Mulle on vasta viime aikoina alkanut valkenemaan myös tuo mielen sairauksiin liittyvä fysiologinen puoli, joka ei ole mitenkään merkityksetön. Paitsi toi, että mielen oireet sinänsä muokkaavat esimerkiksi serotoniinintuotantoa, niin on jännä ajatella, että ihan fysiologis-ravitsemukselliset syyt saattavat olla sen masennuksen kehittymisen takana. Esimerkiksi pitkäaikainen stressi ja/tai fyysinen rasitus yhdistettynä huonoon palautumiseen (esim. puutteellinen ravinto, hormonaalinen epätasapaino) saattaa muokata sitä aivojen välittäjäaineiden toimintaa väliaikaisesti tai jopa pysyvästi ja aiheuttaa mielialahäiriöitä. Aina ajatellaan, että masennuksen kehittyminen vaatii jotain poikkeuksellisia elämänkulkuja tai huonot lähtökohdat, mutta välttämättä se ei olekaan niin. Kun se elämässä koettu rasitus vielä yhdistetään kunkin yksilölliseen kestokykyyn (esim. 5HTT-serotoniinin kuljettaproteiinin tyyppi, HPA-akselin kestokyky) ja yksilöllisiin toimintatapoihin (vahva kontrolliorientaatio, kilpailuhenkisyys, aktiivisuus, murehtiminen..), ei todellakaan pystytä aukottomasti päättelemään, ketkä lopulta masentuvat.
Joku myös huomautti, että masentunut ei välttämättä ymmärrä tilaansa kuin vasta sitten, kun olo on parempi. Mulla on mennyt pitkään myöntää, että omassa elämässä on ollut niitä masennusjaksoja, etenkin, kun ne eivät ole elämää mitenkään sekoittaneet. Mä olen aina pystynyt hoitamaan kaikki "ulkoiset asiat" mallikkaasti, mutta muuten oleminen on ajoittain tuntunut merkityksettömältä ja turhalta; noi kiinnostuksen puute -jutut eivät ole mitenkään vieraita. Ja mitä merkitystä elämän sujumisella ulkoisesti on, jos yksilö ei itse saa siitä mitään nautintoa? Mutta meillähän lääketiede ei halua huomioida kuin ne, jotka ovat todella pahassa tilanteessa ja jo työkyvyttömiä. Kauniisti puhutaan kyllä ennaltaehkäisystä, mutta todellisuudessa sellainen ihminen, joka kokee olevansa matkalla kohti sairautta, ei juurikaan saa ymmärrystä yhteiskunnalta eikä lääkäreiltäkään. Kai ihmisellä pitäisi olla oikeus saada pahaan oloonsa apua ilman, että se on mahdollista diagnosoida joksikin F-koodiksi? Tästä päästäisiin kätevästi lääketieteen kritisointiin, mutta jääköön toiseen kertaan.
Parin masennuksen jälkeen olen itse oppinut jotenkin tutkimaan itseäni uudella tavalla ja jäsentelemään omia ajatuksia ja välillä vain olemaan ja kuuntelemaan mikä itseä kiinnostaa ja mihin haluaa mennä. Pysähtymään ja funtsimaan että onko nyt kaikki okei, onko tässä hyvä olla vai tekiskö jotain muuta. Tavallaan yliopiston suoma vapaus omiin opintoihin on ollut loistava juttu. On saanut miettiä rauhassa ja välillä opiskella hitaammin ja miettiä mikä kiinnostaa ja mikä ei. Kun on alkanut olla oma pää paremmin hallinnassa ja uskaltanut puhua omista ongelmistaankin läheisille niin on osannut suhtautua paremmin myös vastoinkäymisiin.
Tämä on mun mielestä todella tärkeää ainakin niiden kohdalla, jotka vielä kykenevät psyykkisin keinoin kontrolloimaan tilaansa. Vaikeassa masennuksessahan tuo ei välttämättä enää onnistu. Omalla kohdallani juuri niiden omien tavoitteiden ja arvojen pohdinta sekä energian suuntaaminen asioihin, joita todella haluaa tehdä, on ollut olennaista. Tuo pohdinta vain vaatii aika paljon aikaa ja energiaa eikä ole siksi mitenkään erityisen helppoa: täytyy olla jo todellista halua muuttaa jotakin elämässään.
Tuohon liittyen olen itse järkeillyt, että nuorten aikuisten masennusten takana saattaa olla usein juuri se valtava kuormitus, mikä oman elämän suunnan ottamisesta ja sen oman identiteetin muotoutumattomuudesta tulee. Ei vielä oikein tiedä, mitä todella haluaakaan ja mikä on elämässä tärkeää. Samaan aikaan elämässä on paljon elämänrakenteeseen liittyviä muutoksia, kuten ihmissuhteiden vakiintumattomuutta, muuttoja, työpaikan vaihdoksia, opiskelukuormitusta (tai kahden edellisen vuorottelua). Yhteiskunnan vaatimukset koetaan tavallaan suurempina samalla, kun se pohjakin on vielä suhteellisen heikoilla. Ei oikeastaan ole mikään ihmekään, että 16 ja 30 ikävuoden välissä masennusjaksot ovat yleistyneet.
