Midsommar - Loputon yö (2019)
katso liitettä 215624
Suht hajalla oleva pariskunta lähtee yhden tutun luokse syrjäiseen Ruotsalaiseen kylään viettämään juhannusta...
Leffa alkaa kun ruutuun tulee jokin erittäin häiriintyneen oloinen piirros... Tuosta sit aletaan kuvata synkkää pimeää metsää ja joku nainen laulaa jotain ihme uilutusta. Tuossa kohtaa jo aaivsti et tää leffaa tulee olee jotain tosi kauheeta... Tai oikeastaan jo ennen leffan katsomista kansikuva, leffan nimi, juonenkuvaus viaplayssa ja etenkin Ari Asterin ohjaamana enteili jotain karmivaa ja mua oikeasti alkoi jo tossa kohtaa ahdistamaan koko leffa...
Tuo häiriintyneisyys vaan kasvaa ja kasvaa tuosta. Aika helkkarin nerokkaasti tehtyä jälkeä leffan ohjaustyyli kun KAIKKI koko leffassa alkoi riipiä mua enemmän ja enemmän mitä pidemmälle se etenee. Alun hiljaisuus, sit eräs kaoottisesti toteutettu onnettomuus kohtaus myös alussa, jossa oli aivan käsittämättömän luontaan työntävä tunnelma. tuossa kohtaa pimeys, palokunnan tullessa punaisena välkkyvä ruutu, onnettomuuden sisältö mitä siinä oli tapahtunut ja kaikkein tehoikkaampana ne ihan hirveät musiikit ja naisen tuskan huuto kun kuuli onnettomuudesta ja tuo oli vasta tosi pientä sille mitä leffa toi tullessaan kun lähdettiin sinne ruotsiin...
Tuonne kun sitten mentiin niin etenkin siitä kohtaa tunnelmaa osataan rakentaa pahaenteisimmäksi koskaan mitä leffoissa oon imo nähnyt jossa intensiteetti vaan kasvaa aina loppuminuuteille asti kiitos Ari Asterin Hereditarysta tutunlaisen ohjaustyylin. Alla olevat jutut siellä paikassa karmi mua aivan perhanasti ja tässä kohtaa vielä painotan että kaikki nuo allaolevat kertomani
- merkityt jutut on luotu Ari Asterin kädenjäljellä jotka jo paperilla karmivista jutuista teki aivan saamaristi niistä vieläkin paljon karmivampia. Allaolevat jutut yritän kirjoittaa niin ettei spoilaa oleellisesti mitä kauheutta siellä ruotsissa tapahtuu:
- Suurin erityismaininta leffalle pitää antaa siitä, että leffassa oli todella paradoksaalisesti niin että kun yleensähän uskoisi että pimeys on ahdistavampaa, mutta tässä imo se lähes koko aikainen auringon paistaminen / valoisuus oli ihan saatanallisen riipivää. Vaikka leffassa siellä paikassa ollaan monta päivää ja yötä, niin tosi kummallisesti leffassa tuntui siltä koko keston siellä paikassa että se olisi sitä samaa yötä, valoisaa saatanallista yötä koko leffan ajan kun sinne mentiin. ihan kuin leffan nimikin, en tiedä tarkoitettinko leffan nimellä tota asiaa mut itestäni tuntui se aika siellä paikassa tosiaan jatkuvalta valoisalta karmivalta yöltä joka ei lopu.
Tuo asia kävi eniten mun mielen syvyyksiin tehden äärimmäisen ahdistavan ja pahan olon. tuon karmivan loputtoman valoisan yön tunteen lisäksi leffassa oli vaikka kuin helkkaristi vielä ton asian lisäksi karmeita asioita jotka tehostivat vaan sitä tunnelmaa.
- Voimakkampana tuon asian tukijana on karmivimmat musiikit missään leffassa ikinä. Aikalailla samantyylistä kuin ohjaajan Hereditaryssa eli siis ihan riipivää musiikkia. Muukin äänimaailma kanssa ihan karseeta settiä, jotain tuon yhteisön veisaamia virsuja ja säveliä ja kuorossa kun se yhteisö huutaa jotain tuskalta kuulostavaa huutoa ja muita järjettömiä ölinöitä ja sekavan ahdistavia kulttimaisia puheita.
- Koko miljöö, jossain hevon kuusessa tosi syrjäisessä paikassa, se koko erittäin luontaantyöntävä yhteisö, valkopukuisiin pukuihin ja kukkasommitelmiin päässä pukeutuneita täysin tuntemattomia ihmisiä ja rumia tuijottavia hyytäviä katseita, sit siellä miljöössä olevia puistauttavia lavasteita, mm se puolikas aurinko portti sinne paikkaan joka tuki sitä ahdistavaa valoisaa jatkuvaa yötä ja mm iso risti siellä jossain keskellä ja muitakin tosi häiriintyneen näköisiä rakennelmia ja riimuja. Eräälle kuvasarjalle joka roikkui jossain pyykkinarulla erityimaininta.
- Välillä henkilöiden etenkin päähenkilönaisen tripin vaikutuksen alaisena oleminen tuolla paikassa loi myös
paljon ahdistavuutta jolloin mm metsä vääristyi ja muutti muotoaan.
- Osaltaan leffaan loi hyvin myös ahdistavuutta hyvä tehokeino, sellainen että päähenkilö naisen pikkuhiljaa kasvavasta suuresta ahdistuneisuudesta paikkaa kohtaan, tuli katsojassa olevaa ahdistuneisuutta paikkaa kohtaan.
- Kuvaustyyli, hitaat kameran lähestymiset mm jonkin kaukana olevan tyypin pään kääntymisestä ja katseen ottamisesta päähenkilönaista kohti.
- Kaikenmaailman seremoneja jotka olivat jo itsestään ja visuaalisesti kuvastoltaan äärimmäisen sairaita / häiriintyneitä. Sit se yks päähenkilönaisen näkemä eräs painajaisunikin
jossa ne näyt oli sellaisia jotka paloivat mun verkkokalvoille varmaan pysyvästi + eräs kohtaus kanssa jota en saa enää näkemättömäksi, leffan nähneet varmaan tietää mitä kohtausta meinaan.
Muistan kun
@descent sä joskus täällä kerroit Hereditaryn kohdalla jotenkin et "mun psyyke ei ehkä kestä tällaista" niin mulla oli tässä leffassa
just tollainen olotila. mun kohdalla tää ahdisti jopa Hereditaryakin enemmän johtuen osittain paljon siitä, että tää leffa oli aiheeltaan jotenkin aidomman tuntuinen, joten sitäkin kammottavampi siksi mun mielestä. Tai no eihän Ruotsissa tulisi koskaan tuollaista tapahtumaan, mutta tiedä sit onko joskus toooooooosi kauan sit tapahtunut tyyliin vuonna kivi ja keppi ollut jotain seremoneja. Tää oli myös ahdistavampi kuin Antichrist ja Antichrist on mulla ehkä Hereditaryn kanssa ollut jaetulla ykkösijalla leffojen ahdistavuudessa. eli tää meni siis mun omissa kirjoissani kaikkein ahdistavimmaksi leffaksi mitä oon koskaan nähnyt.
Ei ollut kyllä yhtään nautittava leffakokemus, jopa liian ahdistavaa kamaa mulle, en tiedä tuunko siis koskaan katsomaan tätä uudelleen... MUTTA tuosta huolimatta leffa on voimakkain leffakokemus minkä olen koskaan nähnyt, joten pakko antaa täydet pisteet ja heittämällä top kymppiin meni, leffa onnistui kyllä siinä mitä yrittikin, saada ahdistumaan erittäin pahasti... leffa jätti loputtuaan aivan kauhean olon muhun ja tiedä miten pitkää se vielä kummitelee mielessä. Piti tosiaan kesken leffan katkaista poikki ja ottaa sydänlääkettä suuhun, meinaan tosiaan hakkas pumppu leffan takia siihen malliin.
10
