Masennus

[Ron Vibbentrop]

Omalta osaltani voin sanoa, että tärkein tekijä masennukseni syntyyn oli nimenomaan jatkuva stressi ja epäilemättä myös kyvyttömyyteni käsitellä sitä. Sitten kun eräänä syksynä kohdalleni osui vielä muutos elämäntilanteessa ja muutama äkillinen vastoinkäyminen, akuutin ja kroonisen stressin kokonaismäärä kasvoi sellaiseksi etten enää kestänyt vaan romahdin. Sen jälkeen menikin pari vuotta aika helvetin sekavissa merkeissä, kunnes lääkitys ja etenkin terapia alkoivat pikku hiljaa vaikuttaa.

 

[HeatN]

Omalta osaltani voin sanoa, että tärkein tekijä masennukseni syntyyn oli nimenomaan jatkuva stressi ja epäilemättä myös kyvyttömyyteni käsitellä sitä. Sitten kun eräänä syksynä kohdalleni osui vielä muutos elämäntilanteessa ja muutama äkillinen vastoinkäyminen, akuutin ja kroonisen stressin kokonaismäärä kasvoi sellaiseksi etten enää kestänyt vaan romahdin. Sen jälkeen menikin pari vuotta aika helvetin sekavissa merkeissä, kunnes lääkitys ja etenkin terapia alkoivat pikku hiljaa vaikuttaa.

Tässä tulikin esille juuri se, että nimenomaan kyvyttömyys käsitellä aisoita, vaikkapa stressiä tai tunteita voi johtaa sellaiseen tilaan, jossa lamaantuu ja masentuu. Jos stressi on ajoittaista tai liikkeelle paneva voima, ei se aiheuta välttämättä muuta kuin positiivisia reaktioita. Hurjasti pitkittyessään ja aiheuttaessaan negatiivisia asioita, tilanne kuitenkin muuttuu.

Masennustahan on monenlaista ja monenlaisista eri tekijöistä johtuvaa. On taidettua myös tutkia masentuvuuden perinnöllisyyttä ja saada jotain viitteitä, että se kulkisi geeneissä. Ympäristötekijätkin, siis meistä riippumattomat, kuten sääolosuhteet (pimeys, aurinko jne.) vaikuttanevat. Ainakin ne vaikuttavatt hormonitoimintaan, joka siis säätelee myös elimistön muita toimintoja.

Ja noista lääkkeistä sen verran, että aika usein nuorille naisille tumpataan jo yläasteiässä käteen e-pilleripakkaus, jolla voidaan hoitaa samalla kertaa ehkäisy ja muut hormonaaliset asiat. Ei liene kovinkaan hyvä syödä hormonipillereitä siinä vaiheessa, kun hormonaalinen kehitys muutoinkin muuttuu ja ihminen kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti. Vastaavasti muut mielialalääkket nuorille miehille voi aiheuttaa saman. Kun ei ole aikaa ja resursseja etsiä oikeita syitä, ei ole aikaa ja halua kuunnella, ei ole mahdollisuuksia ja osaamista kokeilla muuta kuin helppoa tietä turtumiseen, ei liene ihmeellistä, että masennus tai ainakin ajoittaiset masennusjaksot ovat varsin yleisiä. Ei apua etsivä ihminen mitään pilleriä tarvitse vaan toista ihmistä. Kärjistetysti.

 

[Fuhrer]

Lievästi kehitysvammaiset taitavat olla suurin masennusta poteva yksittäinen ryhmä. Tuohon tietysti vaikuttaa monet asiat, kuten elämän virikkeettömyys, ulkopuolisuus, yhteiskunnallinen syrjintä, ja niin edelleen. Eli ei voi sanoa etteivätkö "hitaammat" voisi masentua.

En tarkoittanut siis kehitysvammaisia, vaan tämmöisiä pikkasen "tyhmempiä" kavereita.

Niin, toisia masentaa valinnan vaikeus ja toisia se, että ei ole mistä valita. Ja miksi 16v pitäis edes päättää, mitä tekee loppuelämänsä?

Ei nyt ihan noin kirjaimellisesti pitäisi tulkita. Tarkoitin lähinnä sitä että jo nuoresta iästä lähtien alkaa oravanpyörän polkeminen päätöksien ja stressaamisen ihmeellisen maailmaan.

 

[risumies]

Fuhrer: -Miks alkaa? Miten sellainen voi edes stressata, jolla ei muuta pyöri päässä kuin pullo ja pillu näin lievästi kärjistäen? Ja tuo "oravanpyörä" nyt on ihan pelleilyä, jossei kiinnosta normirytmit niin tekee sitten toisin, aivan kuten parhaimmaksi näkee. Jos mä olen oikein ymmärtänyt, niin meillä suomessa on vapaus tehdä tai olla tekemättä. Eli joko hyppää siihen "oravanpyörään" tai jättää hyppäämättä, ei se sen kummempaa ole.

"Tarkoitin lähinnä sitä että jo nuoresta iästä lähtien alkaa oravanpyörän polkeminen päätöksien ja stressaamisen ihmeellisen maailmaan."


Ja juu, enköhän mä ymmärrä sun pointin kuiten, joten nou hätä. Mä en vain näe siinä ongelmaa. No, tieten jos "ympäristö painostaa" johonkin muottiin, niin se ahdistaa pientä, mutta pakkoko se siihen muottiin on silti asettua? Ja jos tuollainen valinnan vaikeus on pahin mikä ahdistaa, niin mä näkisin että sillon menee kyllä vielä mun makuun melkoisen hyvin. Jossei tuollaisia tunteita/tuntemuksia opi käsittelemään, niin mahtanee masentaa myöhemmin, kun tulee oikeasti vaiketa tilanteita elämässään eteen.

 

[Stash]

Fuhrer: -Miks alkaa? Miten sellainen voi edes stressata, jolla ei muuta pyöri päässä kuin pullo ja pillu näin lievästi kärjistäen? Ja tuo "oravanpyörä" nyt on ihan pelleilyä, jossei kiinnosta normirytmit niin tekee sitten toisin, aivan kuten parhaimmaksi näkee. Jos mä olen oikein ymmärtänyt, niin meillä suomessa on vapaus tehdä tai olla tekemättä. Eli joko hyppää siihen "oravanpyörään" tai jättää hyppäämättä, ei se sen kummempaa ole.

On hienoa, jos sinulle kaikki on noin helppoa. Suurelle osalle ihmisistä ei kuitenkaan ole. Jos olisi, eihän tässä kenelläkään mitään sairauksia ja mielialaongelmia olisikaan. Onhan se nyt itsestään selvää, että ympäristön vaikutukset ovat moniulotteiset eikä välttämättä monikaan asia ole pelkästään omassa kädessä. Lisäksi se oman elämänhallinta nimenomaan vaatii sitä opettelua eikä todellakaan tapahdu käden käänteessä. 16-vuotiaalta en nyt ainakaan sitä odottaisi, ja suurella osalla aikuisistakin on oman identiteetin ja elämänhallinnan osalta helvetisti töitä tehtävänä.

Siinä olen ihan samaa mieltä, että ne lääkkeet eivät ole mikään ensisijainen ratkaisu, vaan tulevat kyseeseen vasta sitten, kun ongelmasta ei ole muuta poispääsyä (ts. sitten kun aivokemia on niin hallitsevasti vinksallaan, että sen korjaaminen kognitiivisin keinoin on erittäin vaikeaa tai mahdotonta). Samoin voivottelu ei varsinaisesti auta asiaa, vaan ratkaisujen etsiminen ja itsensä/elämäntyylinsä syvällisempi tarkastelu. Ongelmahan onkin siinä, ettei tuo ole mitenkään aivan helppoa. Kaikki ne, joilla on joitain ongelmia itsensä kanssa ollut, tietävät tuon.

 

[HeatN]

Fuhrer: -Miks alkaa? Miten sellainen voi edes stressata, jolla ei muuta pyöri päässä kuin pullo ja pillu näin lievästi kärjistäen? Ja tuo "oravanpyörä" nyt on ihan pelleilyä, jossei kiinnosta normirytmit niin tekee sitten toisin, aivan kuten parhaimmaksi näkee. Jos mä olen oikein ymmärtänyt, niin meillä suomessa on vapaus tehdä tai olla tekemättä. Eli joko hyppää siihen "oravanpyörään" tai jättää hyppäämättä, ei se sen kummempaa ole.

Ei sellainen ihminen varmaan stressaakaan ja eikös Fuhrer juuri tarkoittanut niitä kavereita puhumalla hitaammista ihmisistä? Sellaiset ihmiset, jotka osaavat elää tätä hetkeä, murehtimatta huomisesta ja jotka eivät muutoinkaan kuluta aikaansa miettimällä (liikaa) yhteiskunnallisia, yleismaailmallisia tai omaa itseään koskevia asioita, eivät stressaakaan siinä määrin, että masentuisivat.

Nuori ei välttämättä vielä ymmärrä omien olojensa lähdettä vaan ajattelee, että vika on itsessä, kun ei jaksa tai tuntee niin kuin tuntee. Aikuisella (useimmilla) on jo sen verran perspektiiviä, että he ymmärtävät, mistä tietyt olotilat johtuvat. Eri asia on, pystyykö näihin itse vaikuttamaan helposti. Se vie kuitenkin aikaa ja vaatii tukea.

Ja juu, enköhän mä ymmärrä sun pointin kuiten, joten nou hätä. Mä en vain näe siinä ongelmaa. No, tieten jos "ympäristö painostaa" johonkin muottiin, niin se ahdistaa pientä, mutta pakkoko se siihen muottiin on silti asettua? Ja jos tuollainen valinnan vaikeus on pahin mikä ahdistaa, niin mä näkisin että sillon menee kyllä vielä mun makuun melkoisen hyvin. Jossei tuollaisia tunteita/tuntemuksia opi käsittelemään, niin mahtanee masentaa myöhemmin, kun tulee oikeasti vaiketa tilanteita elämässään eteen.

En usko, että tässä haettiin samanlaiseen muottiin asettumista vaan nimenomaan sen löytämistä, missä on omat rajat siellä oravanpyörässä. Tottahan on, että työ- ja elinympäristö ovat muuttuneet henkisesti kuormittavammiksi samaan aikaan kun fyysisen kuormittavuuden osuus työssä on vähentynyt. Ei liene kukaan kiistä talousajattelun tunkeutumista läpi yhteiskunnan lohkojen, jossa siis asiat määrittyvät tehokkuuden, määrällisyyden ja nopeuden kautta. Ja se on sitä oravanpyörää ympättynä tavoittellisuuteen, kilpailuun ja oman edun tavoitteluun.

 

[Jam]

Prozacia koko kansalle!

:D itelle ei toi mehu niin hyvin sopinut. Tuppaa laukomaan maniaa :D

 

[dreca]

Mikä on?

Pyydän anteeksi jo jos aloitin turhaan uuden ketjun, yritin kyllä käyttää hakua tuloksetta.

Ihmettelisin että mikä ihme minulla mahtaa olla, kun elämänhalut täysin nollissa. Tämä kaikki alkoi n. 8kk sitten kun pitkä parisuhde meni poikki. Sillon oli hauskaa bilettää paljon ja tehdä mitä lystää. Mutta jotenkin jääny tuo bilettämis vaihe päälle ja tuntuu kun hukkuisi stressiin.
Jatkuvasti unettomia öitä, työmotivaatiot TÄYSIN nollassa, ei vaan kiinnosta tehdä mitään jos pitäisi saada aikaan jotakin niin senkin väkisin.. jatkuvasti tunnen että olisin yksinäinen.

Lähinnä kirjoitin tämän kysyäkseni että onko kellään muulla ollut samanlaista?

 

[LihasMidas]

Ikävä kyllä toi on aika perus juttu kun eroaa, se on tapa käydä asiaa läpi ja siirtää surua tuonnemmas siis juomalla ja vetämällä kaiken vituiks..Siitä nauttii sen hetken, mut suosittelen lopettelemaan ja tajuamaan että satutat itteäs jos jatkat..Elämä kyllä jatkuu, kesä tulee ja tuo tullessaan auringon, uusia tyttöjä ja jossei muu piristä ni käys tekee jotain mistä pidät ja mitä et ole kuitenkaan aikoihin tehnyt, voimia!

EDIT: Ennen kaikkea ota hetki omaa aikaa, ilman stressiä, ilman mitään sen kummempaa..

 

[Huppe]

Otsikko olisi voinut olla hieman kuvaavampi? No masennuksesta löytyy paljon aiempia ketjuja, tässä nyt yksi ensi hätään, näyttäisi alkavankin lähes samoin sanoin:
http://www.pakkotoisto.com/yleinen-keskustelu/89058-masennus/

 

[Pyr0]

Pyydän anteeksi jo jos aloitin turhaan uuden ketjun, yritin kyllä käyttää hakua tuloksetta.

Ihmettelisin että mikä ihme minulla mahtaa olla, kun elämänhalut täysin nollissa. Tämä kaikki alkoi n. 8kk sitten kun pitkä parisuhde meni poikki. Sillon oli hauskaa bilettää paljon ja tehdä mitä lystää. Mutta jotenkin jääny tuo bilettämis vaihe päälle ja tuntuu kun hukkuisi stressiin.
Jatkuvasti unettomia öitä, työmotivaatiot TÄYSIN nollassa, ei vaan kiinnosta tehdä mitään jos pitäisi saada aikaan jotakin niin senkin väkisin.. jatkuvasti tunnen että olisin yksinäinen.

Lähinnä kirjoitin tämän kysyäkseni että onko kellään muulla ollut samanlaista?

Mulle kävi melko samalla lailla kun tuli "ero". Ensin oli ihan nastaa päästä menemään ja bilettää, mutta muutamien kuukausien päästä hohto oli kadonnut ja yksinäisyys asettunut seuralaiseksi. Eipä tämä elämä nykyäänkään mitään raposta ole. Salia ja työtä. Ei oikein mikään kiinnosta ja onnen tunteita ei ole oikeastaan ollenkaan. Ajattelin että kun kesä lähestyy, niin se tästä paremmaksi muuttuu, mutta eipä vielä ole suuntaa vaihtanu. Meneehän se näinkin. Ehkä se elämä onkin juuri tätä. Harmaassa loskassa tarpomista ja työntekoa. Kuka tietää...

eDit: ..ja näköjään siirretty masennusketjuun. No en silti ole masentunut. :D

 

[Rawjunk]

Mulle kävi melko samalla lailla kun tuli "ero". Ensin oli ihan nastaa päästä menemään ja bilettää, mutta muutamien kuukausien päästä hohto oli kadonnut ja yksinäisyys asettunut seuralaiseksi. Eipä tämä elämä nykyäänkään mitään raposta ole. Salia ja työtä. Ei oikein mikään kiinnosta ja onnen tunteita ei ole oikeastaan ollenkaan. Ajattelin että kun kesä lähestyy, niin se tästä paremmaksi muuttuu, mutta eipä vielä ole suuntaa vaihtanu. Meneehän se näinkin. Ehkä se elämä onkin juuri tätä. Harmaassa loskassa tarpomista ja työntekoa. Kuka tietää...

Mullakin on vähän samaa vikaa, tekee aina asiat samalla tavalla ja odottaa eri lopputulosta. Ihan kuin ne asiat itsestään muuttuis, ainakaan parempaan suuntaan.

 

[fuufaa]

Pyydän anteeksi jo jos aloitin turhaan uuden ketjun, yritin kyllä käyttää hakua tuloksetta.

Ihmettelisin että mikä ihme minulla mahtaa olla, kun elämänhalut täysin nollissa. Tämä kaikki alkoi n. 8kk sitten kun pitkä parisuhde meni poikki. Sillon oli hauskaa bilettää paljon ja tehdä mitä lystää. Mutta jotenkin jääny tuo bilettämis vaihe päälle ja tuntuu kun hukkuisi stressiin.
Jatkuvasti unettomia öitä, työmotivaatiot TÄYSIN nollassa, ei vaan kiinnosta tehdä mitään jos pitäisi saada aikaan jotakin niin senkin väkisin.. jatkuvasti tunnen että olisin yksinäinen.



Lähinnä kirjoitin tämän kysyäkseni että onko kellään muulla ollut samanlaista?

Moi Dreca.

Toi on tuttu tunne. Viime kesänä itsekkin erosin 3vuoden suhteesta ja samaan syssyyn rahahuolia ja olkapääleikkaus. Voin sanoo, että oli rankkaa ! Siinä menee ihminen aika paskaan jamaan henkisesti ja fyysisesti, ei päässyt käden takia treenaamaan, kaikki motivaatio hukassa ja mielessä pyöri vain että miten mä nyt selviän näistä lainoista, kun muijan kaa kaikki hoidettiin ennen puoliksi.

En oikein hakenut mitään apua mistään silloin, päätin vain että nyt on otettava itseänsä niskasta kiinni ja ruvettava taas elämään. Noh käsi parani, elämäntavat parani, motivaatzionit löytyivät ja exä häipyi mielestä.

Sillon sitä luuli alkoholin ja roskaruuan auttavan pahaan oloon, mutta kyllä se on terveelliset elämäntavat,treeni ja arjen rutiinit <3.

PS: Rahahuolia on aina, mutta elämä on paljon jännenpää kun ei oo aina uuden auton verran rahaa tilillä

 

[Joane]

Aihetta on voitu sivutakin jo, pahoittelut, etten jaksanut lukea ihan koko ketjua. Paljon oli hyvää keskustelua kyllä.

Mitenkään vähättelemättä masennusta oikeana sairautena haluan kertoa seuraavaa. Itse sain ensimmäisen masennusdiagnoosin 18-vuotiaana, lääkkeet kouraan, noin vuosi juttelua mtt:ssä, ja sitten alkoi tuntua siltä, että on PAKKO päästä normaalielämään. Menin takaisin kouluun. Välillä oli enemmän ja vähemmän taistelua mm. hillittömän väsymyksen ja sen tuottaman häpeän takia "miksi minä en jaksa kuten muut?". Tästä seurasi sosiaalista ahdistusta ym, ja olin taas sairaslomalla ja napit käteen.

Palasin kouluun ja pääsin töihin heti valmistuttuani, ja aina mietin, että miksi minulle kaikki ottaa niin koville? Olen kuitenkin fiksu ja tunnollinen, joten taistelin ja taistelin. Viime syksynä tuli totaalinen stoppi, en kertakaikkiaan jaksanut enää mitään. Menin työterveyteen, nappia taas, ja viikko kerrallaan sairaslomaa. Lopulta jätin työni kaiken häpeän takia, pelkäsin, että minua pidetään vain laiskana lintsarina. Työterveydessä kävin kolmella eri lääkärillä. Kun työt loppui, jouduin tietysti julkisen puolen hoitoon. Noh, nappia taas ja sairaslomaa. Kolmen kuukauden jonotus psykiatriselle poliklinikalle. Sielläkin ehdin saada uudet lääkkeet, kunnes kerroin sivuoireista ja verenpaineeni sattumalta mitattiin. Lukemat olivat huikeat nuorelle, hoikalle naiselle. Sitten minut vihdoin passitettiin kilpirauhastestiin, ja sieltähän se vastaus löytyi, kilpirauhasen vajaatoiminta. Yhtäkkiä kaikille oireille tuli selitys yhdellä pienellä verikokeella, ja jo pelkästään diagnoosi helpotti oloani uskomattoman paljon. Minun ei tarvinnutkaan enää syyllistää itseäni siitä, etten pysy nyky-yhteiskunnan vauhdissa, vika on koko ajan ollut hormonaalinen. Ja kauanko tähän diagnoosin saantiin meni? Kahdeksan vuotta, menetetty hyvä työ, lukemattomia sosiaalisia kontakteja ja tapahtumia jäi kokematta.

Joten, pyytäkää hyvät ihmiset tämä testi mahdollisimman pian. Oireet ovat moninaiset, ja niitä usein hoidetaan vaikeana masennuksena. Nuorena myös helposti kompensoi oireita vielä sillä nuoruuden innolla. Masennus on sairautena tosi, mutta olisin kovasti toivonut, että olisin saanut tämän tiedon jo 18-vuotiaana ja sitä olisi voitu hoitaa kunnolla alusta asti. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja koen saaneeni uuden elämän, vaikka samalla sain elinikäisen sairauden.

 

[Vurki]

Hei kaikki

Tein elämäni järjettömimmän tempun. Muutin Lontooseen ja nyt kolmen viikon kuluttua tajuan, että olen todennäköisesti ollut masentunut pitkään - vaihtelevalla vakavuusasteella todennäköisesti vuosia, mutta selkeästi n. yhden vuoden. Hommat ei todellakaan ole sujuneet niin kuin oli ajatus. Nyt on jouduttava nukkumaan, mutta lyhyesti, sitä tulin kysymään teiltä että millaista lähestymistapaa asiaan suosittelette? Vaikka masennuksen tajusin vasta nyt, olen ollut hereillä erinäisistä ongelmistani monta kuukautta ja tavallaan valmistautunut niiden hoitoon. Masennuksen kukistaminen lähtee siis välittömästi tarmolla käyntiin, onneksi en ole nyt sellaisessa sängynpohjallamakaamistilassa. Mulla on Suomessa hyvä perhe vastaanottamassa mut, ei siinä mitään. Ennen kuin teen hätiköityjä päätöksiä: millä tavalla varmistaisin asian? Lääkärin ajatustahan tässä kaivataan, psykiatrin toki mielellään. Palaanko saman tien Suomeen ja kiikutan itseni kallonkutistajalle ja jatkan siitä kuntoutusprosessilla, vai voisinko jotenkin saada ammatti-ihmisen näkemystä täältäkin että voisi miettiä onko pakko palata, ainakaan heti? Jos menee täällä yksityiselle kutistajalle... kai ne siitä kirjoitetut laput on Suomessakin ihan validia tavaraa. En oikein tiedä millä tavalla lähestyä asiaa. Haluan mahdollisimman nopeasti ammattilaisia avuksi.

Kiitän

 

[Aschenisto]

Masennus on sinällään pirullinen tauti, kun se on helposti ennaltaehkäistävissä, mutta jos toisaalta siihen sairastuu, niin pohjalta on erittäin vaikea nousta ylös. Pitää olla tietynlaista henkistä kypsyyttä ja itsetietoutta, niin välttyy masennukselta. Itse näen masennuslääkkeet plaseboksi ja sellaiseksi, joita ei kannata mennä napsimaan saadakseen aivokemiansa kuntoon. Masennuksen ennaltaehkäisyyn ja sen parantamisessa pääsee aika pitkälle:

- Liikkuu säännöllisesti ja syö terveellisti. Näin keho pysyy terveenä ja keho sekä mieli yhteys on aina läsnä ihmisen elämässä.
- Pitää huolta siitä, että ajattelee posiitivisesti ja näkee itsensä mahtavana, itsevarmana. Masennus on seurausta yleensä siitä, että negatiiviset ajatukset pyörivät noidankehään siihen asti, kunnes ne imee kaiken energian, ilon sekä mielenkiinnon elämästä. Menee vaikka peilin eteen pariksi tunniksi sanomaan, kuinka rakastaa itseään ja kuinka mahtava, itsevarma ja seksikäs onkaan. Ne antaa itselleen positiivista energiaa ja vibaa ja saa hyvälle tuulelle. Yksi hyvä keino on herätessään aina sanoa, että mistä on kiitollinen. Se vie maanpinnalle. Itse olen tehnyt noita aika kauan ja tiedän itsestäni, ettei mikään saa mua masentumaan ja luovuttamaan paitsi nyt jo menettää mulkkunsa, näkökykynsä jne, niin ehkä silloin :D
- Unohtaa turhat stressit. Elämässäni olen ilmeisesti liian idiootti stressaamaan, kun ylioppilaskirjoituksissakin olin ihan rento, enkä oikein murehtinut moisesta pikku koitoksesta. Bilettäminen, alkoholi (sopivasti) ja naiset sekä miehet on parhainta lääkettä masennusta vastaan! Siis ihan elämästä nauttiminen.
- Masturbaatio minimiin. Jos runkkaa kolme kertaa päivässä, niin ei ihme, että päivittäin on veltto ja sellainen olo, ettei ole energiaa oikein mihinkään ja ajatuksekin harhailee ja tunteet on vuoristoradassa.
- Lisäravinteina Lithiumia, D-vitamiinia, Omega kolmosta, naamariin. Ne tekee ihmeitä.

 

[Disturbed Ninja]

4 vuotta ollu masennusta, joillekkin auttaa osasto, mulle ei. Viikon olin oulussa suljetulla peltolassa, sitten siirrettiin liminkaan avohoitoon. Puolisen vuotta oli. Ihan jees oli mutta ei se elämä hymyilly sielläkään. Eikä hymyile hirveesti vieläkään. Ainoa mikä vähäänkään on auttanu masennukseen on tyttöystävä mutta edelleen vaivaa ja ahdistus on yhtä helvettiä. Opamox lääkitys oli, 7kk sallitun 3kk sijaan, pieni koukutus tuli mutta siitä päästiin. Toisaalta sitä toivois että sais jotain rauhottavia, nämä masennuslääkkeet vois tosin heittää helvettiin. Yhtä lääketieteen rulettia missä asiakas harvoin voittaa. Siltä ainakin tuntuu aina välillä ku kokoajan ollaan nostamassa ja vaihtamassa lääkitystä. Seronil oli puolitoista vuotta, nyt ollu efexor / venlaflaxin. Samalla tuo unilääke muutettiin melatonista ketipinoriin, mitä käytetään samalla mm. skitsofrenian hoitoon ym. Pitäis olla mielialalääkekin. 50mg annos on jees, mulla on 100mg tabletit. Jos pitää aikasin herätä, ottaa ton 50mg, 2 tuntii niin kuukahtaa. 100mg niin putoaa 20 minuutissa ja vaikka ois ottanu ilta 8 niin herää yleensä siinä 2-3 päivällä. Meleko tujua.

Nyt Seinäjoelle muutto pikkuhiljaa käynnissä, sosiaalityöntekijän kans juteltiin et mitä hoitoa täällä sit pitäs hommata. Tavallaan ei kiinnostais enää ainakaan osastohoito, saapa nähä mitä keksitään.

 

[Kaakku84]

- Pitää huolta siitä, että ajattelee posiitivisesti ja näkee itsensä mahtavana, itsevarmana...

- Unohtaa turhat stressit...

Nämä ohjeet puree masentuneeseen yhtälailla, kun sanoo jotenkin muuten sairaalle, että lakkaa sairastamasta ja olet taas terve. Ennaltaehkäisyssä tuollainen voi jokseenkin toimia, mutta stressaamattomuuden ja itsevarmuuden taustalla on kuitenkin koko ihmisen perintönä ja elämänkokemuksena saatu (sisäinen ja ulkoinen) elämä. Ei yksilö noilla taikatempuilla mitään paljoa muuta, jos taipumukset ovat valmiiksi aivan vastakkaiseen suuntaan. Ja kuka "ennaltaehkäisee" oman masennuksensa puhkeamista noilla keinoin, jos jo valmiiksi on stressitön ja positiivinen. Tarve muutokseen tulee vasta sitten kun on hätä.

 

[Vurki]

^^ Jep. Ei nuo ohjeina turhia ole, ne on hyvä iskostaa päähän, koska siinä vaiheessa kun masennus alkaa hellittää (esim. lääkityksen ansiosta) noiden ohjeiden noudattaminen alkaa olla mahdollista, ja sitä kautta voidaan nopeuttaa parantumista ja ennaltaehkäistä uudestaan sairastumista. Mutta tosiaan yksi kamalimpia asioita mitä voi masentuneelle tehdä, on mennä hokemaan että piristy. Se meinaan vituttaa masentunutta aika urakalla, pahimmassa tapauksessa ajaa syvemmälle masennukseen koska kokee että tulisi olla iloinen jne., mutta ei paljoa hymyilytä. Voi mennä itsetunto aika romuksi.

 

[Kaakku84]

^ Samaa mieltä kyllä, mutta kun noiden asioiden pitäisi mielestäni itsestään korjaantua siinä paranemisprosessin (lääkityksen/terapian) kuluessa, jos ne ovat yleensäkään koskaan olleet kunnossa. Tuo ohjeistus kun kuulostaa hirveältä myrkyltä, jos niitä noin tarjoillaan tilasta kärsivälle, vaikkakin parantuvalle. Vaikea asia, mutta masentuneen täytyy itsensä ymmärtää oma tilansa kokemuksiensa kautta ja ottaa se omakseen. Ei auta mitään, jos vaikka ollaankin "parantumassa" ja kun pari viikkoa on ollut parempaa, niin sitten pitääkin jo ottaa itseään "niskasta kiinni" ja alkaa olemaan "mies(/nainen)" tms.