Eugenille ja Aylahille yhteisvastaus
Molemmat olette varmaan jälkeenpäin käsitelleet ja pohtineet alkoholistiperheen elämää ja ainakin terapiassa siihen joutuu pureutumaan syvällekin, mutta se näkökulman muutos ikäänkuin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi on ainakin mua helpottanut.
Alkoholistiperheessähän on tunnettuna perussääntönä yleensä se 1) älä tunne, 2) älä luota, 3) älä puhu. Perheessä elävälle tulee jossain vaiheessa tilanne, että sinänsä rankat asiat eivät "tunnu missään", mikä tarkoittaa sitä, että kriisitilanteesta tulee krooninen, osa normaalia elämää. Matti Nykänen sanoi, että toisilla perunat ostetaan syksyllä, mutta meillä keväällä. Lapsella on luontainen kyky suojautua häpeältä vaikenemalla ja piilottelemalla perheen ongelmia viimeiseen asti. Kaikkein suurin ongelma tästä voi seurata juuri siitä, jos lapsi suojautumismekanismina rupeaa perheessä "vahvaksi" - Kyllä minä pärjään elämässäni! Tässä sinänsä ei ole mitään pahaa ja tämä varmasti on hyvän itsetunnon kehittämisessä olennaista ja myös siinä, ettei itse jatka samanlaista elämää... Mutta mun käsitys on, että aikuisiällä omassa elämässään tulisi myös pystyä palauttamaan luottamus muihin ihmisiin, pystyä tunnustamaan oma heikkous, että ei aina pysty olemaan täydellinen eikä tarvitsekaan ja myös palauttamaan usko tulevaisuuteen, että elämä ei välttämättä ole ainaista kriisiä. Mä olen ainakin itse tämän kautta saanut tietynlaista "todellista" vahvuutta, eli rohkeutta elää elämäänsä, astua joskus tuntemattomaan tyhjän päälle ja haistattaa menneisyydestä tuleville peloille paskat. Rohkea ei ole se, joka ei pelkää, vaan se, joka tekee, vaikka pelkääkin.
Aylah: mulle itselle ei ole varsinaisesti mikään yllätys, että sä et ole saanut exältäsi tarvitsemaasi tukea. En tunne teidän suhteen tai ko. henkilön yksityiskohtia, mutta olen huomannut, että alkoholistiperheen menneisyyttä voi ymmärtää vain jotain vastaavaa itsekin kokenut. Voin kuvitella, että erityisesti terapian seurauksena menneisyydestä on alkanut irtoilemaan tuskaa, vihaa ja ahdistusta, jolle et välttämättä itsekään prosessin alkuvaiheessa ole pystynyt keksimään sanoja. Läheisen ihmisen tuki olisi ollut tärkeää, mutta saattaa olla, että juttu on voinut järkyttää exääsi pahasti?
Ihan yleisenä huomiona: mielenkiintoista, että hyvin monet rankan lapsuuden kokeneet päätyvät itse auttamistyöhön. Omista kokemuksista saa varmasti kosketuspintaa työhön ihan eri tavalla kuin kirjoista lukemalla, mutta edellytyksenä on, että omat kokemukset on kunnolla käsitelty. Tunteeton musta ahdistuksen möykky johonkin suuntaan työntävänä energiana ei ole kovin hyvä lähtökohta.
Mutta loppuun sanon vielä, että on hienoa lukea teidän kertomuksianne, myös muiden kuin Eugenin ja Aylahin. Selviytyminen on hienoa ja se, että myöhemmin ei väistetä niitä menneisyyden haamuja, vaan kohdataan ne silmästä silmään siitäkin huolimatta, että kohtaamisessa usein tekee kipeää.
/E
