The Neon Demon
Nicolas Winding Refn on monessa, mutta erityisesti yhdessä mielessä täysin harvinaislaatuinen ohjaaja. Hän on kyennyt ohjaamaan puhtaasti kerronnallisen, täysin tarinavetoisen elokuvan, jossa kuvaus on raa'an autenttista ilman mitään kuvallista kikkailua tai symbolista analogiaa ja on myös onnistunut siinä täydellisesti. Parhaana esimerkkinään Pusher-trilogia (1996, 2004, 2005). Mutta tämän lisäksi hän kykenee ohjaamaan lähestulkoon puhtaasti audiovisuaalisen taideteoksen, jossa tarina itsessään on äärimmäisen kevyt ja oikeastaan kaikki mainitusta audiovisuaalisesta maailmasta erillinen arvo perustuu puhtaasti symboliikkaan. The Neon Demon on tästä ohjaajansa äärimmäisin esimerkki.
Nicolas Winding Refn on aiemmin mainitulla aivan järisyttävän upealla Pusher-trilogiallaan "kannuksensa ansainnut" tanskalainen ohjaaja, josta onneksi voidaan nykyään jo melko vakiintuneesti puhua NWR:nä. Mies ohjasi reilu 10 vuotta sitten mestarilliset, mutta Hollywoodissa ymmärrettävästi heikosti menestyneet elokuvansa Bronson (2008) ja Valhalla Rising (2009). Pari vuotta myöhemmin hän onnistui yhdistämään oman audiovisuaalisen nerokkuutensa tarpeeksi konkreettiseen ja traditionaaliseen kerronnalliseen ilmaisuun, jonka lopputuloksena syntynyt riittävän helposti lähestyttävä mestariteos Drive (2011) oli melko suuren luokan hitti jopa Hollywoodissa. Joskin elokuvan tunnettavuudesta siellä kiitoksensa ansaitsee toki myös tuolloin nousevan hypetyksen alla ollut Ryan Gosling.
Parivaljakon seuraava elokuva Only God Forgives (2013) olikin amerikkalaisyleisölle jälleen aivan liian outo pala purtavaksi ja The Neon Demon ei ainakaan näitä Driveen ihastuneita katsojia yritäkään mielistellä takaisin.
The Neon Demon kertoo juuri Los Angelesiin muuttaneesta mallin urasta haaveilevasta 16-vuotiaasta Jessestä (Elle Fanning). Hänellä on lahjanaan luontainen kauneus, jonka arvo tässä vääristyneessä ja kipeässä mallimaailmassa saa elokuvassa uskottavasti täysin kohtuuttomat mittasuhteet. Juonesta itsestään on sen enempää turha kertoa, mikä johtuu toisaalta sekä ulkoisen tarinan ohuudesta mutta toisaalta täydellisestä turhuudesta yrittää kirjallisesti avata elokuvan tarinaa yhtään enempää.
Mikäli elokuvaa taiteen -ja/tai viihteenlajina arvottaa poikkeuksetta nimenomaan hyvien henkilöhahmojen, toimivan tarinan ja eheän kerronnan pohjalta, voi The Neon Demonin aivan huoletta jättää täysin omaan arvoonsa. Mitään tällaisia arvoja elokuvalla ei nimittäin ole ja katsojalla on mielestäni oltava harvinaisen suuri kiinnostus elokuvien audiovisuaalisuutta ja/tai symbolista lähestymistapaa kohtaan, jotta tästä elokuvasta olisi edes lähtökohtaisesti saatavissa jotakin irti. Se on nimittäin hyvästä kronologisesta käsikirjoitusvetoisesta elokuvakerronasta jopa korostetun irtautunut outolintu, joka juuri ja juuri onnistuneesti heiluttelee keskisormea mallimaailmalle ja samalla myös koko amerikkalaiselle viihdeteollisuudelle, Hollywood mukaanlukien.
The Neon Demon saikin jo Cannesissa valtaisat buuakset yleisöltään, joten lisää mahdollisia yhteistyökymppaneita ainakaan Hollywoodin puolelta NWR ei varmastikaan ole tällä elokuvallaan saanut. Onkin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan ohjaajan ura seuraavaksi kehittyy ja jäikö The Neon Demon jopa ohjaajansa joutsenlauluksi Hollywoodissa.
The Neon Demon on kuvastolliselta, tyylilliseltä ja temaattiselta ilmaisultaan kuin David Cronenbergin vanhempi tuotanto Gaspar Noen ohjaamana, joskin myös Darren Aronofskyn Black Swan (2010) on The Neon Demonin selkeä innoittaja monestakin eri aspektista tarkasteltuna. Näistä yhtymäkohdista huolimatta elokuva seisoo kuitenkin ongelmitta omilla jaloillaan. The Neon Demon on ollut monelle kriitikolle helppo luokitella kategoriaan "tekotaiteellinen", joka on kuitenkin terminä niin auttamattoman typerä, ettei sitä ainakaan "oikeissa arvosteluissa" toivoisi enää näkevän käytettävän. Kyseessä on nimittäin täydellisen subjektiivinen termi, joka käytännössä tarkoittaa vain; "Minä en ymmärtänyt elokuvaa enkä itse nähnyt sitä taiteellisena, joten sen on oltava tekotaiteellinen".
The Neon Demonia on ainakin osittain markkinoitu kauhuelokuvana, jollainen se omalla häiriintyneellä tavallaan ehdottomasti onkin. Mutta mikäli odottaa edes pienissä määrin perinteisemmän kauhun äärimmilleen venytettyjenkin raamien sisälle mahtuvaa kauhuelokuvaa, joutuu varmasti pettymään rajusti. Ja samanaikaisesti myös täysin ymmärrettävästi turhautumaan sille tyylille ja kauhun muodolle, jonka kanssa NWR elokuvassaan operoi.
Elokuvan näyttelijät ovat The Neon Demonissa ohjaajalleen puhtaasti työkaluja, joista Elle Fanningia lukuunottamatta jokaisen olisi voinut korvata käytännössä mallinukella tai jopa sellaisen torsolla ilman, että elokuvan oma voima olisi siitä juurikaan kärsinyt. Elle Fanning on kiistatta oleellinen osa koko elokuvan sielua omalla viattomalla ulkonäöllään. Ja nimenomaan ulkonäöllään. NWR onnistuukin The Neon Demonissa luomaan hämmästyttävän ambivalenssin tunteen, jossa hän tuntuu sylkevän päin ulkoisen kauneuden suhteettoman suurta arvostusta ollen samalla itse elokuvansa kanssa lähes täysin nimenomaan tästä ulkoisesta kauneudesta riippuvainen. Tämä varmasti tarkoin harkittu epäsuhta onkin jättänyt monet arvailemaan koko elokuvan motiiveja.
Kokonaisuudessaan The Neon Demon on ohjaajansa erikoisin elokuva ja on äärimmäisen helppo ymmärtää, mikäli joku arvostelee elokuvan vain yhden tähden arvoisesti. Elokuvaa voi suositella vain todella laajan ja ehkä erikoisenkin elokuvamaun omaaville ihmisille ja silloinkin melko suurella varauksella. Sillä allekirjoittaneenkin kohdalla on todennäköisesti hyvin päivä -ja/tai fiiliskohtaista, millä voimalla elokuva onnistuu kulloinkin iskemään, jos onnistuu lainkaan. Sillä vaikka nyt perjantaisen katselukokemukseni perusteella sille olenkin jopa mestariteoksen kruunua sovittelemassa, voisi se toisella katselukerralla näyttäytyä NWR:n tähänastisen elokuvauran grandioottisena ja pateettisena antikliimaksina.
Mutta se elokuvasta ja muusta taiteesta jotain niin hienoa tekeekin. Taide on harvoin mustavalkoista, kertakäyttöistä tai vain hyvää tai huonoa. Se vain velloo ja on olemassa ja siitä kiinnostunut ihminen voi sitä pyöritellä, käännellä ja katsella eri kulmista, jolloin koettu lopputulos on aina erilainen ja hyvin usein myös uusia kokemuksia herättävä.