Van Cogh (2018)
Halusin katsoa Vincent Van Coghista tehdyn leffan, normisti ei kiinnosta oikeastaan yhtään taidemaalarista kertovat elokuvat, mut Van Cogh on poikkeus koska ainut mitä hänestä ennestään oon tiennyt on se hänen kuuluisin? hyvin surrealistinen maalaus jossa on noita pyörremäisiä kuvoita taivaalla maalauksessa ja toinen asia minkä tiesin Coghista oli että hän sairastui mieleltään ja se loi mielenkiintoa paljon koska se hänen hulluus näkyi mm kuvan maalauksessa ja kiinosti täten nähdä et millä tavalla hän sai inspistä omasta mielenterveyden järkkymisestä tohon maalaukseen. Se innosti myös katsomaan vielä tuon lisäksi koska Dafoe joka on yks mun suosikkinäyttelijöistä, niin esittää Coghia.
Hienosti leffa alkaa kun noin 10 minsan päästä kun Cogh lähtee Etelä-Ranskaan, että saisi sieltä väriloistosta inspistä maalauksiinsa, niin tosi hienosti tehty maalauskohtaus tulee tuossa alussa kun ulkona on kova tuuli, mutta muuten aivan täysin hiljaista kun hän maalailee huoneessa. Tuossa kohtaa jo huomasi hulluuden ilmapiirin, ei vielä Coghin käytöksestä ollenkaan tossa, vaan kohtauksesta itsestään kun on tehty tunnelmaltaan sellaiseksi, joka enteili leffassa myöhemmin tulevaa hulluutta. Miljöö on kanssa upean näköistä leffassa siellä Ranskassa jota kuvataan tosi hienolla tavalla, erikoisista kuvakulmista ja usein heiluvalla kameralla + tuohon sävelet jotka oli tosi hienon kuuloisia.
Ekoja merkkejä hänen mielensä järkkymisestä huomasi leffassa siinä vaiheessa, kun hän luovalla mielellään rupesi miettimään maisemien kautta ikuisuutta ja olemassaoloa ja mm kun hän maalaa puunjuuria ja jotkin lapset tulee haukkumaan niitä maalattuja juuria madoiksi ja tuossa kohtaa Cogh tuntuu hermostuneelta ja hyvin ahdistuneelta ja kohtaus on jollain tavalla kaoottinen, kun kuvataan Dafoen silmistä ympärillä olevia maalausta haukkuvia lapsia, jossa kuvaus on myös kaoottista äänimaailman kanssa. Hienosti toteutetusti hänen mielen maisemansa alkoi horjua. Mm myös siksi kun kuulee päänsä sisällä kaoottista sekavien höpötysten aiemmin hänen todellisuudessa puhumiaan asioita ja muiden hänelle puhumien asioiden sekoituksia ja variaatioita sekoittuen nykyhetken ajatteluun ja puheeseen ja hänen katseestaan välillä kuvataan miten hän näkee sumuisena maailman, joka loi siistiä surrealistisuutta leffaan ja tukien entisestään sitä Coghin sekavaa mielen tilaa leffassa.
Todella hienosti muuten Cogh sai luotua oman mielensä sisällön hänen maalauksiinsa etenkin siihen, jossa on tosiaan niitä pyörremäisiä kuvioita, kun hän mietti vääristyneessä ajatusmaailmassaan mm luonnon, maalauksien, mielen, todellisuuden ja ikuisuuden suhteesta toisiinsa ja niiden yhteyksiä joiden tuloksena oli mm tuo hienon surrealistinen ja häiriintyneen psykoottinen maalaus. Tosin tuon maalauksen mitä se loppujen lopuksi tarkoitti ja mistä se kaikkeudesta hänen mielen syvyyksistään se kumpusi, niin tiesi vain ja ainoastaan Van Cogh itse, mutta leffassa paljastetaan katsojalle että mm just noista mainitsemistani hänen oman vääristyneen ajatuksen sisällön suhteesta luontoon, maalauksiin ja ikuisuuden pohdiskeluun jne. Sit tuosta Coghin vääristyneestä kuvasta millä hän näki maailman niin tuli mieleen, et onkohan jollain tasolla oikeasti totta se kuuluisa sanonta et luovuus ja hulluus kulkee käsikädessä. En muista miten tuo sanonta tarkalleen meni mut anyway.
Ihan hemmetin hienosti pohdiskeleva leffa / henkilö ollut tuo Van Cogh, jotain niiiin diippiä kamaa oli ne hänen höpinät et leffassa onnistutaan siksi yllättävänkin hyvin pääsemään jollain tasolla miehen pään sisälle, koska se oli niin diippiä, että voisi sanoa siksi monologin ja dialogin olevan tosi kovaa tasoa leffassa. Niin diippiä ne hänen höpinänsä et putosi oikeasti välillä kärryiltä leffassa, mut ei varmaan ole tarkoituskaan tietää kaikkea sitä hänen ajatusmaailmaansa joiden tuloksena oli ne maalaukset / varmasti mahdotonta edes pystyä tajuamaan mitä hän päässänsä kelaili. Dafoesta pitää sanoa että vetää kyllä ehkä elämänsä roolin tässä.
Se mikä itseä jäi ainoastaan harmittamaan leffassa oli, että odotin tuon kuvassa olevan maalauksen toteutuksesta, sen maalaamisesta paljon enemmän ollen asiaa leffassa ja odotin ennen leffan näkemistä tuon maalauksen olevan leffan kohokohta ja sit toivoin leffan olevan paljon paljon surrealistisempi et tyyppi ois vaikka nähnyt tuollaisia ihmeellisiä kuvioita taivaalla ollen kunnon psykedeelistä menoa. Vaikka tuo jäi harmittamaan että noin ei ollut, mutta siitä ei voi antaa leffalle kuitenkaan miinusta, sillä jos Van Cogh ei oikeasti nähnytkään taivaalla moista psykedeelistä tykitystä, niin ymmärrän täysin miksi sellaista ei leffassa ollut koska kuitenkin tositarinaan perustuva leffa.
9+
Halusin katsoa Vincent Van Coghista tehdyn leffan, normisti ei kiinnosta oikeastaan yhtään taidemaalarista kertovat elokuvat, mut Van Cogh on poikkeus koska ainut mitä hänestä ennestään oon tiennyt on se hänen kuuluisin? hyvin surrealistinen maalaus jossa on noita pyörremäisiä kuvoita taivaalla maalauksessa ja toinen asia minkä tiesin Coghista oli että hän sairastui mieleltään ja se loi mielenkiintoa paljon koska se hänen hulluus näkyi mm kuvan maalauksessa ja kiinosti täten nähdä et millä tavalla hän sai inspistä omasta mielenterveyden järkkymisestä tohon maalaukseen. Se innosti myös katsomaan vielä tuon lisäksi koska Dafoe joka on yks mun suosikkinäyttelijöistä, niin esittää Coghia.
Hienosti leffa alkaa kun noin 10 minsan päästä kun Cogh lähtee Etelä-Ranskaan, että saisi sieltä väriloistosta inspistä maalauksiinsa, niin tosi hienosti tehty maalauskohtaus tulee tuossa alussa kun ulkona on kova tuuli, mutta muuten aivan täysin hiljaista kun hän maalailee huoneessa. Tuossa kohtaa jo huomasi hulluuden ilmapiirin, ei vielä Coghin käytöksestä ollenkaan tossa, vaan kohtauksesta itsestään kun on tehty tunnelmaltaan sellaiseksi, joka enteili leffassa myöhemmin tulevaa hulluutta. Miljöö on kanssa upean näköistä leffassa siellä Ranskassa jota kuvataan tosi hienolla tavalla, erikoisista kuvakulmista ja usein heiluvalla kameralla + tuohon sävelet jotka oli tosi hienon kuuloisia.
Ekoja merkkejä hänen mielensä järkkymisestä huomasi leffassa siinä vaiheessa, kun hän luovalla mielellään rupesi miettimään maisemien kautta ikuisuutta ja olemassaoloa ja mm kun hän maalaa puunjuuria ja jotkin lapset tulee haukkumaan niitä maalattuja juuria madoiksi ja tuossa kohtaa Cogh tuntuu hermostuneelta ja hyvin ahdistuneelta ja kohtaus on jollain tavalla kaoottinen, kun kuvataan Dafoen silmistä ympärillä olevia maalausta haukkuvia lapsia, jossa kuvaus on myös kaoottista äänimaailman kanssa. Hienosti toteutetusti hänen mielen maisemansa alkoi horjua. Mm myös siksi kun kuulee päänsä sisällä kaoottista sekavien höpötysten aiemmin hänen todellisuudessa puhumiaan asioita ja muiden hänelle puhumien asioiden sekoituksia ja variaatioita sekoittuen nykyhetken ajatteluun ja puheeseen ja hänen katseestaan välillä kuvataan miten hän näkee sumuisena maailman, joka loi siistiä surrealistisuutta leffaan ja tukien entisestään sitä Coghin sekavaa mielen tilaa leffassa.
Todella hienosti muuten Cogh sai luotua oman mielensä sisällön hänen maalauksiinsa etenkin siihen, jossa on tosiaan niitä pyörremäisiä kuvioita, kun hän mietti vääristyneessä ajatusmaailmassaan mm luonnon, maalauksien, mielen, todellisuuden ja ikuisuuden suhteesta toisiinsa ja niiden yhteyksiä joiden tuloksena oli mm tuo hienon surrealistinen ja häiriintyneen psykoottinen maalaus. Tosin tuon maalauksen mitä se loppujen lopuksi tarkoitti ja mistä se kaikkeudesta hänen mielen syvyyksistään se kumpusi, niin tiesi vain ja ainoastaan Van Cogh itse, mutta leffassa paljastetaan katsojalle että mm just noista mainitsemistani hänen oman vääristyneen ajatuksen sisällön suhteesta luontoon, maalauksiin ja ikuisuuden pohdiskeluun jne. Sit tuosta Coghin vääristyneestä kuvasta millä hän näki maailman niin tuli mieleen, et onkohan jollain tasolla oikeasti totta se kuuluisa sanonta et luovuus ja hulluus kulkee käsikädessä. En muista miten tuo sanonta tarkalleen meni mut anyway.
Ihan hemmetin hienosti pohdiskeleva leffa / henkilö ollut tuo Van Cogh, jotain niiiin diippiä kamaa oli ne hänen höpinät et leffassa onnistutaan siksi yllättävänkin hyvin pääsemään jollain tasolla miehen pään sisälle, koska se oli niin diippiä, että voisi sanoa siksi monologin ja dialogin olevan tosi kovaa tasoa leffassa. Niin diippiä ne hänen höpinänsä et putosi oikeasti välillä kärryiltä leffassa, mut ei varmaan ole tarkoituskaan tietää kaikkea sitä hänen ajatusmaailmaansa joiden tuloksena oli ne maalaukset / varmasti mahdotonta edes pystyä tajuamaan mitä hän päässänsä kelaili. Dafoesta pitää sanoa että vetää kyllä ehkä elämänsä roolin tässä.
Se mikä itseä jäi ainoastaan harmittamaan leffassa oli, että odotin tuon kuvassa olevan maalauksen toteutuksesta, sen maalaamisesta paljon enemmän ollen asiaa leffassa ja odotin ennen leffan näkemistä tuon maalauksen olevan leffan kohokohta ja sit toivoin leffan olevan paljon paljon surrealistisempi et tyyppi ois vaikka nähnyt tuollaisia ihmeellisiä kuvioita taivaalla ollen kunnon psykedeelistä menoa. Vaikka tuo jäi harmittamaan että noin ei ollut, mutta siitä ei voi antaa leffalle kuitenkaan miinusta, sillä jos Van Cogh ei oikeasti nähnytkään taivaalla moista psykedeelistä tykitystä, niin ymmärrän täysin miksi sellaista ei leffassa ollut koska kuitenkin tositarinaan perustuva leffa.
9+
