Elämänne rankin kokemus?

[Trident]

Kuoleminen ei ole normaalia. Jos olisi niin siitä ei pidettäisi niin suurta meteliä. Kuoleminen ei ole normaalia. Piste. Sitä ei pidä hyväksyä. Kuolemaa vastaan pitää taistella. Kukin tehköön sen parhaaksi katsomallaan tavalla. Joku uskoo jatkoaikaan jossain muodossa, toinen koittaa pitkittää elämäänsä ja kolmas ottaa vähästä ajasta mahdollisimman paljon irti. Se on vapaa valinta. Kunhan jollain tavalla vastustaa.

Tukka putkella kuolemaa pakoon.

Sanoo mies jolla on Ernest Hemingway avatarina. :lol2:

 

[Goatsilla]

Voisiko tuota enää paremmin sanoa? Tämä elämä pitäis tosiaankini elää niin hyvin ettei tarvitse jälkeenpäin miettiä etten tehnyt sitä tai tuota.

Toisaalta, voi ihan vaan elää, "hyvin" tai "huonosti", mutta silti ei tarvitse jälkeenpäin miettiä tuollaisia. Ainahan saa miettiä, mutta ei tarvitse, ja vitunko väliä silläkään lopulta on. Meinaan vaan sitä, että paineitahan siitä tulee, jos joka käänteessä täytyy miettiä, että "elänpä nyt oikein hyvin tämän tilanteen, niin ei tarvii katua". Olisihan se silti hyvä vihata vähemmän ja rakastaa enemmän, jokaisen, luulisin.

 

[Eugen]

Kuoleminen ei ole normaalia...

Ihana asenne. Sulla tulee olemaan kova vanhuus. Kaiketi kuolema ei ole niin kamala asia kuolevalle (optimaalisesti ilman kipuja siis), suruhan koskettaa muita. Ota vaan Äijä rennosti, dont fear the reaper.

Ei ole kokemusta, mutta kovimmat jutut on vielä kuulematta, tarkoitan insestin ja raiskausten uhreja. Lastenkodit on täynnä sellaisia juttuja, että oksat pois. (alle viiden viestin päässä on eka saunan taakse kommentti)

 

[hamara]

Toisaalta, voi ihan vaan elää, "hyvin" tai "huonosti", mutta silti ei tarvitse jälkeenpäin miettiä tuollaisia. Ainahan saa miettiä, mutta ei tarvitse, ja vitunko väliä silläkään lopulta on. Meinaan vaan sitä, että paineitahan siitä tulee, jos joka käänteessä täytyy miettiä, että "elänpä nyt oikein hyvin tämän tilanteen, niin ei tarvii katua". Olisihan se silti hyvä vihata vähemmän ja rakastaa enemmän, jokaisen, luulisin.

Niin en tarkoittanutkaan että pitäis koko ajan miettiä ja ottaa niitä paineita siitä. Vaan se mun pointti, jonka toin ehkä vähän huonosti esille, onkin se että pitäisi elää niin kuin itse haluaa ja tehdä omat valinnat, niin ei tarvi jossitella ja miettiä teinko sitä ja tuota... päivä kerrallaan eteenpäin omia valintoja tehden.

 

[Äijä]

kolmas ottaa vähästä ajasta mahdollisimman paljon irti.

Sanoo mies jolla on Ernest Hemingway avatarina.

Eikös Ernesti tenyt aika vahvan suorituksen elämisen saralla. Harvempi täällä niin täysillä pystyy elämään. Jos vähiin vuosiin pystyy mahduttamaan paljon asiaa niin sehän vastaa silloin pitkää ja tylsää elämää ja on oikein miehekäs tapa vääntää niskalenkkiä huppukaverista. Luetaan vaikka "Kenelle kellot soivat" ja sen pikainen tiivistelmä ihmiselämästä.

 

[Proteos]

Ei ole kokemusta, mutta kovimmat jutut on vielä kuulematta, tarkoitan insestin ja raiskausten uhreja. Lastenkodit on täynnä sellaisia juttuja, että oksat pois. (alle viiden viestin päässä on eka saunan taakse kommentti)

Voi tosin olla, että kyseisenlaisen historian omaavat henkilöt eivät välttämättä halua jakaa kokemuksiaan muiden kanssa tapausten aran luonteen takia. Uskoisin siis, että kaikista rankimmat jutut jäävät kirjoittamatta. Toivottavasti kaikki pääsevät ongelmiensa yli ja hakevat apua jos tuntuu liian vaikealta.

Maailma ei ole kovin tasapuolinen.. jos se sellaiseksi muuttuu niin mulla tulee olemaan vielä paljon paskaa edessäpäin.

 

[Goatsilla]

pitäisi elää niin kuin itse haluaa ja tehdä omat valinnat, niin ei tarvi jossitella ja miettiä teinko sitä ja tuota... päivä kerrallaan eteenpäin omia valintoja tehden.

Ok, olen tuosta ihan samaa mieltä.

 

[Trident]

Eikös Ernesti tenyt aika vahvan suorituksen elämisen saralla. Harvempi täällä niin täysillä pystyy elämään. Jos vähiin vuosiin pystyy mahduttamaan paljon asiaa niin sehän vastaa silloin pitkää ja tylsää elämää ja on oikein miehekäs tapa vääntää niskalenkkiä huppukaverista. Luetaan vaikka "Kenelle kellot soivat" ja sen pikainen tiivistelmä ihmiselämästä.

Kyllä ja Ernestin elämänmakuinen taival päättyi oikein eloisaan haulikonpläjäykseen oman käden kautta.

wikipediasta:

His blood pressure and cholesterol count were perilously high, he suffered from aortal inflammation, and his depression, aggravated by alcoholism had probably already started.

He also lost his Finca Vigía in San Francisco de Paula and was forced to "exile" to Ketchum, Idaho after the situation in Cuba had started to escalate.

The very last years, 1960 and 1961, were marked by severe paranoia. He feared FBI agents would be after him if Cuba turned to the Russians, that the "Feds" (Burgess (9.), p. ??) would be checking his bank account, and that they wanted to arrest him for gross immorality and carrying alcohol. (The FBI was in fact surveilling Hemingway due to his activities in Cuba.)

Hemingway was upset by perfectly normal photographs in his Dangerous Summer article. He was receiving treatment in Ketchum for high blood pressure and liver problems - and also electroconvulsive therapy for depression and his continued paranoia.

Kyllä tosiaankin eli täysillä ja poltti kynttilää molemmista päistä. :D

 

[sam68]

Tuo kotieläimiin liittyvä suru on ollut minulle ehkä pahinta.
Lapsena meillä oli hevosrintamalla useita surullisia tapauksia. Ehkä pahin oli kun meidän paras kilpahevonen, joka oli suomenkin tasollakin todella kova, lopetettiin kolmen päivän kitumisen jälkeen karsinaansa. Hevosen takapää halvaantui kun se synnytti keskos-varsaansa. Eläinlääkäri odotti kolme päivää että jotain tapahtuisi, mutta se oli kyllä liikaa. Taistelijan luonteella se yritti viimeiseen asti nousta turhaan jaloilleen. Sen ulos haalaamisen muistaa kyllä aina erittäin surullisena ja raskaana asiana. Isälle asia oli todella kova paikka. Hevonen oli hänelle kaikki kaikessa.
Toinen tapaus oli muutama vuosi sitten kun exäni soitti muutama viikko eromme jälkeen, että yhteinen koiramme oli kuollut. Se oli asia jota itkin todella kauan. Äitinikin ihmetteli että ei kai se noin paha asia ole, mutta koira oli vasta alle vuoden vanha ja jotenkin pentukoiran kuolema tuntui erittäin pahalta. Se kuoli lopulta ampiaisen pistoon. Taustalla oli jokin paha sisäinen tulehdus jota eläinlääkärit ei huomanneet vaikka sitä useasti tutkittiin.
Tulee huono olo kun näitä muistelee. Siirrytäänpä takaisin nykyhetkeen...

 

[Ekimies]

Epäilen vahvasti, ettei insestikokemuksia montaa tänne tule... Aihe on henkilökohtaisista henkilökohtaisin ja paljastuminen nimimerkin takaa voi pelottaa. Ikävää vielä kaiken muun lisäksi näissä insesti- ja pedofiliatapauksissa on se, että uhrit eivät välttämättä tietoisessa "fakta-muistissaan" muista hyväksikäytöstä mitään, jos se on tapahtunut esim. hyvin nuorena. Mutta ihmisen "tunnemuisti" on aika lahjomaton, se ei unohda mitään, mutta ei toisaalta paljasta muuta kuin tunteet... Henkilöllä voi olla vaan sanoinkuvaamaton henkinen paha olo koko ajan ja jotkut arkipäiväiset asiat pahentavat sitä entisestään... Vasta sitten esim. pitkässä terapiassa alkaa paljastua, että huppista, näinhän se olikin.

Surutyöstä vielä: Surutyön tarkoituksena ei ole pitkittää surua tai toimia jonkinlaisena itsesäälin keppihevosena. Suomen kapakat ovat täynnä tällaisia "surutyön" tekijöitä, joilta "hukkuivat elämän valttikortit". Varsinaisella surutyöllä ei kuitenkaan ole tän kanssa tekemistä. Suru on tietynlainen prosessi, joka etenee tiettyjen psyykkisten vaiheiden kautta pisteeseen, jossa varsinaista akuuttia surua ei enää ole, vaan ehkä hyvät muistot menetyksen kohteesta. Siis tilanne, jossa vaikka menetetyn rakkaan ihminen ajatteleminen ei enää suoranaisesti satu, vaan jopa lämmittää. Tietty surutyö on pakko tehdä, jos haluaa siirtyä eteenpäin suhteessa tähän menetykseen. Käsittelemätön suru voi alkaa kummitella joskus tulevaisuudessa huonona hetkenä. Surutyötä ei voi mitata sillä kuinka äänekkäästi joku itkee tai kuinka paljon kärsii, vaan ehkä siten, että antaa tilaa itselleen ja tunteilleen, antaa tilaa surulle ja yrittää jatkaa elämäänsä sen mukaan, kun pystyy. Suru laantuu aina aikanaan ja tuska hellittää.

/E

 

[Goatsilla]

Tietty surutyö on pakko tehdä, jos haluaa siirtyä eteenpäin suhteessa tähän menetykseen.
/E

Mutta onko tuo FAKTA? Ettei joku voi vain nielaista vähän normaalia voimakkaammin ja selvitä sillä? Koska en laskisi sitä surutyöksi. Ehkä tuo "surutyö" vaan on niin helvetin typerä ja huonosti asiaa kuvaava ilmaus.

 

[Ekimies]

Mutta onko tuo FAKTA? Ettei joku voi vain nielaista vähän normaalia voimakkaammin ja selvitä sillä? Koska en laskisi sitä surutyöksi. Ehkä tuo "surutyö" vaan on niin helvetin typerä ja huonosti asiaa kuvaava ilmaus.

En tiedä onko se 100% fakta. Ihmiset kuitenkin on erilaisia, mutta näin mulle on opetettu. Joku psykologiaa enemmän lukenut voi varmasti selittää asiaa tieteellisemmin. Sama juttu pätee moniin muihinkin elämän "kriiseihin", vaikka ei samassa mittakaavassa. Esim. murrosiän läpikäyminen avaa tien nuoreen aikuisuuteen... Jos joku ei jostain syystä saa elää murrosikäänsä ja kasvaa itse, on mahdollista, että tulevien ikäkriisien kohdalla joutuu kohtaamaan näitä asioita uudelleen. Ei tietenkään ole niin, että jos Eki 14v ei saa polttaa tupakkaa ja ajaa mopolla välitunnilla ilman kypärää, seuraa 28-vuotiaana automaattisesti villitys, jossa autot ja vaimot menee vaihtoon. Olennaista on kai se, että henkilö itse oivaltaa kasvun tekijät ja se voi joskus viedä aikaa ja metrikaupalla hermoja. Analogia suruprosessiin on ohut, mutta mun mielestä siinä pätee myös se, että jos surulle ja suremiselle saa tilaa, voi jossain vaiheessa itse oivaltaa oman "kasvun" mahdollisuudet ja sen kautta siirtyä eteenpäin.

Mun mielestä taas sana "surutyö" sopii mainiosti kuvaamaan psyykkistä prosessia. Ja paino sanalla työ. Se ei ole varmasti juurikaan kivaa ja prosessi ei todellakaan mene pelkästään omalla painollaan. Se on työtä, jossa ihminen joutuu toimimaan osittain itseään vastaankin. Omien tunteiden kohtaaminen ei ole helppoa ja moni surutyöntekijä löytää pullosta lohduttajan, joka puuduttaa kivasti kipua.

Jokainen käyköön surutyötä tavallaan... Joku "nielaisee vähän voimakkaammin" ja yrittää sen jälkeen jatkaa normaalia elämäänsä, joku toinen haluaa itseä vuolaasti kaikkien ystävien kanssa, kolmas maalaa tai kirjoittaa tuskaansa paperille... Olennaista on vaan se, että ei yritä väkisin väittää itselleen, ettei sureta, vaikka tosiasiassa surettaa niin per.... Yrittää löytää jonkun itselle luontaisen keinon purkaa tunteitaan ja jatkaa elämäänsä eteenpäin. Riippuen menetyksestä ja ihmisistä, saattaa elämän joutua raapimaan takaisin kasaan pienistäkin palasista.

/E

 

[Tähtityttö]

Rankin kokemus on oman alle 50 vuotiaan äidin äkillinen kuolema, ja hautajaiset jossa kannoin arkkua. Kasvattavia kokemuksia sellaiset.

Sanopa muuta.

Mikä ei tapa, kasvattaa, vai mitenkäs se meni..

 

[rantapantteri]

Sanopa muuta.

Mikä ei tapa, kasvattaa, vai mitenkäs se meni..

Mikä ei tapa heti, sattuu ihan saatanasti...


Ei vaan. Uskomattomia selviytymistarinoita porukalla. Todella iso käsi siitä, että ootte pohjaltakin noussut!

Oma rankin kokemus on ehdottomasti äidin sairastuminen syöpään. Pysäytti kyllä pariks viikoks aika täysin. Mutta tehokkailla hoidoilla kaikki kuntoon ja nyt kokolailla vuosi myöhemmin äiti on päässyt jo takaisin työelämäänkin. Jee! :haart:

 

[metalman]

on tarinoita, huh .. Itselläni on ollut varsin ruusuinen nuoruus, mitä nyt sitä normaalia vanhempien riitelyä kun laina painaa päälle jne. mutta ikinä ei ole ollut nälkä eikä koskaan tarvinnut pelätä.

Tuon eugenin mainitseman mustan huumorin ja asioihin suhtautumisen jälkeenpäin olen huomannut muuallakin. Mummoni joskus aina innostuu kertomaan nuoruudestaan, hänen isänsä oli ollut ihan täysi rapajuoppo ja monet kerrat ajanut perheen kännipäissään lumihankeen. Kerrankin mummo oli löytänyt isänsä liiteristä virittämästä itselleen hirttoköyttä. Oli yrittänyt tappaa itsensä koska oli mennyt juomaan mummon ja siskojen palkkarahat jostain urakasta, taas. Mummo oli juossut pirttiin ja hakenut äitin joka oli sitten saanut isän suostuteltua takaisin sisään..

Tuollainen on vissiin ollut silloin muinoin aika yleistä. Mutta näistä kaikista jutuista mummo kertoo nykyään ihan niinkuin ne olis jotain vitsejä tai komediaa. Pakkokai tollaseen on tietysti suhtautua jotenkin mustalla huumorilla, eihän sitä voi oikein kuolemanvakavastikkaan ottaa kun se on ollut silloin osa jokapäiväistä elämää.

 

[japa]

Itseäni lainaten:

Muutamat läheisien kuolemat, sairauteen,itsemurhaan ja onnettomuuteen.Oikeastaan pitää lopettaa asian miettiminen sillä tulee liikaa asioita mieleen jotka ovat jo kuitenkin jäänneet mielestä pois.

Hieman samaa:http://www.pakkotoisto.com/vbulletin/showthread.php?t=22832&page=1&pp=20&highlight=kuolema

 

[Aylah]

....paljon tekstiä

no siihen liittyi kyllä muitakin ongelmia kuin vain toi mun porukoiden tilanne,mutta tuskinpa tajusi oikeasti millaisessa pimeydessä mä tallustan toivottavasti kohti valoisampaa henkistä tulevaisuutta. kyllähän sitä varmaan asia vaivasi, kun puhui jotain häistäkin ettei hän ala katsomaan sitä jos mun faija ja broidi alkavat riehua. okei, no seurustelua takana sellaiset kuukauden päivät että tais jätkä vähän aikaisin häitä suunnitella.. kuitenkin kun ite tietää että joo, noinha se asia on, että sama pelko itelläkin sit jos sellainen päivä koittaa että naimisiin menen, että porukat alkaa vetää oma showtaan häissä. kyllä siinä itkua väännettiin kun tiesi miten toinen ajattelee, mutta ei vain voi käsittää sitä tuskaa ja häpeää jota kannan sisälläni. mutta toisaalta mä kuitenkin välitän vanhemmista ja veljestäni, on tuskaisen ristiriitaisia tunteita, kun omaiset tekevät tuollaista paskaa omassa elämässä mutta myös mun.

kaikki ne kerrat kun on saanut hävetä niiden julkista toilailua, ei jeesus sentään, mitä siitä tulee mieleen.. :( mutta kun ite tietää miten vitun rankkaa on elää epävarmuudessa, pelossa ja ainaisessa jännitystilassa että koska räjähtää, sitä vain haluaa löytää sellaisen suhteen, jossa voisi olla turvassa. että ei tarvitsisi pelätä tai tuntea olevansa vaarassa. kun tuollaisia tunteita on lapsuudesta asti ollut näihin vuosiin asti, on vaikea tottua siihen, että hei, ehkä mulla on oikeus turvalliseen elämään.

ja sit kun tietää että sitä se olisi voinut olla exän kanssa, jos en olis miettiny noita porukoiden juttuja liikaa + tietty muut ongelmat, alkaa vain tuntua että vika on mussa koko aikaa ja että pilasin koko jutun kun olin niin vakava exän mielestä. mut toisaalta sitä on kuullut lapsuudesta asti, kun faija haukkuu mutsia milloin huoraksi ja lesboksi ja että kaikki on tän vikaa, alkaa sitä pakostakin miettimään, että tää kaikki on mun vikaa. tai niinhän sitä helposti alkoholismin uhrien ajatusmaailmaan kuuluu, että jos mä oisin sitä ja tätä, ei toi yksi enää joisi. kuitenkaan asiat eivät mene niin, ja tiedän sen. mut sitä vain arvostaa sellaista, minkä toinen näkee ehkä itsestäänselvyytenä suhteessa. mutta ehkä tulee vielä sekin aika, että mä olen joskus onnellinen. edes vähän aikaa.

heh, ei ole sit yllätys että hoitoalalla olen ja kiltin tytön syndrooma on mussa. sit vielä yhdistettynä täydellisyyden tavoitteluun, ongelmia on jo enemmän kuin tarpeeksi. mutta kun on joutunut nuoruudesta asti pitämään langat ns. käsissään, ettei esim. toi faijan juominen ois paljastunut kaikille, mulla ainakin on tullut sellainen kontrollointi elämään, että pitää sitä ja tätä näin hyvin ja melkein täydellisestikin. sori, taas avautuminen. täytyy sopia terapia-aikoja tiheämmin ja säästä kanssaihmisiä mun tilityksiltä.

 

[Taha]

Hain kaverin sukellusreissulla 71 metristä ilmalla. Kaverille ehkä vielä rankempaa, ku mulle.

 

[nCh]

Mulla kävin viimekesänä muutama päivä ennen juhannusta moottoripyörä onnettomuus. Elikkäs ajoin maantietä muutaman kaverin kanssa jotka oli pyörällä, sen lisäksi oli myös pari kaveria autolla siinä edessä. No halusin näyttää miten pyörä kulkee ja vedin autojen ohi. No heti kun olin ohittanu auton tuli S-mutka.
Mutka oli sen verran jyrkkä että en nähnyt että tuleeko sieltä toisen mutkan takaa ketään. No vauhtia oli sen verran että pyörä alkoin suistua hieman vastaantulijoiden kaistalle. Ja kun tyhjästä... Sieltä pyyhältää suoraan mua vastaan BMW X5 maasturi (tota en tietenkään siinävaiheessa miettinyt). Refleksinä vedin pyörän mettään. Kaverit katto kauhuissaa takana kun niiden vieressä pyörä lentelee n. 5 - 8m ilmassa metikköön ja minä menin 5m edellä...

... No suojelusenkelit oli jälleenkerran mukana ja ihmeenkaupalla en osunut yhteenkään puuhun vaikka sielä niitä puita/risuja oli suht tiheään. Pahinta oli se että olin ennen ajamaan lähtemistä unohtanut kypärän hihnan auki ja kypärä lensi päästä pois jo ilmanlennon aikana. Seuraava muistikuva on se että nojasin puutavasten ja havahduin ämmien kiljuntaa ja siihen kun jokainen toitotti ambulanssia. Ominjaloin kävelin metsästä takasin tielle ja totesin että vähän sattuu jalkaan ja ilmatkin meni pihalle. No siitä sitten kaverinkyydillä Sairaalaan ja toisen ystävän isä haki pyörän pois. Sairaalassa niskatuki päähän, koko kroppa kuvattii röngenissä. Tuloksena oli parin selkänikamaman murtuminen, niskojenvenähdys, sääriluussa vekki ja pieniäruhjeita ympärikehoa.
Pyörätuolissa jouduin viettämään muutamanpäivän ja sen jälkeen liikuttiin kepeillä muutama viikko. kahteen kuukauteen en urheillut ja sen huomasi. kaikki treenitulos katosi kun pieru saharaan ja se söi hieman motivaatiota :(

Mutta nyt ollaan taas jaloillaan ja onnettomuudestä selvittiin. Mitään kammoa pyöriä kohtaan ei jäänyt ja isompaa ollaa hankkimassa.

Todettakoon vielä että vauhtia oli mettään mentäessä noin 80-100. Että ajakaapas rauhallisesti ja ei lähdetä kokeilemaan onnea, pyöräilijä on aina häviäjä, oli onnettomuus millanen tahansa :urjo:

Onnettomuuden jälkeen kävin vielä tatuoimassa vasempaan rintaan huppupäisen noutajan kuvaamaan että miten lähellä se loppuenlopuksi on

 

[Suni]

No itelläni rankimmat näin lyhyesti on broidin auto-onnettomuus, poikakaverin moottoripyöräonnettomuus, tädin kuolema syöpään, mummin kuolema, rakkaitten kotieläinten kuolema, perheessä alkoholismiin liittyvät vaikeudet, poikakaverista eroaminen, tukehtumisen estäminen pariin otteeseen ja muut rakkaitten erot.

On niitä asioita, jotka ottaa koville, mutta niistä ollaan selvitty tähänkin asti onneksi.

Niinhän se on, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Kuten edellä jo mainittiin.