Muutin 19-vuotiaana omaan kämppään ja siitä lähtien olen saanut tärvätä vapaa-aikani kuten haluan. Kohta 11v myöhemmin tuntuu, että kaikki on jo nähty ja tehty ja tiedossa on vain uusintoja.
Minä muutin 17-vuotiaana omaan kämppään (ilman että sain vanhemmilta markan latia), mutta vasta viime vuosina olen päässyt tekemään mitä haluan; on ollut varaa. Nyt taas töiden loppumisen seurauksena hetkellisesti vähemmän, mutta silti paljon enemmän kuin opiskelijana.
Tässä iässä monet ovet ovat jo sulkeutuneet. Esim. parisuhdeasiat olisi pitänyt hoitaa jo parikymppisenä. Kolmekymppinen ikisinkku on vitsi ja naurun aihe. Työura olisi myös pitänyt hoitaa jo alle kolmekymppisenä hyvälle mallille. Enää ei ole mahdollisuuksia tehdä kovaa uraa. Tiedän myös jo nyt, että minusta ei tule koskaan rikasta, vaan enintään voin olla keskiluokkaa. Haaveet kilpaurheilun suhteen voi myös haudata ja ainoastaan jonkinlaista elämyskisailua voi harrastaa. Tämä kuulostaa vähän liikaa J88-tyyliseltä itkuvirrelta, vaikka en minä sentään täytenä epäonnistujana itseäni pidä.
Kuulostat masentuunelta.
Tuolla logiikalla kukaan parisuhteessa elää haluava ei uskaltaisi ikinä erota huonosta suhteesta (koska kumminkaan ei löytäisi uutta) ja kyllä vaan aika moni pariutuu päälle kolmekymppisenä.
Onko pariutuminen ihan pakko? Sinkkuudessa on paljon hyviäkin puolia - miksi et ottaisi sitä näkökulmaa, että nauttisit niistä?
Miksi ura tai raha olisivat sellaisia asioita, joista paitsi jääminen olisi ehdottomasti huono asia? Tai siis, miksi haluaisit niitä? Mitä ne antaisivat?
Joskus luulin, että haluan tehdä uraa ja tienata rahaa. Sittemmin ymmärsin, että siinä missä vastuu ja palkka kasvaisivat, vapaa-aika vähenisi. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa tehdä ympäripyöreitä päiviä ja "suorittaa" työelämää niin, että samaan aikaan sekä ihmissuhteet että oma jaksaminen kärsisivät. Loppujen lopuksi aika moni uralle suunnannut ihminen on joskus humalapäissään avautunut, ettei elämässä ole mitään muuta kuin työ - sekö on tavoittelemisen arvoista? Mieluimmin otan sen leppoisamman ja vähemmän palkatun työn, mutta saan samalla todella nauttia vapaa-ajastani ja silti se siitäkin saatava raha riittää minun haluihini ja menoihini.
Toisekseen; pitkän uran tekeminen taitaa median mukaan käydä yhä vain harvinaisemmaksi ihmisten päätyessä uudelleenkouluttautumaan joko oman mielenkiinnon seurauksena tai pakon sanelemana.
Se hyvä puoli tässä iässä on, että alkaa pikkuhiljaa ymmärtää elämää vähän laajemmin ja itselleenkin alkaa selvitä, mitä sitä oikein haluaa.
Ei ole tuo pelaaminen ollut ikinä lasten puuhaa. Digitaalisia pelejä pelaavien keski-ikä on ollut tuossa 35v tienoilla jo pitkään. Varmuudella yli 10v ajan, varmaan pitempäänkin.
Jos digitilaaliset pelit ovat jonkun mielestä lapsellisia, niin ovat varmaan lautapelitkin sitten? Silti tulee n. kerran viikossa pelattua kavereiden kanssa esim. Seven Wondersia, Dominionia, Stone Agea jne. Veikkaan, että myös laadukkaiden lautapelien pelaajat ovat keski-iältään n. kolmekymppisiä.
Toinen hyvä puoli tässä iässä on, että voi tosiaan tehdä mitä haluaa; vaikka se olisi jonkun mielestä tyhmää, lapsellista, älytöntä. On sen verran itsetuntoa, että voi valita tehdä niitä itselle kivoja asioita, miettivät muut mitä tahansa.
Minä voin kertoa mihin alkaa oikeasti olemaan liian vanha: Lasten saamiseen.
Lohdutuksena täytyy mainita, että tokihan tämä on vain meidän naisten ongelma, miehet voivat tulla isäksi niin kauan kuin vehkeet toimivat (vaikka miestenkin hedelmällisyys laskee iän myötä). Fakta kuitenkin on, että minulla on periaatteessa viisi vuotta aikaa päättää haluanko jälkikasvua vai en; 35-vuotiaana on ylipäätään hankalampi tulla raskaaksi ja lisäksi terveysriskit sekä äidille että sikiölle kasvavat merkittävästi.
