Kuka muistaa Ykkösdokumentin I had a dream(Toteutunut unelma), eli maamme virallisen rasismin vastaisen kanavan esittämän ohjelman Somalian bantuista Kenian pakolaisleireiltä matkalla kohti unelmaa eli Salt Lake Cityä.
Tämä dokumentti oli ilmeisesti vahingossa päässyt Yle:lle, koska sen sisältämä materiaali oli vähintäänkin keskustelua herättävää. Miehet leirillä ollessaan koulutuksessa mm. kyselivät USA:n laeista tyyliin:
-kertoja: Yhdysvalloissa ei saa hakata vaimoa.
-bantu: Eikö silloinkaan jos kukaan ei näe tai kuule?
-kertoja: Jenkeissä ei voi mennä alle 18-vuotiaan kanssa naimisiin.
-bantu: Entäs jos menee salaa?
-kertoja: Mitä aiot tehdä työksesi jenkeissä?
-bantu: (Hillittömän bongo-rumpujen rummutuksen ja tanssin keskeytyksen jälkeen hetken hiljaisuus, sitten
Alan rumpaliksi.
Jossain vaiheessa dokumenttia tytöt kikattelivat pojille, jotka eivät oikein hallinneet viljan murskauksen taitoa: -Jenkeissä teidänkin pitää opetella tekemään töitä.
Siinä vaiheessa dokumenttia, kun kyseiset bantut pääsivät USA:n oli varsin hassuja pätkiä.
Ensimmäisenä lennon jälkeen ihmeteltiin bussissa kohti tulevaa asuinpaikkaa, ettei täällä ole edes peltoja, eihän täällä kukaan edes voi tehdä töitä.
Kaverit saapuivat Salt Lake Cityyn ja näkivät aiemmin paikalle saapuneita bantuja.
Vanhat kaverit olivatkin siellä jo ajelemassa amerikan raudalla räppi soiden liian suuret vaatteet päällä, lippalakit vinossa, ihan kuin oikeat gheton asukit.
Ensimmäisenä iltana taisi tulla poliisi paikalle, kun parikymmentä bantua juhli ja lauloi pienessä kämpässä pitkin yötä, alakerran asukeiden piti mennä aamulla töihin.
Seuraavassa kohtauksessa oltiinkin jo ostoksilla muovikortti kädessä, uskomatonta, täältä kaupastahan saa kerätä ostoskärryihin mitä vaan ja sitten näyttää kassalle korttia ja kotiin syömään. Kukaan ei tarvitse rahaa.
Puolen vuoden päästä olikin tilanne jo ihan toinen, siellä ei ilmeisesti makseta toimeentulotukea kuin tietyn ajan.
Ja kaiken tämän aiheuttivat paikalliset mormonimammat, jotka hyvää hyvyyttään kalustivat kavereille asunnot valmiiksi, keräsivät kolehtia ja itkivät heidän kohtaloaan Somaliassa, katselivat kuvia kärsivistä perheistä mormonikirkossaan, ja ennen kuin bantut saapuivat häipyivätkin takaisin kivoille asuinalueilleen, joissa ei takuuvarmasti asunut yhtäkään bantua.
Näin se suunnilleen taitaa olla meilläkin.