Kolmenkympin kriisi

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja SIC-
  • Aloitettu Aloitettu
Monella taitaa ikäkriisit kummuta ajatuksesta että elämä olisi "valmis" ja kaikki oisi koettu ja nähty eikä elämän kulkuun pystyisi enää vaikuttamaan. Tuollainen ajattelutapa on mielestäni täyttä paskaa.

Siitä tunteestahan se lähtee ja ei sille mitään mahda. Omalla kohdalla piti vain elää se kriisi läpi huomatakseen, että elämä jatkuu myös kolmenkympin pimeällä puolella. Jonkin asteisesta pelostahan ne kriisit usein saavat alkunsa, harvemmin kriisiä enää tulee eletyistä asioista, niitä kutsutaan lähinnä nimellä katumus tai nykysuomella, vitutus.
 
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
Minusta ei oikeastaan tunnu siltä, että elämä olisi "valmis" vaan siltä, että jonkinlaiset rajat tai lasikatto olisi tullut vastaan. Jotain muuta haluaisin, mutta mietityttää, että tässäkö se kaikki nyt sitten oli.
 
Sinkkuudessa on paljon hyviäkin puolia - miksi et ottaisi sitä näkökulmaa, että nauttisit niistä?

Sinulle ehkä on, kaikille ei. On aika hölmöä alkaa tuohon malliin mitätöimään sitä helvetin isoa mustaa aukkoa, jonka pitkä yksinäisyys ja kaipuu yhteen kestävään ihmissuhteeseen moniin ihmisiin voi jättää.

Kyllä ihmiset pariutuvat yli kolmekymppisinä, mutta se vaatii sitä, että parikymppisenä on jo opeteltu seurustelemaan ja niitä pitkiä suhteita on jo takana. Minulla ei ole yhtä parin kuukauden settiä pidempää kokemusta seurustelusta ja se pudottaa armottomasti kelkasta.

Ei siinä tarvita mitään opettelua tai sääntöjä tai muuta roskaa.
 
Minä luulen että sellaiset jotka ovat aina "seurustelleet" ovat sillä saralla itsevarmoja. Muihin asioihin keskittynyt ei ehkä sitten vanhempana saa siitä touhusta sellaista luonnollista otetta. Minusta on enemmän hiton epäilyttävää etenkin jos joku nainen on "vakavasti seurustellut" ties miten monta kertaa ja monen eri miehen kanssa. Vaikea uskoa, että siinä olisi mistään the one:sta kysymys, ainakaan joka kerta.

Usein kadulla näkee pariskuntia ja heti ensin miettii, että miten nuo pystyy tuohon ja mitä nämä näkevät toisissaan.
 
Ei siinä tarvita mitään opettelua tai sääntöjä tai muuta roskaa.

Nykyajan mentaliteetti on se, että kaikki pitää osata jo valmiiksi ja pitää olla paras. Syntyessä puhua neljää eri kieltä sujuvasti, valmistumisen jälkeen täydellinen työntekijä 5 vuoden työkokemuksella ja pitkäaikaisia parisuhteita takana väh. 6. Ihime suorittamista joka asiassa. Annetaan arvoja ja analysoidaan, pisteytään. Käykö tämä, käykö tuo, kun niin ja näin.

"We think too much and feel too little" ~Charlie Chaplin
 
Sinulle ehkä on, kaikille ei. On aika hölmöä alkaa tuohon malliin mitätöimään sitä helvetin isoa mustaa aukkoa, jonka pitkä yksinäisyys ja kaipuu yhteen kestävään ihmissuhteeseen moniin ihmisiin voi jättää.
En minä sitä haluakaan mitätöidä vaan huomauttaa, että ihmisen koettu onnellisuus on aika pitkälle itsestä kiinni. (Tietysti vaikea masennus on jo asia erikseen, mutta siitäkään ei toivu ellei valitse haluta sitä.)

Ihime suorittamista joka asiassa.
Juuri tätä mentaliteettia en ymmärrä, "suoritetaan elämää" joihinkin ulkoisiin odotuksiin vastaten.
Aika surku sinänsä. Hautaan täältä jokainen päätyy oli elämä ollut millainen tahansa.

"You only live once, but if you do it right, once is enough."
 
ihmisen koettu onnellisuus on aika pitkälle itsestä kiinni.

Mistä kaikki onnettomat ihmiset sitten tulevat? Ovatko he vain omaa tyhmyyttään valinneet olla onnettomia? Vai voiko sille onnellisuudelle silti olla jonkinlaisia reaalimaailman reunaehtoja, joiden eteen voi tehdä työtä mutta joita ei voi valita eikä se työkään välttämättä johda toivottuun lopputulokseen?

Minä en usko enkä koe, että ihmisen onnellisuus olisi kokonaan tai edes pääosin itsestään kiinni. Ihmisen on ymmärrettävä, mikä itselle on tärkeää, että osaa pitää kiinni ja tavoitella niitä perimmäisesti oikeita asioita, mutta mikäli niitä ei tavoita, niin onnea ei löydä pelkästään oman päänsä sisältä ympäröivästä maailmasta ja elämänsä sisällöstä riippumatta. Joskus ne ratkaisevat asiat, jotka onnellisuuden mahdollistavat, voivat toki olla hyvinkin pieniä.
 
Reaalimaailma asettaa kyllä jonkinlaisia reunaehtoja, mutta ihminen itse voi sekä muokata näitä reunaehtoja, että valita onko näiden reunaehtojen sisällä tyytyväinen vai ei. Kyllä onnellisuus tässä valossa on vähintään osittain itsestä kiinni. Minusta hyvin paljonkin. Eikä onnellisuus ole myöskään mikään staattinen, kerran saavutettu tila, vaan jatkuvaa pyrkimistä jotain sellaista kohti, joka tuntuu mielekkäälle. Oma onnellisuuden tunne on elänyt aika paljon esimerkiksi viimeisessä kymmenessä vuodessa. Lähinnä oikeastaan niin, että vasta nyt alkaa hahmottamaan oikeasti, mitä elämältään haluaa ja mitä ei. Joskus parikymppisenä sitä oli vaan vailla huolen häivää ympäröivästä maailmasta ja painoi menemään.

Viitaten tohon yhteen kommenttiin, niin ajattelin kyllä saada tän tutkinnon valmiiksi, vaikka olen jo yli kolmekymppinen. Toivottavasti ensi kesään mennessä. Perheenkin, mutta siihen joutuu valitettavasti vetämään mukaan muitakin ihmisiä, niin ei uskalla aikatauluttaa kovin tiukasti.
 
Anteeksi nyt vain miehet, mutta sen perusteella, mitä itse maailmaa katselen omien silmieni läpi, en ole kyllä huomannut kolmekymppisten miesten sen vähempää rupsahtavan kuin vastaavan ikäisten naistenkaan. Taitaa olla miesten oma mielipide itsestään vain. ;)
 
Meinaat, että kyseinen herra oli rehti eikä hänellä ollut mitään taka-ajatuksia tai syytä yrittää miellyttää sinua? Se ero esim. 23-vuotiaan ja 30-vuotiaan välillä on ihan katastrofaalinen.

Uskot tai et, niin välillä elämä osaa yllättää eli siis kyllä, kyseinen ihminen oli rehti eikä hänellä ollut minkäänlaista syytä miellyttää mua.

...mutta siitä huolimatta tulevaisuus on taas avoinna, mikä tahansa on mahdollista ja elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta :)

:thumbs:

Monella taitaa ikäkriisit kummuta ajatuksesta että elämä olisi "valmis" ja kaikki oisi koettu ja nähty eikä elämän kulkuun pystyisi enää vaikuttamaan. Tuollainen ajattelutapa on mielestäni täyttä paskaa. Yli kolmekymppinen pystyy oppimaan seurustelemaan, yli kolmekymppinen pystyy kehittymaan fyysisesti ja henkisesti jne. jne. Mulle ainakin antoisimman ja onnellisimmat vuodet ovat olleet 30 ikävuoden jälkeen ja uskon että tällaisia hyviä vuosia saattaa olla joitakin vielä jäljellä. Jotenkin elämästä yleensä osaa nauttia nyt enemmän kuin nuorempana, kaiketi siksi että ei enää jaksa välittää muiden mielipiteistä.

Eipä tähän muuta voi sanoa kuin, että aamen.
 
Delgado sanoi:
Anteeksi nyt vain miehet, mutta sen perusteella, mitä itse maailmaa katselen omien silmieni läpi, en ole kyllä huomannut kolmekymppisten miesten sen vähempää rupsahtavan kuin vastaavan ikäisten naistenkaan. Taitaa olla miesten oma mielipide itsestään vain. ;)

Sie ootkin sellainen nuoria poikia kuolaava irstas täti ;)

Pikkasen on meinannut ahdistaa kun 30 on nurkan takana. Olo on kyllä mitä mainion kun lähivuosina on vasta alkanut tajuamaan elämän asioista ja itsetuntemus/-luottamus on eri luokkaa kuin parikymppisenä. Kovin suurta stressiä ole muuten, mutta perheen perustamista ajatellen tässä alkaa olla kohta jo kiire. Miehenä toki ei niin kiire kuin samanikäisillä naisilla, mutta en kovin mieluusti olisi mikään pappa-isä, joka on eläkkeellä siinä vaiheessa kun lapset käy rippikoulua. Jos nyt ylipäätään haluan jälkikasvua, sekin on epävarmaa.
 
En minä sitä haluakaan mitätöidä vaan huomauttaa, että ihmisen koettu onnellisuus on aika pitkälle itsestä kiinni. (Tietysti vaikea masennus on jo asia erikseen, mutta siitäkään ei toivu ellei valitse haluta sitä.)

Juuri tätä mentaliteettia en ymmärrä, "suoritetaan elämää" joihinkin ulkoisiin odotuksiin vastaten.
Aika surku sinänsä. Hautaan täältä jokainen päätyy oli elämä ollut millainen tahansa.

"You only live once, but if you do it right, once is enough."

Totta. Mutta noin "suorittamalla" saadaan se perusturvallisuus kuten asunto, ruoka ja vaatteet. Sen raamissa voi sitten toteuttaa itseään.

Mutta onnellisuus on kyllä korvien välistä kiinni. Koditon voi olla onnellisempi kuin ns. menestynyt.
 
Mistä kaikki onnettomat ihmiset sitten tulevat? Ovatko he vain omaa tyhmyyttään valinneet olla onnettomia? Vai voiko sille onnellisuudelle silti olla jonkinlaisia reaalimaailman reunaehtoja, joiden eteen voi tehdä työtä mutta joita ei voi valita eikä se työkään välttämättä johda toivottuun lopputulokseen?

Minä en usko enkä koe, että ihmisen onnellisuus olisi kokonaan tai edes pääosin itsestään kiinni. Ihmisen on ymmärrettävä, mikä itselle on tärkeää, että osaa pitää kiinni ja tavoitella niitä perimmäisesti oikeita asioita, mutta mikäli niitä ei tavoita, niin onnea ei löydä pelkästään oman päänsä sisältä ympäröivästä maailmasta ja elämänsä sisällöstä riippumatta. Joskus ne ratkaisevat asiat, jotka onnellisuuden mahdollistavat, voivat toki olla hyvinkin pieniä.

Reaalimaailma asettaa kyllä jonkinlaisia reunaehtoja, mutta ihminen itse voi sekä muokata näitä reunaehtoja, että valita onko näiden reunaehtojen sisällä tyytyväinen vai ei. Kyllä onnellisuus tässä valossa on vähintään osittain itsestä kiinni. Minusta hyvin paljonki
Komps. Tässä se minunkin ajatukseni tuli aika pitkälle, joten mitä tuota jauhamaan.

Sen verran kuitenkin, että asiasta on jopa tieteellistä tutkimusta ja sitä hyödynnetään hyväksymis- ja omistautumisterapiamuodoissa (psykoterapiamenetelmiä).
Näistä voi lukea mm. sellaisista kirjoista kuin Joustava mieli ja Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää.



Vielä pari linkkiä:

Näitä viittä asiaa ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteellaan
Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi

Tätä kadutaan yllättävän usein. Monet eivät ymmärtäneet ennen kuin aivan lopussa, että onnellisuus on valinta, vaan he olivat juuttuneet vanhoihin kuvioihin ja tapoihin. Tuttuuden tarjoama "turva" oli pitänyt otteessaan tunteita ja jokapäiväistä elämää.

Muutoksen pelko saa ihmiset teeskentelemään toisille ja itselleen, että he ovat muka tyytyväisiä elämäänsä. Syvällä sisällään potilaat kuitenkin kaipasivat hassuttelua – sitä, että saa nauraa kunnolla.

Kuolinvuoteella et ajattele, mitä muut ajattelevat sinusta. Kun sinulla on vielä mahdollisuus hymyillä ja vapautua kaikesta turhasta, tartu siihen. Tämä on sinun elämäsi, ja elämä on valinta. Valitse tarkkaan, valitse viisaasti, valitse rehellisesti. Valitse onnellisuus.

Jokainen on vastussa omasta onnellisuudestaan
Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Vaikeuksia ei voi kukaan välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Valinta ratkaisee, eteneekö vastoinkäymisistä synkkyyteen vai ei.

Onnellisuus koostuu perimästä ja valinnoista
Onnellisuus on sitä, että ihminen kokee iloa arjessa. Se ole kuitenkaan ainoastaan tunne vaan tahtotila. Se on jotain sellaista, mitä ihminen tavoittelee ja tuottaa itse itselleen arjessa.
 
Totta. Mutta noin "suorittamalla" saadaan se perusturvallisuus kuten asunto, ruoka ja vaatteet. Sen raamissa voi sitten toteuttaa itseään.

Mutta onnellisuus on kyllä korvien välistä kiinni. Koditon voi olla onnellisempi kuin ns. menestynyt.
En kritisoikaan perusturvallisuuden hankkimista vaan sitä asennetta, että mikään ei riitä; pitää olla menestynyt töissä, pitää olla isompi asunto, pitää hankkia kalliit vaatteet. Ja kaikkien näiden mahdollistamiseksi pitää tehdä enemmän töitä, enemmän töitä...
Suorittamisella tarkoitan sitä, että ollaan jatkuvasti tyytymättömiä ja mikään ei riitä (vaikka itse asiassa asiat olisivat hyvin). Ja sitä, että tiettyihin ulkoisiin odotuksiin vastaaminen ja tiettyjen meriittien saavuttaminen muodostuvat elämän tärkeimmäksi sisällöksi. - Niin, että on vuodet vain hujahtavat ohi.
 
En kritisoikaan perusturvallisuuden hankkimista vaan sitä asennetta, että mikään ei riitä; pitää olla menestynyt töissä, pitää olla isompi asunto, pitää hankkia kalliit vaatteet. Ja kaikkien näiden mahdollistamiseksi pitää tehdä enemmän töitä, enemmän töitä...

Minäkin tarkoitin juuri tuota sanoessani, että ihmisen on ymmärrettävä, mikä itselle on tärkeää, että osaa pitää kiinni ja tavoitella niitä perimmäisesti oikeita asioita. Moni torpedoi mahdollisuutensa onneen juoksemalla sokeasti asioiden perässä, jotka loppuviimeksi eivät tee onnelliseksi, koska ei ole ikinä pysähtynyt ajattelemaan, mikä on tärkeää. Tästä olemme ilmeisesti samaa mieltä. Siitä pidän silti kiinni, että jokaisella on loppuviimeksi myös niitä olennaisia tarpeita, joiden jäädessä täyttymättä onnea ei voi löytää vain reunaehtoja muokkaamalla. Itse yritin pitkään tehdä itseni onnellisesti ilman hyvää parisuhdetta enkä onnistunut ja päädyin siihen tulokseen, että se ei ole minulle mahdollistakaan. Oikean ihmisen löytäessäni löytyikin lopulta se palikka, joka sai elämän tuntumaan aidosti hyvältä. Pelkkä parisuhde ei voi tehdä onnelliseksi enkä niin ikinä kuvitellutkaan, mutta se oli yksi niistä rakennuspalikoista, joista minun onneni kuuluu koota. Se antaa minulle voimia nytkin, kun elämässä on muuten tapahtunut hyvin raskaita ja vaikeita asioita, joita olisi vaikeaa kestää yksin. Jollekulle muulle se parisuhde ei ole välttämättömyys, mutta väitän edelleen että kaikilla on onnellisuuden tornin rakennuspalikoiden joukossa myös sellaisia, jotka on löydettävä oikeasta elämästä ja oman päänsä ulkopuolelta. Osa ihmisistä käyttää aikansa yrittämällä väkisin rakentaa tornia palikoista, joilla se ei mitenkään voi pysyä koossa, mutta se, että mahdollisuuden onneen voi itse rikkoa väärillä valinnoilla ei tarkoita, että oikeillakaan valinnoilla sen löytäisi varmasti ja muusta kuin itsestään riippumatta.
 
Onko pariutuminen ihan pakko? Sinkkuudessa on paljon hyviäkin puolia - miksi et ottaisi sitä näkökulmaa, että nauttisit niistä?

Menee pahasti ot. mutta rupes taas niin syömään miestä, ku tyyppi joka ei ole ollut koko ikäänsä yksin neuvvoo tommosia. Jos se sinkkuus olis niin kivaa mitä annat ymmärtää niin et kai säkää olisi koskaa ruvennu parisuhteeseen?

Aiheesta senverran, että mulla oli kolmenkympinriisi muistaakseni 27v-31v. En kuollu.
 
Minäkin tarkoitin juuri tuota sanoessani, että ihmisen on ymmärrettävä, mikä itselle on tärkeää, että osaa pitää kiinni ja tavoitella niitä perimmäisesti oikeita asioita. Moni torpedoi mahdollisuutensa onneen juoksemalla sokeasti asioiden perässä, jotka loppuviimeksi eivät tee onnelliseksi, koska ei ole ikinä pysähtynyt ajattelemaan, mikä on tärkeää. Tästä olemme ilmeisesti samaa mieltä. Siitä pidän silti kiinni, että jokaisella on loppuviimeksi myös niitä olennaisia tarpeita, joiden jäädessä täyttymättä onnea ei voi löytää vain reunaehtoja muokkaamalla. Itse yritin pitkään tehdä itseni onnellisesti ilman hyvää parisuhdetta enkä onnistunut ja päädyin siihen tulokseen, että se ei ole minulle mahdollistakaan. Oikean ihmisen löytäessäni löytyikin lopulta se palikka, joka sai elämän tuntumaan aidosti hyvältä. Pelkkä parisuhde ei voi tehdä onnelliseksi enkä niin ikinä kuvitellutkaan, mutta se oli yksi niistä rakennuspalikoista, joista minun onneni kuuluu koota. Se antaa minulle voimia nytkin, kun elämässä on muuten tapahtunut hyvin raskaita ja vaikeita asioita, joita olisi vaikeaa kestää yksin. Jollekulle muulle se parisuhde ei ole välttämättömyys, mutta väitän edelleen että kaikilla on onnellisuuden tornin rakennuspalikoiden joukossa myös sellaisia, jotka on löydettävä oikeasta elämästä ja oman päänsä ulkopuolelta. Osa ihmisistä käyttää aikansa yrittämällä väkisin rakentaa tornia palikoista, joilla se ei mitenkään voi pysyä koossa, mutta se, että mahdollisuuden onneen voi itse rikkoa väärillä valinnoilla ei tarkoita, että oikeillakaan valinnoilla sen löytäisi varmasti ja muusta kuin itsestään riippumatta.

Hyvin kirjoitettu. Tässä tuleekin se ydin; ne onnen rakennuspalikat, joita voisi nimittää myös arvoiksi. Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa pureudutaan aika tehokkaasti juuri siihen omien arvojen kartoittamiseen, niihin oman onnen rakennuspalikoihin ja siihen, että elääkö arvojensa mukaista elämää. (Jos elää arvojensa vastaisesti, ei todennäköisesti voi kokea onnellisuutta.)
 
En kritisoikaan perusturvallisuuden hankkimista vaan sitä asennetta, että mikään ei riitä; pitää olla menestynyt töissä, pitää olla isompi asunto, pitää hankkia kalliit vaatteet. Ja kaikkien näiden mahdollistamiseksi pitää tehdä enemmän töitä, enemmän töitä...
Suorittamisella tarkoitan sitä, että ollaan jatkuvasti tyytymättömiä ja mikään ei riitä (vaikka itse asiassa asiat olisivat hyvin). Ja sitä, että tiettyihin ulkoisiin odotuksiin vastaaminen ja tiettyjen meriittien saavuttaminen muodostuvat elämän tärkeimmäksi sisällöksi. - Niin, että on vuodet vain hujahtavat ohi.

Olen kanssasi täysin samaa mieltä. On tuskallista huomata kuuluvansa tuohon suorittajien ryhmään, mutta tietty asian oivaltaminen on ehkä ensimmäinen askel onneen.
Minusta vaikeinta on ensin ymmärtää että mitä haluaa ja miten (arvot). Olen lähiaikoina tutustunut mielen saloihin ja suosittelen sitä muillekin (mindfulness ja Power of attraction).

Mielenterveys on suorassa suhteessa ihmisen kykyyn kokea iloa epävarmoissa olosuhteissa. Jotenkin noin se meni.
 
Menee pahasti ot. mutta rupes taas niin syömään miestä, ku tyyppi joka ei ole ollut koko ikäänsä yksin neuvvoo tommosia. Jos se sinkkuus olis niin kivaa mitä annat ymmärtää niin et kai säkää olisi koskaa ruvennu parisuhteeseen
Niin kuin kirjoitin;

En minä sitä haluakaan mitätöidä vaan huomauttaa, että ihmisen koettu onnellisuus on aika pitkälle itsestä kiinni. (Tietysti vaikea masennus on jo asia erikseen, mutta siitäkään ei toivu ellei valitse haluta sitä.)
Lisäksi, en antanut ymmärtää mitään sinkkuuden ihanuudesta, vaan kehoitin keskittymään niihin hyviin puoliin sen sijaan, että murehtisi huonoja.
Luetun ymmärtäminen? :confused:
 
Pakko kyllä olla samaa mieltä. Jossei kolmekymppiseen mennessä ole tutkintoa tai vakaata parisuhdetta, niin tokkopa niitä tulee sen jälkeenkään. Hyvät ihmiset on viety viimeistään opiskeluaikoina. Urheilusta en osaa sanoa, mutta oletan, että silläkin sektorilla pitäisi olla jo pitkällä tuossa vaiheessa.

Ei se aina näin mene, ethän sä ihan joka tutkintoa kolmekymppiseksi mennessä ole edes voinut vetästä. Etkä sä sillä tutkinnollakaan mitään tee , jos ei ole työkokemusta. Suuri nolla tilanne muodostuu myös silloin kun et osaa mitään, vaikka olisit mikä tutkinto ja työkemusta rajattomasti.

Usein nämä parikymppisenä pariutuneet hakeutuvat avioeroprosessiin viimeistään 35v, että ei sekään sitä lopullista onnea tuo. Siellä ne samat "täydelliset-opiskelija-pirkot" on uudelleen jaossa vanhempana, mutta kuka niitä silloin haluaa?

Summa Summarum, kolmekymppisellä on elämä edessä, töiden, koulutuksen ja parisuhteen osalta. Yleensä kolmekymppisenä tietää jo mitä on tai ei ole, silloin välttyy turhilta hairahduksilta ja voi keskittyä olennaiseen. Ilman yrittämistä ei kuitenkaan mitään saa. Pitää olla päämäärätietoinen ja selkeät tavoitteet. Urheilussa joutuu ottamaan takapakkia 30v jälkeen, mutta muissa asioissa mahdollisuudet vain kasvaa mitä vahemmaksi tulee, kunhan asenne on vain kohdillaan.
 

Latest posts

Suositut

Back
Ylös Bottom