Edelleen täysin eri mieltä pääpointeista.
Eihän se ole mielipidekysymys onko se oikein vai väärin, jos joku tykkää perhe-elämästä tai toinen seikkailuista. Ihmiset tulevat onnelliseksi eri asioista, koska ihmiset ovat erilaisia.
Ensinnäkin ite ainakin kritisoin niitä ihmisiä jotka luopuu unelmistaan. Se vaan on niin, että usein se okt+volvo on se, mitä unelman tilalle tulee. Ei niissä itsessään ole mitään vikaa tietenkään. Sä värität sen mitä mä kutsun luovuttamiseks aika ruusunpunaseks ja kutsut sitä "unelmien muuttumiseks". Mut mä en tuu ikinä hyväksymään, että sen alkuperäisen unelman jättämän tyhjiön täyttäis joku juttu mitä kaikki muut ja niiden naapurit on jo toteuttanu. Unelmat ja tavotteet voi muuttua, mutta siinä on iso ero luovuttamiseen.
Mä halusin 8-vuotiaana delfiininkouluttajaksi. 12-vuotiaana näyttelijäksi, mikä muokkasi jonkin verran mun koulunkäyntiäni ja harrastuksiani. 14-vuotiaana halusin lastenpsykiatriksi, minkä pohjalta tein töitä koulussa opintomenestyksen eteen ja valitsin lukiossa pitkän fysiikan, kemian ja matikan. Kun lukio alkoi olla lopuillaan, tajusin, ettei minusta tule lääkäriä (ei riittänyt koulumenestys, en ymmärtänyt lääkiksen pääsykokeista mitään). Sitten katselin rikospsykologian opintoja ulkomailla, kun mietin, että olisi mielenkiintoista olla profiloija. Elokuvaohjaajaksikin olisin halunnut, niin paljon, että hain Taideteolliseen lukion jälkeen. Loppujen lopuksi ei ollut mitään hajuakaan, mikä minusta tulee isona. 21-vuotiaana tein opettajan sijaisuuksia elääkseni ja tajusin, että siinä on mun kutsumus, kasvatustyössä. Sitten alkoikin rumba opettajaksi pääsemiseksi. Vei muutamia vuosia ennen kuin pääsin opiskelemaan ja tässä kuussa saan maisterin paperit. Olenko luovuttaja, kun en olekaan delfiininkouluttaja, näyttelijä, profiloija, elokuvaohjaaja tai lääkäri? Että mä en vaan oikeasti halunnut noihin ammatteihin päästä, kun en niissä ole. Ei se ole ihan noin yksinkertaista kuitenkaan. Jos ei esimerkiksi riitä taidot. Mä en tajunnut kemiasta yhtään mitään lukiossa. Olisiko pitänyt käyttää vuosia ja vuosia ja vuosia siihen, että haen oppilaitokseen, johon en välttämättä koskaan pääsisi? Vain siksi, etten olisi luovuttaja? Onko luovuttamista, että ymmärtää omat kykynsä? Ei ammattilaisballerinaksikaan pääse, jos aloittaa baletin 10-vuotiaana, se on liian myöhäistä. Fyysiset edellytykset balettitanssijan ammattiin luodaan jo hyvin nuorena. Näin jälkikäteen ajateltuna mä en edes halua olla lääkäri, mutta kyllä mä silloin nuoruudessani halusin ja näin vaivaa tavoitteeni eteen. Nuorena mua ei kiinnostanut opettajan työ. Ei se ollut koskaan semmoinen asia, jota ajattelin tekeväni. Nyt olen sitä mieltä, että se on yksi parhaita duuneja ikinä. Aion kouluttautua lisää, pätevöityä useamman eri aineen opettajaksi ja tehdä väitöskirjan. Ne on nyt mun tavoitteita. Ei aiemmin kiinnostanut yhtään. Olenko siis vain luovuttaja, joka tyytyy vaihtoehto B:hen, joka on siis kompromissi. Vai onko mahdollista, että olen ihmisenä muuttunut verrattuna siihen, mitä olin 8-, 12-, 14-, ja 19-vuotiaana? Että minut tekee onnelliseksi tänä päivä ihan eri asiat kuin 20 vuotta sitten.
Ja on asioita, joille ei vaan mahda mitään. Esimerkiksi lapsettomuus. Jos joku ei voi saada lapsia niin siihen ei mikään tahto auta. Asia ei muutu miksikään, vaikka kuinka kovasti haluaisi. Tai jos jollain puuttuu kädet niin siinä on vähän paha ryhtyä kirurgiksi, vaikka kuinka haluaisi. On vain sopeuduttava elämän realiteetteihin, hyväksyä omat puutteensa ja keksittävä jotain muuta. Onneksi maailmalla on tarjota hyvin paljon erilaisia sisältöjä ihmisten tavoiteltavaksi.
Ja mä en tuu ikinä uskomaan, että kukaan sisimmässään kokee missään vaiheessa, että okt+volvo on oman elämän tarkotus ja niiden saavuttaminen on minkään täyttymys. Kriittisesti tarkasteltuna sehän on vielä ihan helvetin itsekäs lähtökohta. Ja tää on osa sitä tabua. "Eihän se ketään haittaa, jos mun tavotteet on tollaset." No, en mä muitakaan kunnioita, joiden elämän tavotteet lähtee yksikön ensimmäisestä persoonasta.
Kuka sanoo, että tuo perhe/talo/auto olisi elämän tarkoitus, vaikka sitä tavoitteleekin? Mulle se on taloudellisen hyvinvoinnin tavoite. Ei henkisen pääoman tavoite, vaan yksinkertaisesti tavoite siihen, että elämän puitteet olisivat kohdallaan. Yksi tavoite monien muiden tavoitteiden joukossa. Ja mitä itsekästä siinä on? Mikä sinä olet arvottamaan ihmisten tavoitteita? On väärin tavoitella vakaata taloutta? Eikö kaikki ihmisen tavoitteet ole enemmän tai vähemmän lähtöisin yksikön ensimmäisestä persoonasta? Jokaisen tavoitteet ovat juuri hänen itsensä tavoitteita: "mitä MINÄ haluan".
Mä kunnioitan niitä, jotka tavottelee menestystä ensisijaisesti muita auttaen. Tässä mielessä mulle on ihan sama onko ihmisen kontribuutio muulle maailmalle negatiivinen vai nolla. Arvostusta lähtee vasta ihmiselle, jotka tavoittelee parempaa myös muille ihmisille.
Mitä sinä teet asian eteen?
Sä puhut paljon, mutta et kerro juuri mitään itsestäsi. Kuka olet, mitä tavoittelet. Kovasti kritisoit muiden ihmisten valintoja. Et hyväksy sellaista onnea, joka ei perustu sun määritelmääsi onnesta. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja siksi myös kokevat elämän eri tavalla. Ei ole yhtä universaalia totuutta, jolla voi saavuttaa onnen, vaan se on subjektiivista ja yksilöstä kiinni.
Ja mitä päätöksentokoon yleisesti tulee niin en mä ainakaan puhu minkään impulsiivisuuden puolesta. Mä puhun sen puolesta, että kuuntelee itteään eikä anna muiden mielipiteiden ohjata omaa elämää. Ei toki tarkota muiden mielipiteiden dumaamista täysin, vaan lähinnä, että kriittisesti suhtautuu kaikkeen ja ottaa itselleen parhaan tiedon käyttöön. Lapset tekee kaikkea hölmöä, koska ei vielä osaa kunnolla kaikkia tarpeellisia asioita, mutta se motivaatio eri asioihin mitä skidit tekee on tietyllä tapaa puhdasta ja korruptoimatonta. Lapset menee ja tekee, uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa. Eivät stressaa turhasta. Se on sitä luonnollisuutta, jota jää vain harvalle aikuiselle lapsuuden jälkeen (ns. luonnonlapset).
Sä puhuit lasten tavasta toimia. Lapset elävät hetkessä ja toimivat impulsiivisesti ja lyhytnäköisesti ajattelematta sen kummemmin seurauksia. Lapset ovat myöskin tietyssä iässä hyvin tarkkoja siitä, että ovat samanlaisia kuin muutkin lapset. Lapset stressaavat myös turhasta ja erityiset jäävät jumiin asioihin, jos on huono päivä. Tietynlainen lapsellisuus on hyvä asia, mutta nämäkin ovat asioita, joita ei kannata mustavalkoisesti ajatella. Sinäkin ihailet lasten yhtä puolta. Lapset ovat kuitenkin paljon monimuotoisempia ja maailma olisi kyllä aikamoinen sekasotku, jos kaikki tehtäisiin niin kuin lapsilla on tapana tehdä.
Se, mikä nyt on se tärkein pointti on se, että ihmiset on erilaisia. Vaikka on välillä vaikea ymmärtää toisen ihmisen tarkoitusperiä ja tavoitteita niin järjellä se kuitenkin onnistuu. On minunkin vaikea ymmärtää, miksi kukaan ei halua lapsia, koska omat lapset on jotain niin uskomattoman upeeta, ettei sitä voi sanoin selittää. Se pitää kokea itse. Ymmärrän kuitenkin järjellä, että jotain ihmistä ei vaan kiinnosta ne omat lapset. Sellaista se vaan on. Ihmiset on erilaisia.
Noista on paha ponnistaa eroon muutaman kuukauden säteellä, jos tulee muutoshaluja.
