrin pakeille?

Loukkasin melkeen vuosi sitten alaselän ja magneetti totes että sielä on pieni, ei edes paha (mitä pakkislaisten kokemuksista lueskellu) repeämä välilevyssä lannerangassa. Tää on kuitenki ollu mulle melko kova kolhu, paljon kovempi kuin oisin koskaan kehannu itelleni tai kellekään muulle myöntää. Oon vähän ollu silleen "heh heh" ku jotku kaverit / sukulaiset on kyselleet että "no mitä jos loukkaat ittes ni mitä sä sitten teet?"

"Hyppään jojoon eheh."

Vaan oikeasti, oon miettiny että voiko tosiaan johtua siitä että on säännöllistä kipua, että ei ole motivaatiota syödä, treenata tai tehdä yhtään mitään ittensä eteen? Ei ihan mitään. Oon hulluna koittanu innostua erilaisista treeniohjelmista, oon koittanu ylläpitää ruokavaliota, oon alottanu taas opiskelut ja suunnitellu tulevaisuutta, mutta kaikki tuntuu ihan vitun teennäiseltä tän selän takia. Tuntuu että tekis mieli vaan luovuttaa ja heittää helvettiin koko paska. Vaikka kuinka on asioita minkä takia on mahtavaa että pystyy esim. kävelemään ja treenaamaan yhtään, niin se vaan ei tunnu riittävän. Se, että on ollu 10v hirveän aktiivinen ja urheilullinen, ja nyt tuntuu jokikisessä liikkeessä mitä tekee joku napsahdus tai vihlasu, eikä tilanne oo muuttunu mihinkään vuoden aikana, on aivan kamalaa.

En ehkä ole tarpeeksi positiivinen ihminen, ja älyän, että ei oikeen kukaan varmaan tajua miten paljon omistaa kunnes se häviää tms muuta kliseistä paskaa, mutta tilanne on silti mulle ihan kipiä. Vaikka kuinka järkeilen että mullon asiat hyvin, pystyn treenaan edes jotenkuten, niin kokoajan on sellanen paskanvitut-fiilis kaikesta. Eli yks naurettavan pieni (vois ainakin väittää) asia kontrolloi elämän kaikkia osa-alueita.

Nii se bottom line: Missä vaiheessa kandee käydä ja missä? Psykiatrilla? Saako siihen jotain tukea jostain? Sairasvakuutuksesta tms?

 

[SMugU]

Missäköhän vaiheessa ja millä eväillä kannattais lähteä psykiatrin pakeille?

Loukkasin melkeen vuosi sitten alaselän ja magneetti totes että sielä on pieni, ei edes paha (mitä pakkislaisten kokemuksista lueskellu) repeämä välilevyssä lannerangassa. Tää on kuitenki ollu mulle melko kova kolhu, paljon kovempi kuin oisin koskaan kehannu itelleni tai kellekään muulle myöntää. Oon vähän ollu silleen "heh heh" ku jotku kaverit / sukulaiset on kyselleet että "no mitä jos loukkaat ittes ni mitä sä sitten teet?"

"Hyppään jojoon eheh."

Vaan oikeasti, oon miettiny että voiko tosiaan johtua siitä että on säännöllistä kipua, että ei ole motivaatiota syödä, treenata tai tehdä yhtään mitään ittensä eteen? Ei ihan mitään. Oon hulluna koittanu innostua erilaisista treeniohjelmista, oon koittanu ylläpitää ruokavaliota, oon alottanu taas opiskelut ja suunnitellu tulevaisuutta, mutta kaikki tuntuu ihan vitun teennäiseltä tän selän takia. Tuntuu että tekis mieli vaan luovuttaa ja heittää helvettiin koko paska. Vaikka kuinka on asioita minkä takia on mahtavaa että pystyy esim. kävelemään ja treenaamaan yhtään, niin se vaan ei tunnu riittävän. Se, että on ollu 10v hirveän aktiivinen ja urheilullinen, ja nyt tuntuu jokikisessä liikkeessä mitä tekee joku napsahdus tai vihlasu, eikä tilanne oo muuttunu mihinkään vuoden aikana, on aivan kamalaa.

En ehkä ole tarpeeksi positiivinen ihminen, ja älyän, että ei oikeen kukaan varmaan tajua miten paljon omistaa kunnes se häviää tms muuta kliseistä paskaa, mutta tilanne on silti mulle ihan kipiä. Vaikka kuinka järkeilen että mullon asiat hyvin, pystyn treenaan edes jotenkuten, niin kokoajan on sellanen paskanvitut-fiilis kaikesta. Eli yks naurettavan pieni (vois ainakin väittää) asia kontrolloi elämän kaikkia osa-alueita.

Nii se bottom line: Missä vaiheessa kandee käydä ja missä? Psykiatrilla? Saako siihen jotain tukea jostain? Sairasvakuutuksesta tms?

Katoppas, kohtalotoveri. Itellä kans vähä reilu vuosi sitte meni selkä paskaks ja tilanne ollu tasasen paska siitä lähtien. Mitään fyysistä ei pysty enää tehdä samalla tavalla ku ennen. Välillä on itelläkin käynyt jopa itsetuhoisia ajatuksia mieles, koska kivun ja rajoittuneisuuden kans ei oo helppoa elää. Kai sitä odottaa vaan että joku aamu heräis niin, että pääsis normaalisti sängystä ylös eikä tarvisi kipujen kans laittaa sukkia jalkaan..

 

[ATL]

Missäköhän vaiheessa ja millä eväillä kannattais lähteä psykiatrin pakeille?

Loukkasin melkeen vuosi sitten alaselän ja magneetti totes että sielä on pieni, ei edes paha (mitä pakkislaisten kokemuksista lueskellu) repeämä välilevyssä lannerangassa. Tää on kuitenki ollu mulle melko kova kolhu, paljon kovempi kuin oisin koskaan kehannu itelleni tai kellekään muulle myöntää. Oon vähän ollu silleen "heh heh" ku jotku kaverit / sukulaiset on kyselleet että "no mitä jos loukkaat ittes ni mitä sä sitten teet?"

"Hyppään jojoon eheh."

Vaan oikeasti, oon miettiny että voiko tosiaan johtua siitä että on säännöllistä kipua, että ei ole motivaatiota syödä, treenata tai tehdä yhtään mitään ittensä eteen? Ei ihan mitään. Oon hulluna koittanu innostua erilaisista treeniohjelmista, oon koittanu ylläpitää ruokavaliota, oon alottanu taas opiskelut ja suunnitellu tulevaisuutta, mutta kaikki tuntuu ihan vitun teennäiseltä tän selän takia. Tuntuu että tekis mieli vaan luovuttaa ja heittää helvettiin koko paska. Vaikka kuinka on asioita minkä takia on mahtavaa että pystyy esim. kävelemään ja treenaamaan yhtään, niin se vaan ei tunnu riittävän. Se, että on ollu 10v hirveän aktiivinen ja urheilullinen, ja nyt tuntuu jokikisessä liikkeessä mitä tekee joku napsahdus tai vihlasu, eikä tilanne oo muuttunu mihinkään vuoden aikana, on aivan kamalaa.

En ehkä ole tarpeeksi positiivinen ihminen, ja älyän, että ei oikeen kukaan varmaan tajua miten paljon omistaa kunnes se häviää tms muuta kliseistä paskaa, mutta tilanne on silti mulle ihan kipiä. Vaikka kuinka järkeilen että mullon asiat hyvin, pystyn treenaan edes jotenkuten, niin kokoajan on sellanen paskanvitut-fiilis kaikesta. Eli yks naurettavan pieni (vois ainakin väittää) asia kontrolloi elämän kaikkia osa-alueita.

Nii se bottom line: Missä vaiheessa kandee käydä ja missä? Psykiatrilla? Saako siihen jotain tukea jostain? Sairasvakuutuksesta tms?

Ite en voi tässä auttaa, mutta tiedän tunteen täysin. Itsellä lähes sama tilanne, tosin henkiseltä puolelta ei ehkä vielä tuossa tilassa.
Eli oma stoorini:
Polvien kanssa kamppailtu ala-aste ikäisestä lähtien, osgood schlatteri käyty läpi, oikea patella revennyt kaksi kertaa ja vasen kerran. Nyt alkoi olemaan mitta täynnä, ja paikallisten erikoislääkäreitten sijaan otettiin yhteys parhaaseen mikä hesasta tavoitettiin. (Ei Tulikoura, vaikka sitä kyllä toivottiin..) Noh käynti kyseiselle lääkärille, joka totesi sitten että kaikki repeämät ovat kuulemma johtuneet nilkan pronaatiosta ja lähetti hankkimaan pohjalliset ja parin kuukauden päästä takas, ja katsotaan tilanne. Siinä vaiheessa tuli hieman haista paska-fiilis, toisaalta oli pakko tarttua toivoon. Silti idea että kukaan muu ei oo huomannu ja pohjallisilla se parannetaan? Noh pohjallisia on käytetty ja venyttelyjä tehty puolisentoista kuukautta. En oo huomannu mitään muutosta.
Ongelmia on kipu, tosin se lähti ennen ketorinilla, mutta nykyään ei pysty kyseistä lääkettä enään ottamaan kun mahahaava kävi lähellä.. Kivun lisäksi mm. pettäminen, eli välillä jalat pettävät alta jos astuu vähän väärin jossain kohtaa.
Ongelmista pahin on sitten tuo henkinen puoli. Itse olen koko nuoruuteni/teini-ikäni tottunut liikkumaan päivittäin, lajeina Jääkiekko, koripallo, volttien heitto, skeittaus, laskettelu, yleisurheilu ja puntti. Noh noista jää yksi jäljelle kun otetaan polvi huomioon. Eli puntti ja siitäkin karsiutuu kyykyt tms. Harmi vaan että punttia on tullut tehtyä lähinnä himosta hypätä korkeemmalle ja juosta nopeempaa...
Nyt kun on ollut liikkumatta pitkään aikaan alkaa iskeä totuus, että palataanko tästä koskaan täyteen kuntoon ja muutenkin koko projekti tuntuu tappavan hitaalta. Varsinkin kun alkaa kyseenalaistamaan aikaisempia hoitoratkaisuja, mitä on tehty viimeiset 4 vuotta. Nyt on kanssa tullut tajuttua, että ennen tätä en mm. koripallon aloittamisen jälkeen ollut pitänyt kyseisestä lajista koskaan 10 päivää pidempää taukoa. Yleisurheilustakaan ei kahta viikkoa pidempia välejä ollut. Tulevaisuus ei paljoa innosta, itse olen nähnyt itseni mahdollisesti liikunnanohjaajana tms. tulevaisuudessa. Lukion myötä olen ymmärtänyt etten ole lukevaa tyyppiä pätkääkään. 2 tunnin paikallaan oleminen tuottaa vaikeuksia ja erityisesti nyt kun energiaa ei ole päässyt mihinkään purkamaan, toki salilla on tullut treenattua ylä ja keskikroppaa, mutta se ei ole ollenkaan sama tunne kun Piip testin jälkeinen aamu tai ilta tiukan pelin jälkeen. Puntin jälkeen herää paika lievästi kipeinä treenatuista osista. Piip testin tms. jälkeen herää koko kroppa täysin puhki ja rentona.
Huolestuttava asia minkä olen huomannut itsessäni on ollut, että "liikuntakiellon" alusta olin jatkuvasti täynnä energiaa ja ns. ylienerginen. Nyt on alkanut kaikki energia häviämään ja samalla asioiden merkitys. Tuntuu että mistään ei välitä enään tosissaan ja kaikki asiat ovat yhdentekeviä. Tämän johdosta olen yrittänyt ottaa edes jonkin asian tärkeäksi minkä eteen tulisi tehtyä töitä jatkuvasti. Päätin tehdä näin tulevien ylppäreiden kohdalla. Toisaalta takaraivossa kalvaa ajatus, että mitäjos polvea ei koskaan saadakkaan kuntoon. 90% ajattelemistani mahdollisista ammatinvalinnoista karisee suoraan pois. Tämä syö motivaatiota, varsinkin kun kyseessä on terveystiedon kirjoitukset..

Sinun ongelmaasi en kuitenkaan mitään apua pysty tarjoamaan, itse olen tosin miettinyt samaa. SMugU:lle kanssa myötätuntoni. Itsellä tosin ongelma ei ole niinkään herätä aamulla ja laittaa sukat jalkaan vaa nukahtaa, kun jatkuva tykyttävä särky löytyy jaloista ja avun tuovat lääkkeet aiheuttavat oksettavan olon jne.
Ainoa mitä tuohon olen itse keksinyt, mikä jossain mielessä auttaa vähän kauemmin jaksamaan on löytää joku kiinnekohta, mitä pystyy tekemään ja lähteä kehittämään sitä niin hyväksi, kuin mahdollista. Meillä kaikilla se taitaa olla jotain pään sisällä kun kroppa ei anna toimia. Tiedän että se on vaikeaa, mutta jos opiskelee itseä kiinnostavaa asiaa, nii yksi mahdollisuus on tuon johdosta nostaa ainakin hetkellisesti omaa vaatimustasoaan. Eli lähteä periaattella esim. kokeista 10, muu on epäonnistuminen. Paremmin en osaa autta, mutta paranemista toivon kaikille.

 

[ChildInTime]

Polvien kanssa kamppailtu ala-aste ikäisestä lähtien, osgood schlatteri käyty läpi, oikea patella revennyt kaksi kertaa ja vasen kerran.

Huhhuh. Kaikkea paskaa sitä ihminen joutuu kärsiin.

Huolestuttava asia minkä olen huomannut itsessäni on ollut, että "liikuntakiellon" alusta olin jatkuvasti täynnä energiaa ja ns. ylienerginen. Nyt on alkanut kaikki energia häviämään ja samalla asioiden merkitys. Tuntuu että mistään ei välitä enään tosissaan ja kaikki asiat ovat yhdentekeviä.

Täysin sama keissi mikä mullakin.

Sinun ongelmaasi en kuitenkaan mitään apua pysty tarjoamaan, itse olen tosin miettinyt samaa. SMugU:lle kanssa myötätuntoni. Itsellä tosin ongelma ei ole niinkään herätä aamulla ja laittaa sukat jalkaan vaa nukahtaa, kun jatkuva tykyttävä särky löytyy jaloista ja avun tuovat lääkkeet aiheuttavat oksettavan olon jne.

Paljon jaksamista sulle, nukkuminen ja syöminen on kuitenki sen verran kivoja juttuja että siinä vaiheessa kun ne alkaa kusemaan on aivan mielettömän vaikeaa ammentaa motivaatiota mistään.

Ainoa mitä tuohon olen itse keksinyt, mikä jossain mielessä auttaa vähän kauemmin jaksamaan on löytää joku kiinnekohta, mitä pystyy tekemään ja lähteä kehittämään sitä niin hyväksi, kuin mahdollista. Meillä kaikilla se taitaa olla jotain pään sisällä kun kroppa ei anna toimia. Tiedän että se on vaikeaa, mutta jos opiskelee itseä kiinnostavaa asiaa, nii yksi mahdollisuus on tuon johdosta nostaa ainakin hetkellisesti omaa vaatimustasoaan. Eli lähteä periaattella esim. kokeista 10, muu on epäonnistuminen. Paremmin en osaa autta, mutta paranemista toivon kaikille.

Tuo on ihan hyvä vinkki, ja samaa kehottaisin itekin. Aloitin tekemään ko. hommaa aikalailla heti kun loukkaannuin. Muistaakseni ekan yön kulutin netissä pääsykoemateriaaleja lueskellen, ja nyt avoimen kautta käyn kursseja ja pyrin ensvuonna yliopistolle.

Kaikista pahinta mulle on seurata miten kroppa vaan kuihtuu, ja tuntuu ettei mitään voi tehdä. Tiedän, että voisin tehdä paljonkin, kyllä mä voin treenata aikalailla 100% jos vaan jätän kyykyn (jota en muutenkaan ikinä tehnyt ennenkuin keksin alkaa RPT:tä sillä ja paskantaa selkäni :curs ja kevennän maastavetoa (Tai vaihdan sumoon). Ei vain huvita. :(

Pitäisköhän asentaa WC3 ja alkaa läiskimään dotaa...

 

[ATL]

Kiitos Child. Ja tosiaan ite oon kans sitä mieltä tosta lukemisesta tms. että se on ihan sama mitä se on, kunhan on jotain mihin voi lyödä sen 110%.
Itsellä ongelma ei niinkään ole taas tuossa kropan kuihtumisessa, kun salilla voin kuintekin käydä, vaikka reidet toki kuihtuu. Itselle tulee toi kaikki tämmösessä yllätyspaketissa, joka selviää sitten joskus jos jalka saadaan kuntoon. Eli se mikä itselle on pahita on tuo ponnistusvoiman häviäminen, mutta mikä parasta niin sitähän ei tiedäkkään. Toisaalta ihan hyvä, toisaalta raastavaa kun ei tiedä mikä on tilanne.
Eli siinä mielessä meillä haitat hieman erilaiset, mutta varmaan + ja - puolia löytyy kohtalaisesti molemmista. Itteä kalvaa tietämättömyys tilanteesta, kun tietää että se vääjäämättä lähtee, sulla sitten taas tiedät kyllä tilanteen missä menet, mutta ei se varmaan kauheen motivoivaa katteltavaakaan oo ja tietysti se näkyy vielä sitten muillekkin.. :/ Eli jaksamisia sen osalta.
Ja pakko vielä Childille mainita, että jos nyt en ihan väärässä ole niin sä tavallaan innostit mut täältä joskus kauan sitten noihin voltti hommiin, kun taisit olla WBG ketjussa alussa noita aktiivisia kirjottajia. Eli kiitokset siitä vaikka lyhyeksi sekin ilo jäi.
Sulle treeneihin yks mitä voit kokeilla, niin jos sulla on ikinä ollut mitään erikoisempaa mitä oisit aina halunnu kehittää, muttei aika tms. oo riittäny niin nyt tietysti voisit siitä yrittää lähteä. Ja tarkotan tällä nyt siis jotai erikoisempaa. Eli ymmärrän ettei se perus salimättö maistu, mutta uus laji? Joku, ihan mikä vaan uus juttu käsilläseisonta perus salijapumppaajalle(sulla toi vaan taitaa olla aika kova) esim. vois olla tämmönen ja ittelle semmonen kiinnostava on ollut kiipeily, mutta sekään ei vielä oo mahollista oikeen. Mutta jotain tollasta kanttaa kans miettiä, kokonaan uus juttu mitä oot aina halunnu tehä, mutta koskaan et oo muilta jutuilta viittiny alottaa tms. Koska uusissa asioissa on aina se uutuuden viehätys jonkun aikaa, niin sen kautta voi ton kierteen saada rikottua ja päästä taas reenaamisen syrjään kiinni.

Yks on kans jos voit mitään tolle selälle tehä, niin tehä sitä vaan niin paljon kun mahollista, siis venyttelyä tms. ja siinäkin vaan asettaa tavotteita niinku salireenissäkin.
Ja näin myöhäisiltaan vielä vähän motivaatiota.
http://www.youtube.com/watch?v=qX9FSZJu448

Mutta kaikkihan nää on vaan ideoita, osa huonoja, osa varmaan hyviäkin. Jos mistään on apua niin se riittää.

 

[ChildInTime]

Toisaalta ihan hyvä, toisaalta raastavaa kun ei tiedä mikä on tilanne.

Tietämättömyys on paskinta ikinä. Intissäkin vitutti ehkä eniten se, ettei voinu tietää mitä tehään/tapahtuu seuraavaksi vaikkei kyse ollu mistään kauhean isoista jutuista. Meitsi on niin kova stressaamaan että tykkään suunnitella tekemiset hyvin etukäteen, ja sit ku ei pystykään siihen (liikaa muuttujia) niin käyrä alkaa nouseen.

Ja pakko vielä Childille mainita, että jos nyt en ihan väärässä ole niin sä tavallaan innostit mut täältä joskus kauan sitten noihin voltti hommiin, kun taisit olla WBG ketjussa alussa noita aktiivisia kirjottajia. Eli kiitokset siitä vaikka lyhyeksi sekin ilo jäi.

Jonkin verran kirjoittelin, vaan oon silti vieläki sitä mieltä että jos voltit jättää pois niin voit alkaa rengasspesialistiksi! ;) Se oli mun suunnitelma, mutta mullon myös joku häikkä kyynärvarressa joten sekin on jäissä nyt vähän aikaa.

uus laji?

Kiipeilly oon pari vuotta, ja aion jatkaa nyt sitä aktiivisemmin. Oulun Cavella on joku suhteellisen isokäsinen kiipeilijä, ja huhu kertoo että jamppa on loukannut alaselän Judohommissa eikä voi enää harrastaa sitä. Nyt se vetelee seinällä (=katossa) mielettömän vaikeita reittejä. Inspiroivaa.

Yks on kans jos voit mitään tolle selälle tehä, niin tehä sitä vaan niin paljon kun mahollista, siis venyttelyä tms. ja siinäkin vaan asettaa tavotteita niinku salireenissäkin.

Mutta kun välilevy on revennyt, en oikein tiedä onko järkevää venytellä. Siitäkään ei tunnu löytyvän minkäännäköstä definitiivistä tietoa, joten oon vaan alkanu tekeen perus jalka/lonkkamobbausjuttuja ja toivon ettei ne tapa mua.

Mutta kaikkihan nää on vaan ideoita, osa huonoja, osa varmaan hyviäkin. Jos mistään on apua niin se riittää.

Ehkä tässä hakee vähän vastakaikua, pitäs ehkä hakea vaikka jostain selkäthredistä vammapuolella mutta kiinnostaa nyt päälimmäisenä että jos mun henkinen kantti oli nyt tässä, niin mihin mulla kandee suunnistaa. :D Ei se tosin vielä ole ajankohtaista, mutta tykkään suunnitella tarkkaan jne..

 

[Hard Justice]

Vedonlyönnit menee perseelleen
Työnhaku menee perseelleen
Puntti ei meinaa jaksaa millään kiinnostaa
Kokkailu ei jaksa kiinnostaa
Suosikkisarjat/leffat ei jaksa kiinnostaa
Jalkapallon seuraaminen ei jaksa kiinnostaa
Lukeminen ei ole piiiiiiiitkiin aikohin jaksanut kiinnostaa

Vapaa-aika on muuttunut melkein pelkäksi ajantappamiseksi.

Masennus on taas ottamassa niskalenkkiä enkä jaksa taistella vastaan. Ei vaan jaksa loputtomia epäonnistumisia, ei millään. Ainoa piristävä asia on orastava seurustelusuhde, joka tosin on hoidettava kaukosuhteena. Kuinka kaukosuhteesta oikein selviää ja kuinka kertoa toiselle siitä että on entinen, nykyinen ja tuleva masennuspotilas. Tunnetaankohan afrikanmantereella edes käsitettä masennus?

Kaikki hokee että pitää kouluttautua lisää/uudelleen että työnhaussa tärppäisi. Kuinka ihmeessä nollamotivaatiolla ja nollaenergiatasolla saa itsestään mitään irti vaikka uuden oppiminen ollut kova motivaattori aikaisemmin. Lähimmät kunnon opinahjot on Helsingissä ja Turussa ja kun asuu julkisten liikennevälineiden varassa tässä puolivälissä niin eipä taida tulla siitä opiskelustakaan mitään. Päätoimiseksi opiskelijaksikaan ei voi ruveta kun opintolainat ym. velat painaa niskassa yhä ja opintotukikuukaudetkin on muistaakseni käytetty loppuun. Eikä motivoi opiskella mitään uutta jos tällä samalla koulutuksella entiset opiskelukaveritkin ovat päässeet kehitysinsinööreiksi, tuotantopäälliköiksi ym. paikkoihin. Miksen siis minäkin?

En tiedä kuinka jaksaa, mutta ei minulla ole enää toista kertaa rohkeutta yrittää jalat edellä lähtöäkään. Tuntuu kuin elämä olisi mennyt ohi saamatta mitään aikaan odotellessa sitä että saisi asiat kuntoon ja voisi aloittaa sen elämisen.

 

[D.Yates]

Nyt Seinäjoelle muutto pikkuhiljaa käynnissä, sosiaalityöntekijän kans juteltiin et mitä hoitoa täällä sit pitäs hommata. Tavallaan ei kiinnostais enää ainakaan osastohoito, saapa nähä mitä keksitään.

Törnävä on ihan tunnettu mesta sielläpäin.

Sori moinen asiattomuus.
En omasta puolesta tiedä, varmaan jollain mittakaavalla löytyy jotain bipolaarisuuteen viittaavaa, mutta kun omassa päässä järkeilemällä on aina tilanne hoitunut niin pidän itseäni normaalina.

 

[Kaakku84]

Vedonlyönnit menee perseelleen
Työnhaku menee perseelleen
Puntti ei meinaa jaksaa millään kiinnostaa
Kokkailu ei jaksa kiinnostaa
Suosikkisarjat/leffat ei jaksa kiinnostaa
Jalkapallon seuraaminen ei jaksa kiinnostaa
Lukeminen ei ole piiiiiiiitkiin aikohin jaksanut kiinnostaa

Vapaa-aika on muuttunut melkein pelkäksi ajantappamiseksi.

Masennus on taas ottamassa niskalenkkiä enkä jaksa taistella vastaan. Ei vaan jaksa loputtomia epäonnistumisia, ei millään. Ainoa piristävä asia on orastava seurustelusuhde, joka tosin on hoidettava kaukosuhteena. Kuinka kaukosuhteesta oikein selviää ja kuinka kertoa toiselle siitä että on entinen, nykyinen ja tuleva masennuspotilas. Tunnetaankohan afrikanmantereella edes käsitettä masennus?

Kaikki hokee että pitää kouluttautua lisää/uudelleen että työnhaussa tärppäisi. Kuinka ihmeessä nollamotivaatiolla ja nollaenergiatasolla saa itsestään mitään irti vaikka uuden oppiminen ollut kova motivaattori aikaisemmin. Lähimmät kunnon opinahjot on Helsingissä ja Turussa ja kun asuu julkisten liikennevälineiden varassa tässä puolivälissä niin eipä taida tulla siitä opiskelustakaan mitään. Päätoimiseksi opiskelijaksikaan ei voi ruveta kun opintolainat ym. velat painaa niskassa yhä ja opintotukikuukaudetkin on muistaakseni käytetty loppuun. Eikä motivoi opiskella mitään uutta jos tällä samalla koulutuksella entiset opiskelukaveritkin ovat päässeet kehitysinsinööreiksi, tuotantopäälliköiksi ym. paikkoihin. Miksen siis minäkin?

En tiedä kuinka jaksaa, mutta ei minulla ole enää toista kertaa rohkeutta yrittää jalat edellä lähtöäkään. Tuntuu kuin elämä olisi mennyt ohi saamatta mitään aikaan odotellessa sitä että saisi asiat kuntoon ja voisi aloittaa sen elämisen.

Lääkäriin ja brenkku pois, ellet näin ole jo tehnyt. Turha sitä on miettiä mihin ne opiskelukaverit ovat päässeet. Vertaa mieluummin itseäsi aikaisempaan itseesi (vaikka vuorokauden takaiseen) ja pyri päihittämään se.

 

[Vurki]

Mitä se lääkäri voi tehdä? Huom. ei provo, ihan totinen kysymys.

 

[proileri]

Mitä se lääkäri voi tehdä? Huom. ei provo, ihan totinen kysymys.

Ohjata mielenterveyspuolelle. Mielenterveyspuolella arvioidaan tilannetta sitten tarkemmin. Siellä sitten suositellaan lääkkeitä ja/tai terapiaa - joita ei tietty voi pakottaa ketään ottamaan. Mutta tärkeintä on että 1) saa keskustella asioista ja tukea, sekä 2) jos tarpeen ni mielenterveyspuolen lääkärinlausunnolla pääsee saikulle ja ammatillisen kuntoutustoiminnan pariin, joka hieman helepottaa raha- yms. asioiden murehtimista ja uuden suunnan hakemista.

Mr. Justicelle voi sanoa että vaikuttaa sille että et ole tyytyväinen nykymeininkiin ja "työminääsi" ja haluaisit siihen jotain muutosta. Ei muuta kuin miettimään mikä olisi siisteintä mitä voisi työkseen tehdä ja että olisiko realistisia mahdollisuuksia pyrkiä siihen suuntaan. Ammatillisen kuntoutuksen ja työkkärin omaehtoisten opintojen rahoituksen kautta niihin voi päästä käsiksi.

 

[ATL]

-Treenit menee perseelleen, lajitreenit ja jalkatreenit ei onnistu, kun polvi on paskana. Puntti ja venyttely ainoota mitä voi tehä ja puntti alkaa maistuun puulta. Venyttelyy on vielä jaksanu.
-Vajaa kuukaus pitäs epävarmuudessa vielä ootella ennenkun lääkäriin pääsee kattoo mitä pitäs tehä jalan kaa.
-Tyttöystävän kaa ongelmia ja pahoja merkkejä ilmassa, lopullinen tilanne selvinee noin. viikon päästä..
-Koulun kanssa stressiä, ja asiaa ei auta se, että edellä mainuttujen takia ei oikeen innosta lukeminenkaan. Yrittämisestä ei ole luovuttu, mutta päähän ei meinaa mitään jäädä eikä pitkiä aikoja jaksa kerrallaan.
-Varmaan kaikista näistä osittain johtuvana unettomuus. Nukuttua tulee se 2-5h vuorokaudessa ja se nyt ei ainakaan auta tilanteeseen. Pahimmillaan tilanne on se, että on vuorokaudessa 18 tuntia aikaa olla tekemättä mitään, kun mikään ei maistu mielekkäältä. Ei huvita, urheilun tai TV:n kattominen ynnä muu vastaava normi ajantappo. Sitten kun ei päätä saa mukaan mihinkään muuhunkaan niin päässä pyörii jatkuvasti juurikin epävarmmuus polvesta ja parisuhteesta..

Toisaalta lääkärin tms. paikkeille en itse olisi kuitenkaan vielä taipuvainen lähtemään, sillä luovutusta ei ole ilmassa, vaan ennemminkin vain tieto, että asioin tulee selkoa n. kuukauden sisään. Sen aikaa pitää vaan sinnittellä.

 

[HoF]

Hyvä ystävä päätti päivänsä oman käden kautta tossa jokin aika sitten. Sen jälkeen on brenkku maistunut aika rankalla kädellä viikonloppuisin ja troppeja on syöty.

Ollut sellainen millään ei ole mitään väliä fiilis päällä. Onneksi on pystynyt töissä käymään ja viikolla en sentään dokaile (liiemmin).

 

[Hard Justice]

Ehkä sun pitäis vaan hyväksyä se, että juna meni jo. Miksi kukaan haluaisi palkata insinööriä, joka on valmistunut kuusi vuotta sitten eikä ole tehnyt päivääkään insinöörin töitä? Sun toistaitoiset turhakekaverit vaan osasivat pelata korttinsa paremmin

Olen miettinyt ja pyöritellyt tuota lausetta mielessäni jo jonkin aikaa. Menikö se juna tosiaan jo? Onko kaikki yrittäminen ollut turhaa? Miksi elämä on ollut suurimmaksi osaksi epäonnistumisten sarjoja ja unelmien särkymisiä? Onko tässä nyt hakeuduttava jonkun kallonkutistajan luokse haukkumaan vanhempiaan vai pitääkö etsiä ratkaisuja elämässä epäonnistumiseen japanilaisesta kulttuurista? Parisuhteet pilalle parissa vuodessa, urakehitys nollassa, yksikään entinen työ-, koulu- tai opiskelukaveri ei halua pitää yhteyttä. Ei kavereita ei harrastuksia. Luulin tosiaan että ahkera opiskelu ja kova työnteko toisi onnea ja menestystä kuten vanhempani ja muut vanhemmat sukulaiset minulle ovat sanoneet. Missä on se pieni pala onnea???
Tuntuu kuin olisi umpikujassa.

 

[Lost Cause]

Olen miettinyt ja pyöritellyt tuota lausetta mielessäni jo jonkin aikaa. Menikö se juna tosiaan jo? Onko kaikki yrittäminen ollut turhaa? Miksi elämä on ollut suurimmaksi osaksi epäonnistumisten sarjoja ja unelmien särkymisiä? Onko tässä nyt hakeuduttava jonkun kallonkutistajan luokse haukkumaan vanhempiaan vai pitääkö etsiä ratkaisuja elämässä epäonnistumiseen japanilaisesta kulttuurista? Parisuhteet pilalle parissa vuodessa, urakehitys nollassa, yksikään entinen työ-, koulu- tai opiskelukaveri ei halua pitää yhteyttä. Ei kavereita ei harrastuksia. Luulin tosiaan että ahkera opiskelu ja kova työnteko toisi onnea ja menestystä kuten vanhempani ja muut vanhemmat sukulaiset minulle ovat sanoneet. Missä on se pieni pala onnea???
Tuntuu kuin olisi umpikujassa.

Kyllä sinun on nyt pakko lopettaa menetetyn menneisyyden surkuttelu ja alkaa miettimään ainoastaan tästä päivästä eteenpäin alkavaa tulevaisuutta. Yrittäminen ei ole koskaan turhaa, joillakin ihmisillä on vain elämässä huonompi tuuri ku toisilla, ei sille mitään voi. Saattaahan se vika olla vanhemmissa, kasvatuksessa tai vain huonoissa tapahtumaketjuissa. Mutta ei se niitten vanhempien haukkuminen mitenkään auta sinun tulevaisuutta. Terapiaan meno saattais olla ihan hyvä juttu, sieltä vois saaha vähän lisää uskoa tulevaisuuteen. Kuitenki sullaki vielä se 30.v tehokasta työaikaa jälellä , ei siinä ainakaan mitään menetä.

Minä näkisin tämän homman nyt niin, että heti aluksi menet sinne kallonkutistajalle jutteleen. Sitten pikkuhiljaa alat laittaan elämän muita osa-alueita kuntoon. Ensimmäisenä kannattaa alottaa fyysisestä puolesta, kun saa fyysisen puolen voimaan paremmin niin alkaa psyykekin paranemaan. Omasta kokemuksesta voisin semmosen vinkin antaa, että alottaa pienin askelin. Jos heti lyö liian kovia tavoitteita tiskiin, niin vituiksi menee. Lisäksi ruokavaliota pikkuhiljaa terveellisemmäksi, sillä on oikeasti iso merkitys pääköpalle, mitä tonne elimistöön puskee. 'en tiedä sinun päihteiden käytöstä, mutta jos juot esim paljon, niin sitä sitten pitää vähentää. Mieluiten lopettaa kokonaan. Sitten kun fyysinen puoli alkaa olemaan paremmassa kunnossa niin sitten voi alkaa miettimään varovaisesti sitä tulevaisuutta, mitä vois mahollisesti alkaa tekemään, jotakin uutta juttua ehkä? Elämän uudistaminen pitää tapahtua rauhallisin askelin, ei ole enää mihinkään kiire, jos esim suurin osa elämästä on menny vituiksi, niin ei siinä enää yhellä tai kahella "menetetyllä" vuodella ole mitään väliä, jos se tarkottaa sitä, että saa taas elämän syrjästä kiinni ja löytää iloa ja tarkotusta elämään.

Lisäksi voisin suositella kuuntelemaan tämän Jari Sarasvuon radiopuheen ylellä. Vaikka minusta harvinaisen ylimielisen ärsyttävä jätkä tuo sarasvuo, niin ei se tyhmä ole ja asiaa puhuu tossa lähetyksessä

http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/jari_sarasvuo_toivo_on_kiitollisuuden_arvokkaimpia_muotoja_silla_toivo_on_elamisen_rohkeutta_5989.html

Toivottavasti oli jotaki apua tästä kirjotukseesta, vaikea se on alottaa elämän parantaminen jos on masentunut ja mikään ei kiinnosta. En tiiä mistä sitä ite on aina löytäny uskoa kun on ollut masentunu ja mikään ei ole kiinnostanu, mutta psykiatrilta oon kahesti alottanu ja ylös on tultu molemmilla kerroilla, kolmatta kertaa ei tule .

 

[RiQu88]

Voisiko masennus johtua siitä että ajattelee liikaa? Minulla on ainakin sellainen käsitys, että moni joka kärsii masennuksesta, "syyllistyy" myös siihen että ajattelee liikaa. Kun ajattelee liikaa, niin siinähän väkisinkin myös niiden negatiivisten ajatusten määrä lisääntyy. Ja kun tulee keskimääräistä enemmän negatiivisia ajatuksia, niin niitä jää helpommin vatvomaan kuin positiivisia asioita ja tällöin negatiiviset ajatukset tavallaan ruokkivat itse itseään ja myrkyttävät mielen siinä samalla. Ja kun ajattelee keskimääräistä enemmän, niin tajuaa keskimääräistä useammin, kuinka julma paikka maailma voi olla.

Vai onko kuvailemani syyn seurauksena sittenkin korkeintaan alakulo, jota ei pidä sekottaa oikeaan depressioon millään tavalla?