Ainakin tämä jäljempänä mainittu kastamisperinne pitää kirkkoon kuuluvien tapakristittyjen määrän sen verran korkealla, että sen avulla voidaan näppärästi perustella kirkon tarpeellisuus siinä vaiheessa kun kaikki järkiperustelut loppuvat. Jokainen kirkkoon kuuluva tukee siten jäsenyydellään kirkkoinstituutiota riippumatta siitä, allekirjoittaako kirkon oppeja vai ei.
Niin, toisille lapsen kastaminen on vaan tottumus ja perinne, niin tehdään vaikkei sen kummemmin asiaa mietitä. Kuten eräällä keskustelupalstalla bongattu loistokeskustelu: äiti suuttui kun anoppi toi lapselle kastelahjaksi Raamatun. "Ei me mitään uskovaisia olla eikä lapsille sellaisia kirjoja anneta, kamalaa sontaa." Että :D .
Toisille taas kaste on sitä mitä se onkin, liittämistä seurakuntaan ja Jumalan "suojelukseen".
Kukin taaplaa tyylillään, mutta ei voi oikein yleistää, että kaikille kaste on läpihuutojuttu jota ei mietitä sen enempää.
Eikä varmaan koskaan päästä kaikkien kesken yhteisymmärrykseen, onko lapsikaste hyvä vai ei, pitäisikö päättää itse isona vai saada kaste pienenä. Siinä joutuu aika lailla tyytymään vanhempien päätäntävaltaan, sitä kun ei voi etukäteen vanhempiaan valita vaan joutuu vauvana ottamaan vastaan mitä ns. fiksut vanhemmat päättävät tehdä. Ja tähänhän on mielipiteitä jos jonkinlaisia. Kuka mitenkin. Kummassakin vaihtoehdossa vanhemmat päättävät lapsen puolesta ja jättävät oman valinnan sille ajalle kun lapsi on tarpeeksi vanha itse tekemään päätöksiä.
Lumi sanoi:
Tietysti aina voidaan pohdiskella vanhempien oikeutta kasvattaa lapsiaan haluamallaan tavalla, silläkin riskillä ettei kyseinen tapa ehkä välttämättä ole sama jonka lapsi aikuistuttuaan valitsisi. Toisaalta voidaanko lasta pitää jonkinlaisessa aatetyhjiössä kahdeksantoistavuotiaaksi?
Tätä olen miettinyt myös. Eli täytyykö lapsen olla ihan tyhjä kaikesta vaikutuksesta kunnes on tarpeeksi vanha? Miten sitten perheen tavat ja ajatusmaailma, lasta on suojeltava omilta ajatuksiltaan, ettei vaikuta vaan lapsi voi ihan itse valita? Eli jos meidän perheessä vanhemmat uskovat, ei lapselle siitä saisi puhua, ei saisi kastaa, eikä varsinaan viedä mukaan kirkkoon tms. jos joskus käydään. Lisäksi on ollut hirvittävä erhe viedä lapset seurakunnan perhe- ja päiväkerhoon, koska siellä on alussa hartaus...
Eli miten lasta pitäisi ns. kulttuurityhjiössä? Lähinnä mä ajattelen niin, että lapsi elää perheessään ja siinä kulttuurissa ja aatemaailmassa mikä omalla perheellä on. Ei lasta aivopesemään pidä käydä, mutta ei piilottaakaan omia näkemyksiä. Kyllä lapsi osaa sitten oikeassa iässä erottaa, mikä on hänen näkemyksensä ja mikä lapsuudenkodin. Tämän kirjoitan omasta kokemuksesta, ihminen osaa tehdä omia päätöksiä vaikutteista huolimatta. Vanhempani olivat hyvin vähän kiinnostuneita uskonnosta kun olin lapsi, oli suorastaan ylpeydenaihe äitini mielestä jos muuten hyvänä kouluoppilaana sain uskonnonkokeesta huonon numeron. Kirkosta eivät eronneet varmaan laiskuuttaan. Ja mulla on risti aina kaulassa ja olen iloinen, kun pienempien lasten perhepäivähoitaja kertoi päiväohjelmasta - on mm. ruokarukous. Omena pudonnut ihan naapurin pihalle asti puusta?
