Kun liikkuminen muuttuu pakkomielteiseksi..

[Harmaamalva]

Pakko kommentoida tätä ketjua, kuulostaa niin surullisen tutulta...aloitin tonne uuden ketjunkin aiheesta ´kun kroppa sekoaa`mut täällähän te muut enemmän ja vähemmän häirintyneet ootte Täällä on siis yks ittensä totaaliseen ylikuntoon ja säästöliekille puskenut suorittajatyyppi. Kroppa on antanut merkkejä ylirasituksesta viime syksystä lähtien mutta minä se vain lisäsin vauhtia mitä enemmän väsytti ja ahdisti...jouluna olin muutaman viikon sairaslomalla uupumuksen takia mutta kun pahin oli ohi, meno ja treenit vain koveni ja syöminen ja lepääminen väheni. Nyt on tilanne sikäli hyvä et pari viikkoa sitten vihdoin tulin järkiini, myönsin ittelleni, miehelle ja parille kaverille kärsiväni syömishäiriöstä. Aloin (muka) syömään enemmän, mitä en kyllä pysty tekemään, nytkin maha kurisee mut ei vaan voi. No, PT on hankittu jolta toivon saavani apua syömiseen. Mutta kyllä kai tässä taitaa olla aikamoinen ylikunto päällä, kroppa on ihan sekaisin, olen epämääräisesti kipeä ja olo on tosi huono, päätä särkee ja kurkkuun sattuu ja oksettaa...nälkä on muttei kuitenkaan. Stressi on tajuton, haluaisin nyt vain hoitaa (lue:suorittaa) tän asian kuntoon ja alkaa tas treenaamaan, järkevästi kylläkin, sen olen ittelleni luvannut. Kroppa tuntuu reagoivan stressiin aika pahasti, tuntuu että olo on koko ajan huonompi ja nestettä on selkeesti alkanut kertyä...sanoinkuvaamattoman ahdistavaa kun ei mene vaatteet päälle! Mutta teille muille aamuliikkujille voin sanoa et yllättävän nopeesti siihen tottuu ettei aamulla pääse treenaamaan, ittellä on ollut nyt pakko totutella kun loman aikana kroppa sanoi sopimuksen irti ja ei kestä tällä hetkellä edes kevyitä kävelylenkkejä...eli mulle tapahtui se pahista pahin, eli totaalinen liikuntakielto. Siinä onki sulateltavaa...ja samaan aikaan tähän turvonneeseen kroppaan pitäis tunkea ruokaa entistä enemmän...en siis todellakaan tiedä miten onnistun siinä. Mut tässäpä sitä onkin sitten aikaa lukea kaikki maailman elämänhallintaoppaat ja itsensähyväksymisopukset Mutta ihana tietää et ei oo ainut joka näiden asioiden kanssa painii...mä kyllä olen jo oppinu läksyni, toista kertaa en itteeni tähän jamaan päästä. Nyt vaan toivon et ei kerkeis ihan älyttömästi kiloja kertyä ja alkais ees hiukan näkyä valoa tunnelin päässä...

 

[Nannax]

En ymmärrä sitä miksen voi olla itseeni tyytyväinen. Tyytyväinen suorituksiini ja siihen mitä oon saavuttanut. Mä olin vielä vuosi sitten sairaalassa osastolla odottamassa kestääkö sydän sitä rääkkiä mitä olin ittelleni pitänyt. Selvisin siitä. Olen päässyt opiskelemaan haluamaani alaa, saanut töitä sieltä mistä halusinkin, alkanut elää ja löytänyt kivan miehenkin rinnalle. En ymmärrä. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti pitäisi pyrkiä vaan parempaan ja parempaan. En koskaan ole "täydellinen". Haluan vaan niin pois tästä. En enää yksinkertaisesti jaksa.

Tuota voi opetella, mutta se vaatii harjoittelua. Se vaatii myös sen, että uskallat kehua itseäsi. Esimerkiksi peilin edessä, sanot itsellesi että olet vaikka hyvä ihminen. Sinulla on kauniit pohkeet. Nätit silmät. Muodokkaat hauikset. Että riität.

Itse tein psykologin vastaanotolla itku kurkussa yhtä harjoitusta, jossa koputeltiin kehon pisteitä ja toisteltiin positiivisia asioita itsestä. Löytyy youtubesta, mutta en muista sen harjoituksen nimeä enää...

 

[jennifit]

"Ironisinta on se että tiedän tasan tarkkaa miten pitäisi syödä ja liikkua. Olen näissä asioissa varmaan jonkun sortin ammattilaisihmisen tietotason vertainen, mutta silti en tee sitä. "Mörkö" pistää hanttiin. Ehkä mun pitää vaan taistella ja pistää vastaan entistä kovemmin."

Eikö totta!! Ja niin raivostuttavaa, että sen TIETÄÄ (ja tosiaan jopa erittäin hyvin, ammattitasolle, asti kuten osuvasti kirjoitat ;) ) ja muut HUUTAA sitä ympärillä, mutta oma peikkopää sanoo piut paut. Mutta ollaanko me tosiaan niin heikkoja, että pelätään sitä ahdistuksen tunnetta? Siinä tapauksessa me ei olla vahvoja, koska pystymme pakottaa itsemme ja kroppaparkamme kaikkeen typerään, vaan aivan saakuran heikkoja, kun ei pystytä pistämään kampoihin!!

Diili huomiselle, jennifit: Jätetään molemmat joku "pakkoliikunta" pois? Tai ainakin jostain kohdasta vähintään 20 min? Kyllä me se tehdään, kaksi huippuunsa asti opiskellutta ja järkevää, kaunista naista Ei pilata tätä kesää enää yhtään enempää, eihän JA SYÖ, NIIN TEEN JO MINÄKIN!! Kolmella tonnilla mennään, tules perässä

Okei diili! oikeesti mää yritän ja lupaan nyt ennenkaikkea itselleni ottaa itteeni niskasta kiinni syömisten kanssa. Ei mikään ihme että tulee ahmimiskohtauksia kun koitan selvitä päivästä tonnin kaloreilla... oon ihan tyhmä.

Mutta vaan me voidaan asialle loppuen lopuks jotain tehdä. Ja sen aika on nyt. Tsemppiä sinnekkin suuntaan, oot ihana ihminen!

 

[Minihiiri]

Myöntäminen taitaa olla ensiaskel, olen ite myöntänyt itselleni ja miehelle että on syömishäiriö, en sitten tiedä onko tää ortoreksiaa ennemmin, joskus tekee mieli oksentaa (ja sen teenkin :face: ) jos alkaa omatunto kolkuttaa herkutteluista. Bulimiaakin on itsellä ollut. Mutta syöminen itessään ei aiheuta ressiä eikä ahdistusta enää niin paljoa, en oo jaksanu enää miettiä mitä olen syönyt ja arvioda oliko liikaa tai liian vähän, otan usein lisää jos tuntuu että mahtuu, oikeastaan se tunne on ihana kun vatsa on sopivasti täynnä!

Liikunta vaan on se juju. Tänään herätessä aivan kamala ahdistus, ihan pahaa teki. No siirryin kuntosalille ja sen jälkeen aivan loistava fiilis, hymy on korvissa, puntti nous hyvin ja tuntu tosi tosi hyvältä! Tän fiiliksen kun sais aina nyt meinaan tehdä oikeasti kolmijakoisella kerran viikossa, päälle yksi vatsa/kylkipäivä ja ihan maks 2 kävelyä tai pyöräilyä, lepoa yritän antaa kropalle ja ens viikolle suunnitteilla että ihan spontaanisti meen ruokien kans, herkuttelen myös jotta peikko saa kovaa kyytiä :D

Ja edelleen olisi hakusessa ja etsinnässä sitä psykiatria tai muuta ammatti-ihmistä. Kenelläkään hyvää tiedossa pk seudulla? tosin olisin vaikka valmis liikkumaan 200 kilsaakin hyvän avun perässä! halu parantua on kova. Ennenkun se ylikunto iskee oikeasti ja kovaa, jollei ole iskenyt jo :( lomakin onneksi lähenee kovaa vauhtia, puntti pois ja korkeintaan rauhallisia kävelylenkkejä tilalle, luonnossa, ilman pakkoa. Monta tavoitetta eikös ;)

Tsemppiä mimmit!

 

[Tiuskis]

Mä en oo näissä asioissa psykologisesti kovinkaan valveutunut kuten esim. BodyMoronie (pointsit sulle), mutta mua kiinnostaisi oppia enemmän. Kysyisinkin, että mitä se "pään sisäinen ääni sanoo", jos pitäisi jättää yksi päivä treeniä välistä ja levätä? Eli mikä on tavallaan se pahin kauhiskenaario ja pelko mitä silloin tapahtuu jos lepääkin yhden päivän? Kun itselläni on tosi vaikea hahmottaa että mitä pakko-oireinen siinä kohtaa ikään kuin ajattelee, etenkin kun tietää (koska on lukenut asiasta ja teoriapohja on hyvä), että lepopäivästä seuraa vaan hyvää. Esim. lihakset kasvaa, palautuu, ihon elastisuus ja ulkonäkö paranee jne kun se on oo hapoilla kokoajan, keho ottaa treeniä paremmin vastaan jne normaalia.

 

[Mopsy80]

^oon miettinyt ihan samaa... Villi arvaukseni on, että ajatuskulku liittyy lihomisen pelkoon ennen kaikkea. Kertokaa uteliaille!

 

[KRIM]

Tänään herätessä aivan kamala ahdistus, ihan pahaa teki. No siirryin kuntosalille ja sen jälkeen aivan loistava fiilis, hymy on korvissa, puntti nous hyvin ja tuntu tosi tosi hyvältä! Tän fiiliksen kun sais aina

Saatko elämän muilta osa-alueilta koskaan näin hyvää fiilistä niin kuin yllä kuvailit? Jos näin ei ole pohtisin millä tolalla se oma elämä on kokonaisuudessaan. Onko liikunta ja syömiset sinulle palkintorangaistus-järjestelmä jostakin henkisen puolen asioista, mitä et ehkä ole osannut yhdistää tähän nykyiseen ongelmatilanteeseen.

Suosittelisin kanssa ulkopuolisella asiantuntialla (psykologi) käymistä, mihinkäänhän ei tarvitse sitoutua. Ehkä se ulkopuolisen ja ammattilaisen näkemys kertomuksistasi aukaisee uusia asioita itsellesi. Psykologeistakin voi etsiä sen mieluisan Stressaavalta ja ahdistavalta kuulostaa Minihiiri tuo sinun elämä :( Tsemppiä.

 

[Savannah-]

Aloitusposti kuulostaa valitettavasti erittäin tutulta ja ymmärrän erittäin hyvin, sillä itselläni oli useampina vuosina melko samanlaisia ajatuksia. Varsinkin toi ettei pystynyt pitämään välipäiviä hyvällä omatunnolla, vaikka treenipäiviä olisi muuten kertynyt jopa enemmän kuin tarpeeksi ja kehokin huusi jo lepoa. Ja stressasi nimenomaan kaikesta syömisestä, eikai ole tullut liikaa kaloreita tälle päivälle yms. Ja vaikka päivä olisi kuinka kiireinen muuten tahansa, niin aina oli jonkinlainen väli liikunnalle löydyttävä. Ja nimenomaan, kaiken takana mieletön lihomisen pelko mikä sinällänsä naurettavaa, sillä sellaisesta ei todellakaan ollut todellista pelkoa sillä liikuntamäärällä. Se on todellakin surullista ja ennen kaikkea ahdistavaa elämää :(

Musta tuntuu, että tuollaiset ongelmat kumpuaa pitkälti juuri siitä etti hyväksy täysin itseänsä, vaikka kuinka yrittää uskotella itsellensä olevansa sinut itsensä kanssa. Ja itseäni on jopa alkanut tietyllä tapaa ärsyttämään se jos koko elämä pyörii vain sen salin ja oman kehon ympärillä, siis nimenomaan pakkomielteisellä tavalla. Miksi pitää olla niin ankara itseänsä kohtaan? Ja mitä se oikeasti edes hyödyttää. Mitä sitten kun ja jos elämässä tulee se hetki eteen kun tapahtuu oikeasti jotain kamalaa mihin ei voi itse vaikuttaa(läheisen kuolema tms), niin yhtäkkiä siinä heittää koko oma arvomaailma kärrynpyörää ja huomaa kuinka mitättömiä ne omat ajatukset ovatkaan olleet. Tämä on varmasti todella kliseistä sanoa näin, mutta mielestäni sitä ei voi koskaan liikaa sanoa. Ja kuten moni muukin sanonut täällä aikasemmin, niin ketä siinä oikeasti yrittää miellyttää olemalla hiukan laihempi, kiinteämpi tai mitä lie on kuvitelmissa? Mun mielestä sekin on todella surullista jos on muuten täysin terve urheilullinen keho, niin sitten kuitenkin peilistä etsii vain hakemalla niitä kohtia mitä voisi parantaa ja stressaa sitäkin entistä enemmän jos jäi yksi treenipäivä väliin. Tuntuu vain niin kovin pinnalliselta ja turhalta ajattelukuviolta.

Mä itse "parannuin" kaikesta typeryydestä(omalla kohdallani se oli juuri sitä) sillä, että jouduinkin yhtäkkiä tilanteeseen missä liikunta-sali-elämäntapa ei todellakaan mahtunut kalenteriin ja mitään salia muistuttavaa ei ollut lähimaillakaan(eikä sen puoleen autoja tai julkisiakaan). Ja ympärillä paljon mahtavia ihmisiä, joille liikuntaan oli paljon terveempi suhtautuminen. Siinä kohtaa seura alkaa pitkällä tähtäimellä tehdä kaltaisekseen. Ja muutenkin elämässä tapahtui niin suuria muita asioita, että arvomaailma todellakin kääntyi ihan uusiksi. Musta oli vaan surullista lukea sekin sun viesteistä, että sulla on jo aamulla ahdistunut olo. Jotenkin tosta tulee väkisinkin mieleen se, että ihan kuin elämisen pitäisi olla jotain suorittamista ja sitten voi illalla nukkumaan mennessä ruksia niitä asioita listalta mitkä on laittanut tavoitteeksi, mutta unohtanut kokonaan elää. En vain ymmärrä sitä, koska mielestäni jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja pitäisi oikeasti olla vain kiitollinen siitä mitä on, koska meillä täällä Suomessa asiat ovat erittäin hyvin. Ja kokeile vaikka iltaisin nukkumaan mennessä listata kymmenen asiaa mistä voit olla kiitollinen juuri siinä päivässä, vaikka edes siitä, että sulla on katto pään päällä jos muuta ei löydy. Auttaa kummasti löytämään sen positiivisemman elämänasenteen.

Mä en niinkään suosittele ammattiapua, vaikka tottakai sekin varmasti loistava apukeino, mutta joskus on ihan hyvä vaihtaa maisemaa hetkeksi johonkin ihan muualle missä on täysin eri elämäntapa ja elämänrytmi. Vierailu jossain köyhemmässä maassa on ainakin itselleni avannut mukavasti silmiä ja varsinkin sen suhteen, että mihin ne omat ajatuksensa oikein kiinnittää. Ja tosiaan yrittää löytää sen toisen nautinnonlähteen mistä saisi saman nautinnon kuin liikunnan tuomasta ilosta.

 

[Nannax]

Mä en oo näissä asioissa psykologisesti kovinkaan valveutunut kuten esim. BodyMoronie (pointsit sulle), mutta mua kiinnostaisi oppia enemmän. Kysyisinkin, että mitä se "pään sisäinen ääni sanoo", jos pitäisi jättää yksi päivä treeniä välistä ja levätä? Eli mikä on tavallaan se pahin kauhiskenaario ja pelko mitä silloin tapahtuu jos lepääkin yhden päivän?

Mullahan ei ole minkaanlaista realistista näkemystä siitä millainen ruokavalio tai liikuntamäärä on hyvä. Siis tiedän kyllä, mitkä ruoka-aineet on oikeesti epäterveellisiä ja lihottavia (roskaruoka, karkit, einekset etc), mutta kun liikutaan sinä harmaalla alueella, eli esim. hiilareissa mun ajatukset asiasta vaihtelee päivittäin. Kyllä mä voin syödä leipää, eikun leipä lihottaa, ei se haittaa jos kerran viikossa syö pastaa, en voi syödä pastaa kun hiilarit on pahoja... Got the point?

Sama liikunnan määrässä. Mun mieli toisaalta sanoo, että mun pitäisi liikkua enemmän, toisaalta taas ajatus salille menosta saattaa aiheuttaa jo ihan oksettavan olon (olen jännittäjä, joten tuo selittää jonkin verran asiaa). Mua eniten pelottaa epäonnistunut treeni, että joku huomaa että nyt ei kulje ja ajattelee, että treenaan aina löysästi. Mun mieli myös toisaalta haluaa aina sanoa, että joka kerta kun harrastaa liikuntaa, sen pitää tuntua tai pitää tehdä paremmin kuin edelliskerralla. Nämäkin vaihtelee päivittäin. Joskus vähän niinkuin "unohdan" että on ihan kalenteriin merkitty lepopäivä ja pelkään ihan todella, että ne vaivalla pudotetut 5kg tulee sen yhden lepopäivän aikana takaisin.

Mun päässä taistelee koko ajan enkeli ja piru, ja piru on suurimmaksi osaksi niskan päällä. Se pieni ääni joka sanoo, etten riitä, olen lihava ja laiska, olen tyhmä kun en osaa. Tuota olen kuunnellut kohta 30 vuotta ja nyt huomaan, etten oikein uskalla edes tehdä asioita. Esimerkiksi salilla painojen lisääminen tai saliohjelman vaihto on sellasia asioita, joita mietin tosi pitkään. Ja mietin myös sitä, onko ohjelmani oikeasti nyt hyvä, tuleeko treenattua kaikki, kehitynkö (laihdunko tällä). Jossakin vaiheessa paine käy aina liian kovaksi ja kaikki repsahtaa. Ei mitään yhden päivän repsuja, vaan saattaa mennä parikin viikkoa, jolloin sängystä nouseminenkin sen itseinhon vuoksi on kovan työn takana. Mutta töihin on pakko mennä.

 

[BonyMoronie]

Täältä löytyy terapeutteja: terapeuttiluettelo

listassa on sekä se pakko-oireista kärsineen ystäväni terapeutti että hänen suosittelemansa terapeutti, jossa ystäväni sisko alkoi nyt käydä, hänkin kärsittyään koko ikänsä.

Luin taas tuota Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää. SUOSITTELEN niin kauhean paljon sitä! Siinä on ihan erilainen lähestymistapa kuin mitä yleensä ajatellaan, että miten ongelmia ratkaistaan. Kun vaikka vain tajuaa peruslogiikan, miten mieli toimii (joskus meitä vastaan), on siitäkin hitsin iso apu.

me ei voida pakottaa mieltämme olemaan hiljaa, että emme saa ajatella tietyllä tavalla tai pelätä jotain tms. Se ei vain toimi. Mutta me voimme oppia tulemaan toimeen mielemme ja ajtustemme kanssa niin, että normaali psykologinen tuska, joka kuuluu elämään ei muutu jatkuvaksi kärsimykseksi, vaan että voimme jatkuvan taistelun sijaan jättää sen taistelutantereen taaksemme, vaikka sodan pauhu vielä kauempaa kuuluu ja alkaa elää täysillä nyt.

 

[Skyte]

Ihanaa, että olet ottanut haasteen vastaan, piti oikein tulla kurkkaamaan ennen perinteistä iltasurffailua
Mulla on tänään kasassa jo 25 minuutin pätkän välttely. Teki silloin pahaa, mutta nyt on hyvä olo.
Menen jatkamaan vielä muutamat voitot (eli ottamaan vastaan karmeat irvihammaspeikot) ja palaan asiaan!

 

[jennifit]

Ylempänä "äänestä" kyseleville. Mulla ainakin se on ihan suoranaisesti sitä että jos ääntä ei tottele niin tapahtuu jotain pahaa. Tässä tapauksessa se merkkaa lihomista, painon käsiin räjähtämistä, ikuista laiskuutta, epäterveellisen ja liikunnottoman elämäntavan kierteeseen joutumista. Järkevä mieli (=oma mieli) tietää kyllä kuinka epärealistisia "mörön" käskyt on, mutta silti niitä on vaikea vastustaa.
Mulla toi "ääni" on vielä hyvin voimakasta laatua. Anoreksiasta parantuessakin mun oma motivaatio oli kyllä huipussaan, mutta silti kamppailu tuntu välillä ihan mahdottomalta. En siihen ulkomaailmassa silloin kyennyt ja senpä takia sairaalaan jouduinkin.

Mutta sitten tähän päivään. Mulla on nyt selvästi taas ylämäki meneillään tän kaiken kanssa.. Heräsin aamulla, hyppäsin vaa'alle joka näytti kilon (!!!!) enemmän mitä eilen. Mä en ymmärrä :( Oon oikeesti varmaan sekottanu nyt kroppani tällä pelleilyllä lopullisesti. Eilisen liikuntoja tuli yhteensä juoksua se 40 minuuttia ja pyöräilyä loppuen lopuksi noin tunti. Lisäksi toki hyötyliikunta. Mun on vaikea olla hetkeekään paikallaan... Olin päivän päätteeks ihan loppu.
Syömiseni ei olleet mallikkaat, aamulla pihistellen se puuro (25g), keso 150 grammaa ja siemeniä pikkusen. Muina ruokina meni puolikas purkki tonnikalaa vedessä, hiukan kesoa, kourallinen siemeniä ja salaattia sekä lautasellinen kaalikeittoa jossa kanaa seassa. Illalla söin rahkan, marjoja ja pähkinöitä ja banaanin. Tässä vaiheessa se lähtikin sitten taas käsistä.. Vähän lisää pähkinöitä, ehkä vielä vähän rahkaa, lisää banaania, lisää sitä ja tätä..
Yöllä en saanut unta. Aamulla soitin itkien äitilleni etten jaksa lähteä juoksemaan. Mä olin yksinkertasesti ihan loppu. Henkisesti ja fyysisesti. Napakasti sain kiellon kotoa olla tänään lenkkeilemättä, joten pystyin antamaan itselleni armoa ja kaaduin takaisin sänkyyn. Nukahdin samantien.

Illalla aijon mennä bodybalanceen. Se on sellaista liikuntaa josta nautin ihan joka kerralla. Muistuttaa mua niistä tanssi- ja taitoluistelu ajoista jollon kaikki oli vielä terveen rajoissa.
Aivan käsittämättömän huonoo omaatuntoo tunnen siitä etten oo ollut juoksemassa. Ehkäpä pitää taas tehdä ennen balancea normaalia pidempi lämmittely juoksumatolla.
Syönyt en oo tänään taas vielä mitään- enhän oo liikkunutkaan. Oon niin tyhmä :(

 

[Skyte]

Pitää vielä saada nakuttaa, että omalla kohdalla yhtena syynä varmasti kaikkeen kouhkamiseen myös on pelko tuuuuuuuleevasta mahdollisesta dieetistä. Kun kerran on karmean syömishäiriö-pakkoliikunnan kautta tiputtanut itsensä lurtsiksi, niin on tavallaan kuolettva pelko, että joutuu siihen uudelleen. Siksi NEROKKAANA pitää itsenaä ikään kuin dieetillä koko ajan - ettei siihen sitten tarvitse ryhtyä.


Kyllä nainen on fiksu ;-)

Mutta nyt ollaan vanhoihin määriin nähden niin paljon paremmilla raiteilla! Niistä lisää...
Mun seikkailuja voi seurata instassa (että keppejäkin kiinnostaa ;-) )!

 

[Skyte]

Syöminen kohsileleen muru!! Sulta on kaikki glygot poissa kropasta, siksi se heittelee kiloilla! Muista, että kuivaan kehoon 1 gramma hiilaria kerää kaveriksi 4 grammaa nestettä. Lisäksi vaikka söisit kuin porsas päivän ajan, ei keho PYSTY varastoimaan rasvaa max. 100 grmmaa enempää päivässä.
Nyt EI ylimäärästä ennen tuntiasi, muuten meidän diili ei pidä!!

 

[Mopsy80]

Et sä Jennifit varmastikaan ole tyhmä, vaan yhä sairas. Miten läheisesi tukevat sinua, entä käytkö jossain terapiassa tms.?

 

[Viiwi]

Mä en oo näissä asioissa psykologisesti kovinkaan valveutunut kuten esim. BodyMoronie (pointsit sulle), mutta mua kiinnostaisi oppia enemmän. Kysyisinkin, että mitä se "pään sisäinen ääni sanoo", jos pitäisi jättää yksi päivä treeniä välistä ja levätä? Eli mikä on tavallaan se pahin kauhiskenaario ja pelko mitä silloin tapahtuu jos lepääkin yhden päivän?

Mulla se ääni sanoo, että olen epäonnistunut ja huonompi ihminen kuin esim. edellispäivänä olin, jos kevennän tai jätän treenin välistä. Ja tuosta ajatuksesta en pääse eroon ennen seuraavaa treeniä. Samalla ajattelen, että en saa syödä sitä tai tätä, jos kerran en liiku, eli pelko lihomisesta on myös vahvana läsnä. Ääni myös huutaa, että jos pidän nyt lepopäivän, en saa pitää seuraavaa lepopäivää ennen jotain tiettyä aikarajaa. Vaikka todellisuudessa sitä lepopäivää ei kuitenkaan olisi tulossa.

Jennifitin tilanne kuulostaa pahasti siltä, että olet tuota pikaa samassa jamassa kuin aiemmin eli sairaalahoidossa. :( Voisitko millään jättää tänään kaiken ylimääräisen ennen bodybalancea pois ja syödä jotain nyt heti ja kunnolla sitten tuon tunnin jälkeen? Tai soittaisitko uudelleen äidillesi ja kertoisit taas suoraan, miltä tuntuu, jos hän pystyisi sua tsemppaamaan?

 

[Minihiiri]

Saatko elämän muilta osa-alueilta koskaan näin hyvää fiilistä niin kuin yllä kuvailit? Jos näin ei ole pohtisin millä tolalla se oma elämä on kokonaisuudessaan. Onko liikunta ja syömiset sinulle palkintorangaistus-järjestelmä jostakin henkisen puolen asioista, mitä et ehkä ole osannut yhdistää tähän nykyiseen ongelmatilanteeseen.

Suosittelisin kanssa ulkopuolisella asiantuntialla (psykologi) käymistä, mihinkäänhän ei tarvitse sitoutua. Ehkä se ulkopuolisen ja ammattilaisen näkemys kertomuksistasi aukaisee uusia asioita itsellesi. Psykologeistakin voi etsiä sen mieluisan Stressaavalta ja ahdistavalta kuulostaa Minihiiri tuo sinun elämä :( Tsemppiä.

Sain mä kun olin lomalla, hyvä fiilis kun sai olla sillain että salimahista ei ollut eikä ite tarvinnut huolehtia mistään.. mies vei ja suunnitteli kaiken, se sai hyvänolontunteen aikaan kun ei tarvinnut ressata. Stressaavaa tää itelle on tosiaankin kun liikkumaan tuntuu olevan pakko päästä ja juuri syömääni ruokaaki kelailen tässä että mitä söin, voisin luetella monen päivän ruuat ulkomuistista kun niitä pähkäilen :face: hitto mä oon friikki.

Tiuskis: en mä tiiä itsekään mikä se kauhuskenaario on :( se tuntuu vaa helpottavan ahdistusta osaltaan ja tulee olo että oon edes tehnyt jotain ehkä lihomiseen se liittyy vaikkei se paino oikeesti paha asia ole vaikka nousiskin. ehkä pelkään että jos en treenaa kohta ei enää huvita ja laiskistun tai jotain.. kun sais vaan sen ajatuksen että paljon ruokaa, lepoa niin lihas kasvaa eikä näin että paljon liikuntaa ja vähän ravintoa, lihakset katoaa. Toisaalta myös se pelottaa jos muut sanookin että oon lihonut, kerran yks kaveripoika tokas näin ja ehkä se on syy tähän, tästä siis 10 vuotta aikaa mutta painunu mieleeni pahasti :( ei pitäis ajatella mitä muut miettii mutta on se vaikee olla ajattelematta

Kiitos Bonymoronie listasta, tutkailen sen läpi

 

[jennifit]

No nyt on Balance tunti takana, vitsi mää rakastan sitä <3 Pilates ja jooga on mun ihan lemppareita. Onhan se salilla käynti ja painojen nostelu myös, mutta tällä hetkellä rehellisesti sanottuna mun mieli ja kroppa nauttii enemmän näistä.

Pidin Skyte meijän sopimuksesta kiinni. Jätin siis juoksut juoksematta. Ahdistus on kamala edelleen. Pystyin vetään balancen tuntiin keskittyen ja muun unohtaen. Nyt kun tulin kotiin niin mielessä vaan "lenkille lenkille, et oo juossut vielä tänään". Mutta mähän en hitto vie mene. En varmasti. Siihen ahdistukseen en kuole.

Mopsi80 Läheiset tukee mua asioiden kanssa ihan täysillä. Varsinkin äiti. Ilman sitä ihmistä mä en olis elossa, se alunperin mut hoitoon saikin. On toki huolissaan mun tilanteesta taas ja pelkää että vanha kaava toistuu. Nyt kun oon saanut elämääni niin paljon kaikkea hyvää ei se saa tapahtua..
Mä muutin vuoden vaihteessa uudelle paikkakunnalle, sen jälkeen hoitoyhteydet ovat vähän katkenneet. Parin viikon päästä mulla on vihdoin lääkäri ja syksyllä pääsen taas kunnolla ammatti-ihmisten piiriin. Täällä on ollut syömishäiriöklinikan kaa kaikkia uudistuksia ja siks kesä on menny vähän niin ja näin. Oon tavallaan joutunut jaksamaan ihan yksin sen jälkeen kun muutin, vaikka olin vielä tosi tosi hauraalla pohjalla.

Viiwi Söin kyllä ennen salille menoa ja nyt pitäis alkaa taas jotain kokkaileen. Tavallaan annankin itseni syödä koska liikuin äsken edes jotenkin vaikka rauhallinen tunti olikin. Tulihan tuossa silti pyöräiltyä lisäksi. Itekkin välillä pelkään että luisun taas väärille raiteille kokonaan ja kohta on paino taas laskussa. Toisaalta taas en enää usko että se voi tapahtua. Mun kroppa ei anna sen tapahtua.. Jos meen alle tonnin kaloreilla päivän niin yöllä herään puoliunissani takuuvarmasti ahmimaan. Se on ihan hirveetä.. Ja tuo painoakin lisää. Oon nyt vaan niin hakoteillä taas...

 

[Skyte]

HYVÄ JENNIFIT!!!
Ja niin pidin minäkin. Kyllähän se ahdistus pahaa tekee, voi kerta kaikkiaan, mutta ei me siihen kaaduta!
Ihanaa, että sinulla(kin) on äiti tukena. On joku, jolle soittaa ja ruikuttaa (tai äristä ja manata) kun siltä tuntuu. Ja tosiaan, kun tätä ketjua luin läpi, niin ajatuksesi ovat kuin suoraan minun päästäni vielä vajaa vuosi sitten. Nyt ei onneksi itsellä paina enää kuin tuo pakonomainen liikunta, jota sitäkin YRITÄN päivä päivältä purkaa. Syöminen alkaa onneksi olla täysin hanskassa - ja voi sitä peikkoa, joka minun aamupuurooni koskisi! Sitä herkkua ei viedä minulta enää ikinä

 

[Minihiiri]

Eilen pistin tilaukseen sen kirjan, vapaudu mielesi vallasta, odotan siis lomalukemista Tänään päivä jolloin ei ahdista, tein ''vain'' 30 minuutin keskivartalotreenin melko kevyenä, huomasin että kroppa on ihan jumissa ja lihakset jostain syystä ei oo palautunut, lihaskivut jalkatreenistä vielä päällä vaikka siitä jo kolme päivää :face: syömisissä parempaan suuntaan myös menossa, ruoka ei pyöri mielessä enää syömisen jälkeen niin paljoa kuin yleensä, funtsaan ehkä kerran mitä söin ja thats it. joka aterialle oon lisänny jotain, aamupuuron kanssa leipää ja maitoa yms ettei kalorit jää liian alas. Toiveissa siis parempi elämä