HUOMAUTUS: Tämä on huumoria. Tämä on harrastelijaproosaa ja hävytöntä lainaamista. Tämä ei ole vittuilua. Tämä on itsensä ja toivon mukaan jonkun toisenkin huvittamista.
Kiitän kaikkia, jotka antoivat minulle inspiraatiota. Kiitän kaikkia, joita lainasin. Erityiskiitos Poserille.
Isompi ja henkilökohtaisempi erityiskiitos Mikelle.
***
Ovimies ehkäisee anarkiaa – mutta millä hinnalla?
Hänen käsivartensa ovat paksut kuin kanadalaisen männyn runko. Hänen niskansa on paksu kuin ratapölkky. Hän laittaa rutiininomaisin, rauhallisin kädenliikkein kolme ruokalusikallista ionipilkottua proteiinijauhoa sheikkeriin ja laskee raanasta kylmää vettä jauhoseoksen päälle kerrostalokaksiossa Suomen ytimessä. Muutama hallittu kädenliike saa jauhon liukenemaan veteen, tuohon parhaiten ruokajuomana tunnettuun äärimmäisen tärkeään neste-elementtiin. Hän liikkuu kerrostalokaksion keittiössä harkituin, pantterimaisen pehmein askelin, lähes hiipien. Hän on Kale, ovimies Suomen ytimestä. Olen Kalen, tuon Suomen ytimen yökerhomaailmassa monien tunteman jääkaappi-ladonovi-yhdistelmän näköisen miehenjärkäleen kanssa kahden kesken kerrostalokaksiossa Suomen ytimessä. ”Mä tykkään sijoittaa laatuun, puhutaan sitten proteiinijauhosta tai 18-tuumaisista aluvanteista”, Kale sanoo selkeällä suomen kielellä, ottaa pitkän hörpyn metsämansikan makuista lihasnektaria ja katsoo minua suoraan silmiin. Kerrostalokaksion parkkipaikalla seisoo saksalainen nelipyöräinen kulkuneuvo, joka omistajansa lailla uhkuu hiljaista, määrätietoista voimaa. Kulkuneuvon vuosimalli alkaa samalla numerolla kuin eliittiluokan ovimiehen yhden illan normitienesti ja siinä on yhtä monta nollaa.
”Kyllä tää ovimies- ja tippauskulttuuri on täällä Suomessa vielä ihan lapsenkengissään”, Kale aloittaa. ”Sä seisot siinä ovella, ja joka ilta, ihan joka ilta, laitat ittes 100-prossasesti likoon, jotta ihmisillä olis kiva ja turvallinen fiilis kun ne juo Pina Coladaa. Mitä tekee pelin toinen osapuoli, asiakas? Suurin osa asiakkaista on kunnon väkeä, ei siinä mitään. Mutta kun sä ostat korin omenoita, niin aina sinne mahtuu ainakin yksi mätä yksilö sekaan, joka pilaa koko omenapiirakan. Eniten mua ärsyttää sellaset asiakkaat, jotka tulee tinkimään narikkamaksusta. Narikkamaksu ei ole neuvottelukysymys. I don’t negotiate. Siinä ei ole senttiäkään pelivaraa, se on mun lähtökohta näissä hommissa”, Kale jatkaa monimuotoisesti. Miehellä on selvästi pilkettä silmäkulmassaan. ”Teillä on narikka 1,5 egee, tossa vieressä vaan 1,2 egee, saanks mä samaan hintaan? Tai tartteeks mun maksaa koko pääsymaksu ja narikkamaksu kun kello on jo vartin yli kolme eikä mulla oo ees takkia?”. ”Just. Mieti nyt. Sä oot tallipäällikkö F-ykkösissä. Sun ykköskuski ajaa seinään ja on loppukauden sivussa. Sä nostat testikuskin ajamaan kauden viis viimestä kisaa. Voitko sä sanoo sille, että tehdäänkö kuule nyt niin, ettei makseta sulle palkkaa, kun sä tuut vasta tässä vaiheessa kautta skabaamaan? Aivan. Et sä voi sanoo noin.” Nyökyttelen päätäni. Kalella on pointti.
”Ja sit ihmiset ei ymmärrä sitä, et loppupeleissä se olen tasan tarkkaan just mä, joka pitää huolen siitä, et ihmiset voi bailata turvallisesti ja kaikilla on nastaa. Mieti nyt: kaveri tulee singon kanssa tinkimään narikkamaksusta ja sanoo et se ampuu sulta pään irti ja räjäyttää koko hela ravintolakompleksin jos se ei saa 30 senttiä alennusta. Kuka siltä ottaa sen singon pois, säkö? Aivan. Se oon nimenomaan just mä, ei kukaan muu. Siinä ovella sä oot ihan yksin. Sun pitää kohdata se sinko ihan yksin. Mut mä pyrin aina neuvottelemaan ja puhumaan järkeä asiakkaalle, vähän niinku Tarzan puhuu järkeä viidakon leijonalle, jotta se sinko saadaan jätettyä narikkaan. Mä en nyt tarkota sitä, et sillä viidakon leijonalla olis sinko. Abstraktioilla ei oo kato sijaa ovimiehen hommassa, siinä vaiheessa alkaa nimittäin homma lipeemään lapasesta, kun sä käyt luotaamaan perjantai-iltaa viettävän betoniraudottajan päivän kuntoa montypythonilaisesta vinkkelistä. On meillä tosin ollu pari yliopistohumanistiakin tekemässä viikonloppuvuoroja, eikä mulla sinänsä oo niistä mitään pahaa sanottavaa. Mut eniveis: mä seison siinä ovella, asiakkaat osottelee mua singolla ja nimittelee apinaksi, jolla ei ole mulkkua, ja mun pitää riisua niiltä kansitakit, toivotella hyvät illanjatkot ja olla samalla niiden psykoterapeutti ja parisuhdeneuvoja. Ilmanen sellanen. Mieti mitä tapahtuis, jos mä en seisois siinä ovella. Olisko asiakkailla kivaa? Niin, ei olis. Ne vaan ampuisi toisiaan singolla koko ajan. Vallitsisi totaalinen kaaos, total chaos. Elettäisiin kuin viidakossa, jossa isot syö pienet.”
”Mut se siitä. Ajattelepa nyt sitä tippiä. Miten sä näet sen? Mä kerron sulle: se on eräänlainen sijoitus, optio. Sä ostat sillä itellesi etuuden sille illalle. Se antaa sulle enemmän pelivaraa. Ei tartte ottaa niin skarpisti, voit relaa rennommin rankan duuniviikon päätteeksi. Mut Huom! Kun mä sanon nyt, ettei sun tartte ottaa niin skarpisti, niin mä en tarkota sitä, että sä saisit elää kuin pellossa.”, Kale heittää leikkisän vertauskuvan. ”Eli selkeet rajat pitää olla. Ja mietipä vielä kerran tätä: haluutko sä juoda sen Pina Coladan viidakossa, jossa isot syö pienet? Vai haluutko sä juoda sen Pina Coladan turvallisesti ja viihtyisästi tasangolla, vilvoittavan lähteen vieressä, kun apinat, gorillat, leijonat ja neekerit on pantu omaan karsinaan ja ne ei tuu kuokkimaan sun mestoille? Ja isommalla tipillä sä ostat itellesi etuuden pidemmäksi aikaa. Isosta tipistä sut muistetaan. Mut ovimiehen muisti pelaa vaan tietyn aikaa ja siinä on tietty starttiraha. Vähän niinku taksissa. Tai rookiella, kun se sainaa ekan NHL-diilin. Pienellä tipillä sä näpräät vaan ovimiehen lähimuistia. Isolla tipillä sä pääset käsiksi ovimiehen kaukomuistiin. Simple as that”, Kale päättää ja hörppää lisää mangovatukan makuista lihaseliksiiriä.
”Millaisella summalla sä sitten pääset käsiksi ovimiehen kaukomuistiin?”, kysyn. ”Ei sitä voi ottaa tolla tavalla, se on niin tapauskohtasta. Enkä mä mielelläni puhu rahasta. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin se on meillä sääntö number one, ettei rahasta puhuta. Ihmiset on nykyään niin hemmetin kateellisia, niiden voimavara on siinä, et ne reflektoi omat ongelmat negaatioiden kautta sun pääsi sisään. Mut joku 20 egee, en mä sitä menis ihan huonoksi sanomaan. No 50 egee, sillon kyllä liikahtaa takki narikasta jo aika rivakasti ja kannat kopsahtaa yhteen. No se oli vitsi, 20 egellä hörähtää kaukomuisti käyntiin. Tässä hommassa on kato tärkeetä se, että on sinut ittensä kanssa ja pääkoppa ja huumorintaju kunnossa. Se ei yksinkertasesti riitä, että vaan tekee hommansa kunnollisesti ja teknisesti virheettömästi niinku joku kone. Huumoria pitää olla, ja se on sun oma persoonallisuus ketä sitä hommaa ajaa oikeeseen suuntaan tai sitten nou. Asiakas kyllä haistaa sen, jos sä et oo siinä hommassa niinku kutsumuksesta ja täysillä mukana. Mä takaan sen: asiakas kyllä haistaa sen, vähän niinku koira. Asiakas kyllä hiffaa, jos sä teet sitä hommaa vaan rahasta ja seisot siinä ovella kyrpä otsassa ja pidät sitä kusipäisenä perse-apinana. Sillä käy ihan takuulla kellot soimaan, jos sä vaan ynähtelet siinä ovella ja kuuntelet sen toiveita toisella korvalla niinku jotain viikon luontoääntä.”
”Ja ikävä kyllä mun pitää sanoo, et kaikista ei oo ovimiehen hommaan. Jos sä feikkaat, niin asiakas huomaa senkin. Sen pitää lähtee ihan omasta itestä sen homman. Ovimiehen taitoja ei voi harjotella, ovimiehen taidot on joko geeneissä tai sit ne on valunu lapsiveden mukana sairaalan lattialle.”, Kale päättää ja katsoo olohuoneen ikkunasta pihamaalle Suomen ytimeen, kaukaisuuteen ohi syksyisten puunlatvojen. Hetkessä on jotain zeniläistä. Sheikkeri Kalen kädessä pysähtyy, aika pysähtyy, ympyrä sulkeutuu. Ennakkoluulot rapisevat. Olen edelleen Kalen, tuon selkeää suomen kieltä artikuloivan pantterimaisen pehmeästi liikkuvan ladonovi-pakastinyhdistelmän kanssa kahdestaan kerrostalokaksiossa Suomen ytimessä, mutta nyt näen asiat selvemmin kuin eilen. Optio, lähimuisti, kaukomuisti. Totaalinen kaaos. Uudet käsitteet risteilevät mielessäni herkeämättä. Ajatus ensi viikonlopun baarikierroksessa hyväilee hypotalamustani. 20 egee, mitä johtaja, ytimeen matkalla? Syrjäsilmällä havaitsen Kalen tuijottavan minua. Olen varma, että hän rekisteröi eteerisen hymyn huulillani. Eteerisen hymyn, joka yhdistää meitä; palveluntarjoajaa ja asiakasta.